Uskostaan kaksi kertaa luopunut vastailee kysymyksiin

Niin, mä ymmärrän sua ap. JOtenkin olis kivaa kun usko vastais omiin tarpeisiin. Ite en ole kyllä luopunut uskosta, mutta olenkin alun perin "vain" luterilainen, joten minun ei tarvitse näyttääkään ulos päin uskovaiselta. Päin vastoin peittelen sitä että olen homo- ja naispappeusvastainen, että tulisin paremmin hyväksytyksi. Mutta siis rukousvastaukset eivät ole sitä mitä toivon. On paska mies, ei rahaa, lapset selvästi vieraantuu uskosta teini-iässä, vaikka synnytin heidät "Jumalalle". Mikään ei ole kivaa ja kaikki masentaa. Ja ittellä olis mielettömät himot tehdä syntiä, nimen omaan syrjähyppyä, kun mieheltä ei saa mitään... päässäni olen tehnytkin varmaan miljoona, mutta käytännön totoutuksen on se usko estänyt. Miksi ei Jumala antanut sellaista parisuhdetta jossa vois olla onnellinen ja miksi hän kieltää eroamisen siitä paskasta... Mutta se Jumalan rakkaus ei vaan ole sitä mitä ihminen rakkautena pitää. Kait se pitää niellä ja roikkua kiinni siinä toivossa että Jeesuksen uhri riittää mullekin - ja sullekin.

Ootko mies vai nainen?

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:05"]

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 12:55"]Halusin vielä sanoa, ap, että kuten itsekin sanoit: Vastaukset eivät tule sekunnissa, mutta mahdollisimman nopeasti kuitenkin. Samoin Jumalalla. Jumalalle yksi päivä on tuhat vuotta ja tuhat vuotta on yksi päivä.

T: Itsekin kovalla kädellä koeteltu Jumalan oma ja nro 13.

[/quote]

Mut oishan se kiva edes, että mun lapset sais suht nopeesti kavereita, ettei menisi koko lapsuus yksin. ap

[/quote] Tätä sinulle nyt aion rukoilla. Rukoilen sitä, päädyt sitten uskossasi mihin tahansa loppuratkaisuun. Mutta anna itsellesi aikaa. Jeesuksen mukaan usko ei vaadi kirkkoja. Hän kehoittaa seuraajiaan omaan rauhaan suljetun oven taakse, kun rukoilevat. Et ole uskostasi tilivelvollinen muulle kuin Jumalalle. Toki esimerkilläsi edustat Jeesusta, jos uskot häneen. Jumalan tie on kapea, mutkainen ja kivinen. Sitä on joskus vaikea kulkea, mutta kun sen on kulkenut, niin saavutus on sen arvoinen. Näin minä kristittynä uskon.

Muut kristityt, seuratkaa tietänne, toisianne lempeästi opastaen. Suunnatkaa katseenne eteen. Pankaa merkille omat kuoppanne ja töyssyne ja keskittykää ennen kaikkea niihin. Toisin sanoen tämä viisas opetus: Kaivakaa hirsi ensin omasta silmästänne, jotta näette roskan veljenne silmässä.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:08"]Niin, mä ymmärrän sua ap. JOtenkin olis kivaa kun usko vastais omiin tarpeisiin. Ite en ole kyllä luopunut uskosta, mutta olenkin alun perin "vain" luterilainen, joten minun ei tarvitse näyttääkään ulos päin uskovaiselta. Päin vastoin peittelen sitä että olen homo- ja naispappeusvastainen, että tulisin paremmin hyväksytyksi. Mutta siis rukousvastaukset eivät ole sitä mitä toivon. On paska mies, ei rahaa, lapset selvästi vieraantuu uskosta teini-iässä, vaikka synnytin heidät "Jumalalle". Mikään ei ole kivaa ja kaikki masentaa. Ja ittellä olis mielettömät himot tehdä syntiä, nimen omaan syrjähyppyä, kun mieheltä ei saa mitään... päässäni olen tehnytkin varmaan miljoona, mutta käytännön totoutuksen on se usko estänyt. Miksi ei Jumala antanut sellaista parisuhdetta jossa vois olla onnellinen ja miksi hän kieltää eroamisen siitä paskasta... Mutta se Jumalan rakkaus ei vaan ole sitä mitä ihminen rakkautena pitää. Kait se pitää niellä ja roikkua kiinni siinä toivossa että Jeesuksen uhri riittää mullekin - ja sullekin.

