Masentunut teini, väsynyt äiti

Murrosikään kuuluu pieni masennus, eikä sitä tarvitse hoitaa, jos muut asiat on kunnossa. Anna pojan itkeä ja lohduta. Myös kerro ettei netin ihmiset vastaa normaalia elämää. Tärkeintä on rakastaa itseänsä, eikä niitä tykkääviä tyttöjä tarvita kuin yksi. Ei tarvitse olla kaiken kansan rakastama. T.15

[/quote]

Minäkin halusin olla yksin koska kuvittelin että kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä kun olin kaikin puolin vastenmielinen ja ajattelin että minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä ja toivoin ihan sairaita juttuja kuten että sokeutuisin ja raajani amputoitaisiin enkä pystyisi enää liikkumaan enkä näkemään vaan kärsisin koko loppuelämäni koska mielestäni olisin ansainnut sen. Minä en itkenyt muiden edessä mutta itkin joka yö ihan hysteerisesti ja aamulla kiirehdin tunkemaan lusikoita pakkaseen että sain kylmät lusikat turvonneiden silmieni päälle ettei kukaan huomaisi..minä itkin koska tunsin olevani maailman suurin pettymys, itkin koska ajattelin että vanhempani ansaitsevat paremman lapsen , romahdin henkisesti ihan pienistäkin asioista.. poikasi varmaan kokee olevansa jotekin vähemmän arvokas kuin muut (kun sitä uskottelee itselleen tarpeeksi kauan, siitä tulee "totuus") ja se että hän tuntee näin ei ole sinun vikasi! ja se että hän reagoi keskustelu yrityksiin itkulla viestii mielestäni sitä että hän luottaa sinuun ja tietää että rakastat häntä (minä en ainakaan pysty itkemään ihmisen edessä johon en luota) jokin vain painaa hänen mieltään kovasti ,peleissä voi olla sellainen kun itse haluaa, voi muokata hahmostaan täydellisen ,voi ajaa unelma-autollaan..ehkä hän pakenee huonoa itsetuntoaan maailmaan jossa hän voi olla jotain muuta. Toivottavasti ammattiapu auttaa teidät kaikki pois tuosta kurjasta tilanteesta, tuollainen vaikuttaa koko perheeseen isosti. Paljon voimia sinne ja yrittäkää olla toiveikkaita parantumisen suhteen vaikka positiivisuus on varmasti välillä hankalaa. Kyllä te vielä selviätte!

[/quote]

Minun oli luettava tämä monta kertaa. Voisiko näin olla. Jokin tuossa tuntuu hyvin todelta. Jään miettimään. Suuret kiitokset. Maailma ei voi olla kokonaan paha paikka, kun ihmiset haluavat näin auttaa aivan tuntemattomia ihmisiä. ap

14-vuotiaana lapsi on herkimmillään, joka on ikä, jolloin lapsi on juuri astunut teini-iän puolelle. Menee ohi ja tänä vuonna jo helpottaa! Ap kyllä selviää ja suosittelen, että jatkat vaan juttelua teinisi kanssa ja niin pitkään, että yhteinen huumorikin pilkistää..  nimim. teinini nyt 17 ja jo helpottaa :)  Kunnon tsempit ja VOIMAISA HALAUS sinulle ap.

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 01:23"][quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 01:02"]

Minä olin teininä ihan hirveä: viiltelin itseäni, varastelin kaupoista ja huusin vanhemmilleni että haluan kuolla, tyhjensin aina meidän särkylääkepurkit ja ryyppäsin ynnä muuta typerää. Nyt parikymppisenä olen ihan ihmeissäni että miten olin niin sekaisin, eivät minun vanhempani ansainneet sitä ,he kasvattivat minut hyvin ja rakastivat minua ja minä tiesin sen. Mutta jostain vain sain päähäni alkaa tekemään kaikkea typerää (kuuluuko sitten teini-ikään??) Älä syyllistä itseäsi, osoita vain rakastavasi lastasi, hän kyllä tietää että rakastat häntä oikeasti vaikka esittäisikin muuta. Vaihe on ohimenevä, siitä pääsee pois!!

[/quote]

Miten sinä selvisit tästä? Oletko pystynyt analysoimaan, mikä sinut sai sekaisin?

