Miksi jotkut ihmiset vaikuttavat niin vahvasti että heistä ei pääse irti vaikka haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä irti pääsee. Ajan kanssa ja asiaa työstämällä. Ajattele vaikka niin, että pärjäsit elämäsi ensimmäiset xx vuotta ilman häntä, ja tulet pärjäämään jatkossakin vaikka xxx vuotta ilman.

Minusta tuntuu, etten edes muista aikaa ennen häntä, enkä tajua, miten olen voinut pärjätä. -eri

Aloittaja : kannattaa lisätä "ap" kun vastaat omaan ketjuusi.

Taidat olla vain riippuvuuksille altis henkilö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä näistä irti pääsee. Ajan kanssa ja asiaa työstämällä. Ajattele vaikka niin, että pärjäsit elämäsi ensimmäiset xx vuotta ilman häntä, ja tulet pärjäämään jatkossakin vaikka xxx vuotta ilman.

Minusta tuntuu, etten edes muista aikaa ennen häntä, enkä tajua, miten olen voinut pärjätä. -eri

Mä luulen, että tässä nyt kuitenkin tarkoitetaan jotain seurustelukumppania eikä äitiä tai isää. Muutoin olisin huolissani noin pahasta amnesiasta.

Vierailija kirjoitti:

Joihinkin ihmisiin saa "yhteyden", jolloin tuntuu kuin itse ei olisi maailmassa yksin. Suurin osa ihmisistä ei tee mitään vaikutusta.

Tämä on ihan totta.

Vierailija kirjoitti:

Huoh. Et sinä ole mitään maagista ihmistä löytänyt, vaan olet pakkomielteisesti ihastunut. Googleta limerenssi.

Minullakin on kokemusta tällaisesta, etten muka voi elää ilman ihmistä X. Toki ihastus kesti aivan liian kauan, mutta lopulta minäkin pääsin siitä typerästä pakkomielteestä ja tänä päivänä oikein hävettää ajatella itseään niihin aikoihin. Naiivius kyllä katoaa tällaisen kokemuksen myötä, se on hienoa se.

Mutta miksi pakonomaisesti ihastunut eroaisi omasta halustaan?

Vierailija kirjoitti:

No hassua, kun tuossa just on tuollainen keskustelu "lähetä terveiset kaipaamallesi henkilölle", ja minä yritin kovasti ajatella ketä minä kaipaisin, enkä keksinyt ketään. Minulla oli nuorempana pari suhdetta, jotka päättyivät raastavaan eroon (toinen jätti ja toinen joutui muuttamaan maailman ääriin). Silloin kaipasin niin että tuntui, kuin henki loppuisi. Jatkoin kuitenkin elämää, koska oli pakko, ja niin siinä on sitten käynyt, että hekin ovat haihtuneet mielestä lähes tyystin. Unelmista luopuminen on raskasta ja tuskallista. Lopulta se kuitenkin kannattaa, sillä miksi tuhlata energiaansa pilvilinnojen kannatteluun, kun elämä jatkaa kulkuaan ja maailman ihanin ihminen voi kulkea huomaamatta ohitsesi, sillä aikaa, kun sinä katselet menneisiin.

En tee sitä tietoisesti. Luulin jo, että olen sujut asian kanssa, mutta en näköjään ole. Tämä ostosten unohtuminen herätti sen tajuamaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse näen niin että jos joku ihminen vaikuttaa itseensä todella vahvasti, on siinä taustalla usein joku psykologinen syy. Vaikkei "tunnelukkoihin" tarvitse suhtautua haudanvakavasti, niin vähän samanlainen mekanismi: vaikkapa ilman isää kasvanut löytää isähahmon kumppanistaan; läheisriippuvainen ailahtelevaisen kumppanin; jne. Nämä ei usein ole ulkoapäinkatsottua edes hyviä kumppaneita, mutta osuvat johonkin heikkoon kohtaan ihmisessä joka resonoi. Disclaimer: en tarkoita tällä nyt kaikkia normaalin ihastuksen ja rakkauden suhteita, vaan enemmän semmoisia lähes pakonomaiseen tarvitsevuuteen perustuvia suhteita.

Tarkoitan siis että voi tuntua "oikealta" kun valahtaa takaisin semmoiseen huonoon opittuun rooliin: alistettu ihminen löytää ikävän alistavan kumppanin joka tuntuu "niin tutulta kokemukselta" että väärinkäsittää tämän tunteen vahvaksi tarpeeksi ja rakkaudeksi.

Sanoisin että jos rakkaudesta tai ihastuksesta tulee lähes pakonomaista, on taustalla jokin psykologinen syy joka pistää käyttäytymään tai "tuntemaan" näin, ja kannattaa edetä hyvin hitaasti.

En ottaisi häntä takaisin, joten en koe tilannetta pakonomaiseksi. Sain itse päättää pidänkö hänet vai luovunko hänestä. Jos hän olisi minulle pakkomielle, niin en olisi luopunut.