[/quote]

Mä rukoilin kymmenen vuotta polvillani, paastosin ja itkin uskovaista miestä itelleni. Sit sen löysin, mutta parin vuoden päästä hän narkkasi meidän vessassa ja tuhlasi meidän rahat ja yhtenä päivänä vaan muutti omaan kämppään. Jäin yksin 1- ja 3- vuotiaitten lasteni kanssa. Mies vei meiltä kaiken, verhotkin ikkunoista, astiat ja suolankin kaapista. Kiitos Jumalalle tästä mahtavasta rukousvastauksesta.

Mun uskovainen kaveri rukoili ehkä kolme kuukautta puolisoa ja sit häntä kosi kukkaniityllä ihana mies timanttisormuksen kanssa ja heidän avioliittonsa on onnellinen.

Tällasia mä en tajua. Jumala antaa toisille hyvää, mut toisille pahaa. ap

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:08"]Niin, mä ymmärrän sua ap. JOtenkin olis kivaa kun usko vastais omiin tarpeisiin. Ite en ole kyllä luopunut uskosta, mutta olenkin alun perin "vain" luterilainen, joten minun ei tarvitse näyttääkään ulos päin uskovaiselta. Päin vastoin peittelen sitä että olen homo- ja naispappeusvastainen, että tulisin paremmin hyväksytyksi. Mutta siis rukousvastaukset eivät ole sitä mitä toivon. On paska mies, ei rahaa, lapset selvästi vieraantuu uskosta teini-iässä, vaikka synnytin heidät "Jumalalle". Mikään ei ole kivaa ja kaikki masentaa. Ja ittellä olis mielettömät himot tehdä syntiä, nimen omaan syrjähyppyä, kun mieheltä ei saa mitään... päässäni olen tehnytkin varmaan miljoona, mutta käytännön totoutuksen on se usko estänyt. Miksi ei Jumala antanut sellaista parisuhdetta jossa vois olla onnellinen ja miksi hän kieltää eroamisen siitä paskasta... Mutta se Jumalan rakkaus ei vaan ole sitä mitä ihminen rakkautena pitää. Kait se pitää niellä ja roikkua kiinni siinä toivossa että Jeesuksen uhri riittää mullekin - ja sullekin.

[/quote]

Mä rukoilin kymmenen vuotta polvillani, paastosin ja itkin uskovaista miestä itelleni. Sit sen löysin, mutta parin vuoden päästä hän narkkasi meidän vessassa ja tuhlasi meidän rahat ja yhtenä päivänä vaan muutti omaan kämppään. Jäin yksin 1- ja 3- vuotiaitten lasteni kanssa. Mies vei meiltä kaiken, verhotkin ikkunoista, astiat ja suolankin kaapista. Kiitos Jumalalle tästä mahtavasta rukousvastauksesta.

Mun uskovainen kaveri rukoili ehkä kolme kuukautta puolisoa ja sit häntä kosi kukkaniityllä ihana mies timanttisormuksen kanssa ja heidän avioliittonsa on onnellinen.

Tällasia mä en tajua. Jumala antaa toisille hyvää, mut toisille pahaa. ap

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:08"]Ootko mies vai nainen?

[/quote]

Nainen. ap

Sitä olen aina ihmetellyt, kuinka _kaikki_  voidaan selittää Jumalan tekoina. Jos menee hyvin, niin se on todiste Jumalan olemassaolosta ja jos honosti niin Jumala koettelee ja sillä on jokin tarkoitus. Eli on asiat miten päin vaan niin ne on todiste jostain. Ja niin ikävän moni itseään uskovaiseksi kutsuva pitää itseään parempana kuin muita. 