[/quote]

Tunsin olevani kaikin puolin arvoton ja että minun pitäisi kärsiä hirveimmillä tavoilla mitä on , koska muka ansaisin sen kun olin niin suuri pettymys. Sitten isäni näki viillellyt käteni ja näin hänen kasvoiltaan että hän oli pettynyt itseensä, pettynyt itseensä koska hänen tyttärensä ei ollut onnellinen vaan satutti itseään, enkä ikinä unohda sitä katsetta. Minusta tuntui pahalta, minun vanhempani eivät todellakaan olisi ikinä ansainneet tuollaista , kävimme jossain perheterapiassa jonkin aikaa , minä en siellä puhunut mutta kuuntelin ja ymmärsin että minussa on jotain hyvääkin.. Isin ja äidin huolen näkeminen ja heidän rakastavat sanansa minut varmaankin saivat järkiintymään. Minut sai seikaisin se että olen joutunut jo todella nuorena kokemaan isoja vastoinkäymisiä ja menetyksiä ja aloin syyttää niistä itseäni( kodin menetys ,kuolema,alkoholismi yms.) näitä kokemuksia vaan kasautui lisää ja lisää ja vanhempanikin sanoivat ettei noin nuorena kenenkään pitäisi joutua kokemaan tuollaisia asioita noin paljon( vaikka nuo mainitut eivät välttämättä kuulosta hirveiltä niin yksityiskohtaisesti kerrottuna ovat kyllä todella kamalia) olen myös vanhin lapsi ja koin velvollisuudekseni olla vahva ja patosin surun ja vihan sisälleni, ,en itkenyt muiden nähden, olin kylmän rauhallinen kun jotain hirveää tapahtui ja pienemmät sisarukset itkivät. Nyt kuitenkin asiat ovat hyvin vaikka olenkin vielä sellainen että en pysty itkemään jonkun nähdessä minut ja puhun tunteistani todella harvoille, positiivinen elämän asenne on kuitenkin löytynyt ja olen iloinen sekä koen että vaikeudet ovat kasvattaneet minusta vahvan eikä maailmani enää romahdakkaan ihan pikku jutuista, jos mistään:)

Pitkiä halauksia nuorelle, ja kunnon rutistuksia. Kyllä sekin auttaa. ja kannattaa ihan ennaltaehkäisynä. (ei ollut  tarkoitettu piruiluksi vaan neuvoksi niille jotka tätä lukee!)

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 01:49"] 

[/quote]

Minäkin halusin olla yksin koska kuvittelin että kukaan ei halua olla kanssani tekemisissä kun olin kaikin puolin vastenmielinen ja ajattelin että minun ei olisi koskaan pitänyt syntyä ja toivoin ihan sairaita juttuja kuten että sokeutuisin ja raajani amputoitaisiin enkä pystyisi enää liikkumaan enkä näkemään vaan kärsisin koko loppuelämäni koska mielestäni olisin ansainnut sen. Minä en itkenyt muiden edessä mutta itkin joka yö ihan hysteerisesti ja aamulla kiirehdin tunkemaan lusikoita pakkaseen että sain kylmät lusikat turvonneiden silmieni päälle ettei kukaan huomaisi..minä itkin koska tunsin olevani maailman suurin pettymys, itkin koska ajattelin että vanhempani ansaitsevat paremman lapsen , romahdin henkisesti ihan pienistäkin asioista.. poikasi varmaan kokee olevansa jotekin vähemmän arvokas kuin muut (kun sitä uskottelee itselleen tarpeeksi kauan, siitä tulee "totuus") ja se että hän tuntee näin ei ole sinun vikasi! ja se että hän reagoi keskustelu yrityksiin itkulla viestii mielestäni sitä että hän luottaa sinuun ja tietää että rakastat häntä (minä en ainakaan pysty itkemään ihmisen edessä johon en luota) jokin vain painaa hänen mieltään kovasti ,peleissä voi olla sellainen kun itse haluaa, voi muokata hahmostaan täydellisen ,voi ajaa unelma-autollaan..ehkä hän pakenee huonoa itsetuntoaan maailmaan jossa hän voi olla jotain muuta. Toivottavasti ammattiapu auttaa teidät kaikki pois tuosta kurjasta tilanteesta, tuollainen vaikuttaa koko perheeseen isosti. Paljon voimia sinne ja yrittäkää olla toiveikkaita parantumisen suhteen vaikka positiivisuus on varmasti välillä hankalaa. Kyllä te vielä selviätte!