Mitäs jos itsekin vähän tekisit niiden asioiden eteen, etkä vaan odottais Jumalan tekevän kaikkea sun puolesta? Vaikka ihan itse etsisit sitä miestä itselles ja itse auttaisit sitä tyttöä löytämään kavereita? Pelkkä rukoilu ei taida pitemmällä tähtäimellä auttaa, pitää itsekin hieman toimia. Jumala ehkä odottaa meiltä itseltämmekin hieman aktiivisuutta. 

Ei ihme että avioliitto ei toiminut, jos silmät kiinni meiningillä ottaa sen ekan vastaantulevan muka Jumalan rukousvastauksena yhtään sen kummemmin miettimättä, että onko se nyt Jumalan lähettämä kunnollinen mies vai ei. Mikään Jumala ei kiellä omaa harkintaa, vaan pikemminkin sehän on ihan suotavaa.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 13:53"]

Mä rukoilin kymmenen vuotta polvillani, paastosin ja itkin uskovaista miestä itelleni. Sit sen löysin, mutta parin vuoden päästä hän narkkasi meidän vessassa ja tuhlasi meidän rahat ja yhtenä päivänä vaan muutti omaan kämppään. Jäin yksin 1- ja 3- vuotiaitten lasteni kanssa. Mies vei meiltä kaiken, verhotkin ikkunoista, astiat ja suolankin kaapista. Kiitos Jumalalle tästä mahtavasta rukousvastauksesta.

Mun uskovainen kaveri rukoili ehkä kolme kuukautta puolisoa ja sit häntä kosi kukkaniityllä ihana mies timanttisormuksen kanssa ja heidän avioliittonsa on onnellinen.

Tällasia mä en tajua. Jumala antaa toisille hyvää, mut toisille pahaa. ap

[/quote]

Voi sua. Niin, en mäkään kyllä tajua. Tosin luulen että  sieltä onnellisen avioliiton kulissien takaa voi loppujen lopuksi löytyä ihan muuta. En mäkään avioliittoni onnettomuutta kenellekään huutele. Mutta sen mä huomasin jo ekan poikaystäväni kohdalla, että se kauan itketty rukousvastaus saattaa olla ihan paskaa. Päättelin silloin että se johtui siitä, että halusin just yhtä tiettyä enkä tiennyt omaa parastani. Mutta eipä tää toinenkaan "yritys" (jo 20 v..) ole ollut juhlaa. Tosin omalla kohdallani epäilen että se osittain johtuu myös musta. En ole rakastamisen arvoinen, en oikein pätevä mihinkään, olen hysteerinen monesta asiasta, olen vaikea, en kommunikointikykyinen... Ehkäpä tää on paras avioliitto mihin ikinä pystyn? Mutta miksi sitten Jumala järjesti mulle elämän jossa musta kehittyi tällainen? Kysymyksiä on niin paljon enemmän kuin vastauksia. T. se jolle vastasit

Noissa joissakin äärikarismaattisissa, maallikoiden johtamissa seurakunnissa, on se paha vika, että uskosta tulee monesti suoritus: jos rukoilet, paastoat, toimit "kunnon uskovaisen tavoin" jne, niin silloin saat siunausta. Valitettavasti moni putoaa tähän kuoppaan. Jeesushan ei luvannut meille hänen seuraajillensa helppoa elämää. Toki jokaisen elämä olisi aina helpompaa, mitä vähemmän itse tai läheiset  pahoja asioita tekevät (esim. siis jos ex-miehesi ei olisinarkannut tai käyttäytynyt huonosti, niin olishan teillä helpompaa ollut).

Minusta usko on sitä, mikä jää, kun jollain tavalla tuo yrittäminen jää pois. Valitettavasti monen ihmisen mieli on rakentunut sellaiseksi, että yrittäminen ei jää pois, jos kokee, että ns. rukousvastauksisksi tulee hyviä asioita. Ainoastaan silloin, että rupeaa pohtimaan oman elämänsä kannalta sitä, että rukoillut on, mutta kokemansa vastaukset eivät ole sitä mitä haluasi, voi lopulta oma yrittäminen jäädä pois tai ainakin vähetä suurimmassa määrin. Samoin se, että tietyllä tavalla ottaa elämänsä omiin käsiin, eikä pyri siihen, että elämä olisi rukousvastauksesta toiseen elämistä, on mielestäni uskoa. Jumalahan loi meille järjen ja tunteet, joiden avulla pitäisi pyrkiä elämään. Rukoilu ja varmaankin paasto ovat ihan hyviä lisiä, mutta ratkaisuja ei pidä jättää Jumalalle.

Olen itse kokenut avioeron miehestä, jonka koin jollain tavalla rukousvastaukseksi. Toisaalta tiedän kyllä, että tein päätökseni mennä naimisiin ihan omalla päätökselläni. Tuo mies on henkilö, jonka olisin halunnut tappaa jossakin vaiheessa. Viha ja katkeruus on olleet hirveitä. Silti koen, että suhteeni tähän mieheen on ollut mitä siunauksellisinta: Olemme saaneet ihanat lapset ja täytyy sanoa, että se mikä on hyvää tuossa miehessä on erinomaiseksi muuttunut muksuissa.

Mikä on kuitenkin se tärkein "siunaus" on se, että eron myötä jouduin kokemaan oman raadollisuuteni, vihani ym. vaikka kuinka tiesin, että jokainen voi tietyissä tilanteissa haluta tappaa/ tai tappaa toinen ihminen, niin sen kohtaaminen, että minä halusin toisen henkilön kuolevan (vaikka mitään konkreettista väkivaltaa en tehnyt tai edes suunnitellut), oli kova shokki. Minä olen paha, olen todellakin kykenevä pahaan, enkä tee niitä hyviä asioita joita koen järkeväksi, vaan pahoja.Enkä edes olisi halunnut tehdä hyviä asioita, vaan pelkästään pahoja (Paavalihan kirjoitti siitä, että ihminen ei tee haluamiaan hyviä asioita, vaan tekee pahaa, ja minä siis en edes halunnut niitä hyviä tehdä.)

Tuo kokemus selvensi sen, että minä olen todellakin syntinen, läpeensä paha (vaikka kuinka olen uskiskastissa niitä "hyviä uskovaisia naisia"), ja minä tarvitsen Jeesuksen sovitustyötä. Tämä on minusta se suurin siunaus mitä olen voinut elämäni aikana saada. Selvyys siitä, että minä tarvitsen Jeesusta ja mitään en voi itse tehdä uskoni eteen. Ja tämä lähes olematon uskoni on paljon vahvempi ja lujempi kuin aikaisempi uskoni, joka ulkoisesti varmasti näytti vahvalta ja lujalta.

On surullista, että lapsillasi ei ole kavereita. Ehkä nyt keskittyisin niiden kaverien hankintaan, enkä rukousvastausten saamiseen: Voi olla monta syytä, miksi poikasi kaveri ei tule teille kotiin. Oletko sinä koittanut soittaa pojan vanhemmille ja kutsua poikaa teille? Tai mitä jos kutsuisit pojan kaverin esim. Hoploppiin tai johonkin muuhun sellaiseen paikkaan?

Muutot ovat surullisia ja ikäviä. Ystävyyttä tytön kaveriin voit kyllä pitää yllä jossain määrin: Kutsut kaverin teille ja vaikka haet hänet kotoaan lomilla ja ehkä viikonloppuinakin. Lähettelette kortteja ja kirjeitä tai sähköpostia. harva lapsi vain saa nykyään postikortteja yms, niin siksi tuollainen vanhanaikainen kirjeenvaihto voi olla todella hyvä yhdistävä tekijä.

Onko teillä naapureita, käytteköharrastuksissa tms. joista voisi kavereita saada? Entä eri järjestöjen ja seurakuntien (ehkä tapuksessasi suosittelin ev.lut. järjestämiä) perheleirejä, joilla olisi perheitä ja voisi yrittää järjestää tapaamisia myöhemminkin, toisi teille kavereita.