[/quote]

Minun oli luettava tämä monta kertaa. Voisiko näin olla. Jokin tuossa tuntuu hyvin todelta. Jään miettimään. Suuret kiitokset. Maailma ei voi olla kokonaan paha paikka, kun ihmiset haluavat näin auttaa aivan tuntemattomia ihmisiä. ap

[/quote]

Ihanaa jos minusta oli yhtään apua. Tsemppiä:)

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 01:02"]

Minä olin teininä ihan hirveä: viiltelin itseäni, varastelin kaupoista ja huusin vanhemmilleni että haluan kuolla, tyhjensin aina meidän särkylääkepurkit ja ryyppäsin ynnä muuta typerää. Nyt parikymppisenä olen ihan ihmeissäni että miten olin niin sekaisin, eivät minun vanhempani ansainneet sitä ,he kasvattivat minut hyvin ja rakastivat minua ja minä tiesin sen.

[/quote]

PItäisi ehkä julkisuudessa enemmän olla puhetta siitä, että teiniaika on oikeasti aivokemiallinen tila, siis se teinihulluus on todellinen fysiologinen tila, johon ei voi aina vaikuttaa pelkällä ulkopuolisten rakkaudella tai sen puutteella jne. Kun aivojen kehitys on kesken, monilla tapahtuu ja näkyy oireita, joita ei aikuisväestössä näe kuin mt-potilailla, mm. itsetuhoisuutta ja masennusta.

Älä siis itseäsi syytä, ap. Kukaan ei voi mitään sille, että sinun teinisi aivot koittavat kovasti kasvaa aikuisiksi ja siellä ne liemet läikehtivät ja aiheuttavat kurjia oireita.

Valitettavasti tämä aika tosiaan pahentaa asioista peukutuskulttuurillaan. Ei edes aikuisena täällä ole kiva saada miinuspeukkua jatkuvasti, puhumattakaan sitten jonkun teinin instagramissa. Mitä ikinä keksitkin ratkaisuksi, niin älä ainakaan itseäsi syytä. siihen menee turhaan energiaa. Ongelma tasoittuu ajan myötä. Tuo jonkun antama vinkki siitä, että instagramia voisi vähentää, oli hyvä.

Oli todella, ja kaikista muistakin, 13, 14, 15 ja keitä nyt olikaan. Nyt käyn nukkumaan, kevyemmällä mielellä. ap

[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 02:12"]

Oli todella, ja kaikista muistakin, 13, 14, 15 ja keitä nyt olikaan. Nyt käyn nukkumaan, kevyemmällä mielellä. ap

[/quote]

ja tuo siis edelliseen viestiin 23, anteeksi ja kiitos, 24! En oikein osaa kirjoittaa täällä kun en ole juuri koskaan kirjoittanut. ap

Mistä saadaan oikeita apua?! Ollaan käyty vuosia apua hakemassa : Kuraattori, Psykoloogi, Perheneuvola, Lääkärit, MML, Opot jm. Välillä tehdään alustavia tutkimuksia ja ihmiset vaihtuu työpaikat ja vaihtuu, alkaa taas nollasta. 17 v on kohta aikuinen. Tunnen uupumus vanhempana eikä enään itse jaksa. Itse soitin aikus apua asiaa. ADHD ryhmään ei pääse kun ei ole oikea diagnoosi vaikka pojalle on annetttu ADHD lääkkeitä eikä tule kontrolli käyntejä mistään (taas henkilöt lähtenyt) ja kun pyytää lääkäri aikaa, meille sanotaan niitä ei ole kun ehkä kolme kuukautta. Poika ei suostu puhumaan kenellekään. Ei ole motivaatiota mihinkään kun pelaamiseen, nukkumaan ja välillä syömään. Pelaamiset ja netti rajoitettu eikö auta. Ajokortti haluaa mutta ei jaksa edes lähteä hakemaan. Rakastan, yritän tueta. Tämä on jatkanut varmaan 5 vuotta eikä se aika auta toimi. Vienkö nuoriso psykiatrille ? Yrittänyt löytää terapeutti eikä ole aikoja vapaana kenellä. Mistä täällä saa sitä oikeeta apua 😭

Valitettavasti ei enää mistään!🙁