Kun ihmettelin helluntailaisille tutuilleni, miksi uskonelämäni voi huonosti enkä jaksa elää kuin uskovainen vaan teen syntiä ja usein (olen uskoon tullut luterilainen), he sanoivat, että sinä et ole käynyt uskovien kasteella. Että uskovien kasteessa on pyhittävää voimaa joka muuttaa uskovaisten elämän ja tekee heistä puhtaampia ja vahvempia uskossaan.

Ap, mäkin olen uskostani luopunut entinen helluntailainen. nuo sun kokemukset on tuttuja, vaikka en ole joutunut kokemaan läheskään noin ikäviä asioita. Sympatiat siis sinulle. 

Tuo joka kirjoitti pitkän tekstin siitä, että usein hellariuskovilla se usko menee suorittamiseksi, on varmasti tois pitkälle oikeilla jäljillä. Mä oon analysoinut tosi paljon, mikä siinä mun uskossa ei toiminut ja meni vikaan. Olin siis 7 vuotta uskossa ja kymmenen vuotta sitten lähdin "maailmaan". Ja se suurin ongelma luultavasti oli tuo, että vaikka kuinka tiesin, että uskon pitäisi perustua yksin armoon ja Jeesuksen sovitustyöhön, ensi silti elänyt sitä todeksi itse. Luin Raamattuni, rukoilin, olin tätyttynyt Pyhällä Hengellä ja saanut kielet, olin mukana nuorten työssä, lauloin kuorossa, olin vetämässä lasten- ja nuortentyötä omassa seurakunnassa sekä Venäjällä..... Tein siis kaikki mahdolliset temput, mutta ajan mittaan kaikki rapisi pois. Usko väljähtyi, en kokenut enää saavani siitä mitään. Silloin kun itsellä menee huonosti, ei se auta kuulla että muualla Jumala toimii tai joku muu saa kokea ties mitä. Ahdistuin koko touhuun. Tekopyhyyden ja teennäisyyden tunne oli läsnä kaikessa, mitä tein.

Niinpä jätin koko touhun kertaheitolla, hyvin radikaalisti. vuosien mittaan alun katkeruus ja pettymys on vaihtunut pohtiviin analyyseihin siitä, miksi minulle kävi niin. Edelleen iso osa minusta uskoo siihen kaikkeen, mutta ajatus itsestäni taas tekopyhänä seurakunnan keskellä saa minut voimaan pahoin. Pelkään kuolemaa, pelkään helvettiä, pelkään miten minun ja perheeni käy. Siltikään en voi noin vaan loikkia takaisin siihe kaikkeen. Jos joskus palaan takaisin, silloin kyllä Jumalan on tehtävä se kaikki työ, jonka viime kerralla yritin tehdä itse. 

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 14:35"]

Kun ihmettelin helluntailaisille tutuilleni, miksi uskonelämäni voi huonosti enkä jaksa elää kuin uskovainen vaan teen syntiä ja usein (olen uskoon tullut luterilainen), he sanoivat, että sinä et ole käynyt uskovien kasteella. Että uskovien kasteessa on pyhittävää voimaa joka muuttaa uskovaisten elämän ja tekee heistä puhtaampia ja vahvempia uskossaan.

[/quote]

Raamattuhan ei kerro mitään tällaista.

[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 15:05"]

Ap, mäkin olen uskostani luopunut entinen helluntailainen. nuo sun kokemukset on tuttuja, vaikka en ole joutunut kokemaan läheskään noin ikäviä asioita. Sympatiat siis sinulle. 

Tuo joka kirjoitti pitkän tekstin siitä, että usein hellariuskovilla se usko menee suorittamiseksi, on varmasti tois pitkälle oikeilla jäljillä. Mä oon analysoinut tosi paljon, mikä siinä mun uskossa ei toiminut ja meni vikaan. Olin siis 7 vuotta uskossa ja kymmenen vuotta sitten lähdin "maailmaan". Ja se suurin ongelma luultavasti oli tuo, että vaikka kuinka tiesin, että uskon pitäisi perustua yksin armoon ja Jeesuksen sovitustyöhön, ensi silti elänyt sitä todeksi itse. Luin Raamattuni, rukoilin, olin tätyttynyt Pyhällä Hengellä ja saanut kielet, olin mukana nuorten työssä, lauloin kuorossa, olin vetämässä lasten- ja nuortentyötä omassa seurakunnassa sekä Venäjällä..... Tein siis kaikki mahdolliset temput, mutta ajan mittaan kaikki rapisi pois. Usko väljähtyi, en kokenut enää saavani siitä mitään. Silloin kun itsellä menee huonosti, ei se auta kuulla että muualla Jumala toimii tai joku muu saa kokea ties mitä. Ahdistuin koko touhuun. Tekopyhyyden ja teennäisyyden tunne oli läsnä kaikessa, mitä tein.

Niinpä jätin koko touhun kertaheitolla, hyvin radikaalisti. vuosien mittaan alun katkeruus ja pettymys on vaihtunut pohtiviin analyyseihin siitä, miksi minulle kävi niin. Edelleen iso osa minusta uskoo siihen kaikkeen, mutta ajatus itsestäni taas tekopyhänä seurakunnan keskellä saa minut voimaan pahoin. Pelkään kuolemaa, pelkään helvettiä, pelkään miten minun ja perheeni käy. Siltikään en voi noin vaan loikkia takaisin siihe kaikkeen. Jos joskus palaan takaisin, silloin kyllä Jumalan on tehtävä se kaikki työ, jonka viime kerralla yritin tehdä itse. 

[/quote]

Miksi pelkäät helvettiä, jos kuitenkin uskot?

Eikö kristinuskon koko pointti ole armo. Voi luottaa siihen, että kelpaa sellaisena kuin on, saa epäillä ja elää ihan tavallista, hyvää elämää. Se riittää. Rukousvastaus on minusta, perusluterilaisesta, kamalaa roskaa. Luulin ekan kerran, että joku pilailee uskonnon kustannuksella, kun hän kertoi rukousvastauksesta.  Ihminen on vastuussa omasta elämästään ja siihen pätee ihan normaalit, arkiset ja tieteelliset lait. Jumala sallii ihmiselle ajattelun, analysoinnin ja kehittymisen ihmisenä. Eikä todella ole mitään mekanismia, että rukoilemalla saisi jotain ikään kuin ilmaiseksi. Minusta tuollainen ajatus on suorastaan harhaoppinen. Hyvää alkanutta vuotta ap:lle Lapsineen. 

[quote author="Vierailija" time="02.01.2014 klo 12:25"]

Tämä on nyt vähän ohis, mutta kysyisin, mitä tarkoittaa "uskosta luopuminen". Sitäkö, että kun aiemmin on uskonut jumalan olevan olemassa, tulee siihen tulokseen, että jumalaa ei sittenkään ole? Vai jotain muuta?

[/quote]

Usein on hyvin vaikeaa irtaantua sellaisesta uskonliikkeestä jota ei ole itse alkuaan edes valinnut, vaan siihen on lapsesta saakka kasvatettu. Silloin muutos on raju.

Tästä on juuri ilmestynyt mielenkiintoinen kirja jossa lestadioalisesta liikkeestä irtautuneet kertovat siitä, miltä tuntuu lähteä pois tiukan elämäntapanormien normittamasta elämästä ja piireistä jossa kaikki sukulaiset ja ystävät liikkuu.

Nyt vapaa olen – Kun kaikki on arvioitava uudelleen

http://freepathways.wordpress.com/2014/04/06/nyt-vapaa-olen/

Samasta asiasta myös 11-lapsisen perheen äidin kokemuksia kun hän päätti jättää herätysliikkeen.

”Saatoin toivoa keskenmenoa”

http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-1288598986349.html

up