Kaipaavatko ainoat lapset sisaruksia?

En ole kaivannut. :)

Esikoinen kaipasi heti, kun alkoi ymmärtämään että hänelläkin voisi olla sisaruksia. Onneksi sai myöhemmin, mutta ei siksi, että hän halusi vaan vanhemmat myös.

Minä olen ainoa lapsi, lapsena ja teininä kaipasin kovasti ja olin surullinen siitä että olin ainoa lapsi. Joskus lapsena sanoin vanhemmille että "adoptoikaa vaikka, en välitä vaikka se ei olisi oikea sisarus" kun sisaruksen kaipuu oli niin kova. Vanhempien vastaus oli aina "Mutta onhan sulla paljon serkkuja. Ole onnellinen niistä" eikä tajunneet että se ei ole sama asia. Olin aika vihainenkin tuosta vastauksesta.

Nyt aikuisena oikeastaan en kaipaa enää. Kuulee niin paljon juttuja kavereilta miten on taas sisarusten kanssa riidoissa ja aikuisena ne riidat on syvempiä. En jaksaisi sellaista.

Mä olen ainoa lapsi ja kyllä, olisin halunnut pikkuveljen. Tai vaikka isoveljen. En siskoa. Ihmettelen miksi, sillä nyt kun itsellä on monta lasta, niin nää vaan tappelee ja vihaa toisiaan kauheesti. Olisinkohan mäkin sitten vihannut veljeäni...

No jotkut kaipaavat ja jotkut eivät. Joku toivoo useampaa sisarusta kuin yhden ja joku toivoisi, että sisaruksia olisi voinut olla vähemmän.

Minä olen ainoa lapsi eikä ikinä tullut mieleenkään, että haluaisin sisaruksen. Olin ihan onnellinen yksin.

Lapseni kaipasi alle kouluikäisenä. Nyt ei enää yhdeksään vuoteen.

En ole ainokainen, mutta ainoa sisarukseni on melko isolla ikäerolla (tai no kuusi vuotta, onko se iso vai pieni ero). Ei meistä sen kummemmin ole seuraa toisillemme, ei lapsuudessa eikä nykyään aikuisuudessa. Ystävistä on enemmän seuraa. Tältä pohjalta en ole itse oikein ymmärtänyt ajatusta, että se toinen lapsi pitäisi tehdä esikoiselle seuraksi. Mitenkään taattua kun ei ole, että lapset viihtyisivät keskenään.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 18:37"]Mä olen ainoa lapsi ja kyllä, olisin halunnut pikkuveljen. Tai vaikka isoveljen. En siskoa. Ihmettelen miksi, sillä nyt kun itsellä on monta lasta, niin nää vaan tappelee ja vihaa toisiaan kauheesti. Olisinkohan mäkin sitten vihannut veljeäni...

[/quote]

Ei ne oikeesti vihaa. Sitä kutsutaan sisarusrakkaudeksi. ;)

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 18:54"]

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 18:37"]Mä olen ainoa lapsi ja kyllä, olisin halunnut pikkuveljen. Tai vaikka isoveljen. En siskoa. Ihmettelen miksi, sillä nyt kun itsellä on monta lasta, niin nää vaan tappelee ja vihaa toisiaan kauheesti. Olisinkohan mäkin sitten vihannut veljeäni...

[/quote]

Ei ne oikeesti vihaa. Sitä kutsutaan sisarusrakkaudeksi. ;)

[/quote]

Niinhän sitä väitetään. Toivottavasti olette oikeassa; en haluaisi että nuo tappaa toinen toisensa. Ainakaan sisätiloissa.

Minä ainakin kaipasin lapsena ja nuorena, aina. Turhautti olla se ainoa kyttäämisen kohde. Olin aina onnesta soikeana, kun vanhempani jakoivat huomiota jollekin muullekin lapselle kuin minulle. Ja hulluinta oli, kun joku kaveri esitti sen klassisen ennakkoluulon: "Saatko sä kaiken minkä haluat, kun sulla ei ole sisaruksia?" Hämmennyin täysin, kun kuulin tuon kysymyksen ekaa kertaa. Ihmettelin mielessäni, että mitä kaikkea minun muka pitäisi haluta ja miten kukaan ylipäätään voisi saada kaiken, mitä tulee mieleen haluta :o Jälkeenpäin ajatellen oikea vastaus olisi ollut, että sain kaiken minkä äitini halusi - hän oli hyvin hallitseva persoona eikä minulta juuri kysellyt.

Aikuisenakin olen monesti ajatellut, että olisipa kiva, jos olisi sisarus, jonka kanssa olisi yhteisiä muistoja pitkältä ajalta ja jota voisi ymmärtää eri tavalla kuin muita. Juu - tiedän, etteivät sisaruussuhteet läheskään aina ole ongelmattomia. Mutta ne nyt jäivät minulta omakohtaisesti kokematta joka tapauksessa, kaikkinensa.

Mulla on veli, mutta monta vuotta mua vanhempi, meillä ei ole koskaan ollut mitään yhteistä. Olisin ollut niin onnellinen jos olis sisko, oikeestaan nyt aikuisena vasta oliskin mukavaa jos olis sisko.

Aina olen kaivannut. Lapsena puhuin asiasta. Äiti selitti, että olisi liian tiukkaa, kun kaikkea pitäisi ostaa kaksi: kaksi nukkea, kaksi laukkua, kaksi... Nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että tuo selitys on hyvin ontuva, enhän omillekaan osta aina samanlaisia tavaroita. sitten kun jo ymmärsin enemmän odotin joka kuukausi, että äiti odottaisi, mutta ei... Aina alkoi...

aikuisena olisi moni asia ollut helpompaa, kun olisi ollut sisarus: äitini on ollut niin minuun takertuja tyyppi, olisi ollut joku toinen jakamassa tatä tuskaa! 

Ja pelkään tietyllä tapaa tulevaa: kunhan äitini vanhenee vielä, niin tietty hoitovastuu tulee yksin minulle. Kukasn ei ole jakamassa sitäkään.

itse sitten hankinkin monta lasta, onneksi sain. 

En todellakaan olisi lapsena halunnut sisaruksia. Minulla on serkkuja, joiden kanssa olen melko läheinen, mutta heillä on kaikilla sisaruksia.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin suren, ettei minulla ole sisaruksia. Serkut eikä ystävät ole todellakaan sama asia :(. Näen sen omien ystävieni ja myös serkkujeni sisarusväleistä.

Minulle oli itsestäänselvää, että meidän lapsilukumme ei jää yhteen, jos vaihtoehtoja suinkin löytyy. Tarvittaessa olisin myös halunnut adoptoida. Olimme kuitenkin onnekkaita ja saimme kaksi lasta pienellä ikäerolla.

En ole ikinä kaivannut sisaruksia. Ehkä lapsuudessa mökillä ollessa yksin leikkiessä olisi kaivannut, mutta en nyt vanhempanakaan ole halunnut. Saa kaiken huomion ainakin perheeltä. Ei minulla ole ollut yhtään serkkuakaan.

Adoptoitu on Oikea sisarus.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:04"]

 sitten kun jo ymmärsin enemmän odotin joka kuukausi, että äiti odottaisi, mutta ei... Aina alkoi...

[/quote]

Siis mitä? Että äitisi kertoi sinulle aina että "kas, menkkani alkoivat, enpäs olekaan raskaana".

Itse olen ainoa lapsi, enkä ole kaivannut sisarusta. Minulla on lämpimät suhteet vanhempiini ja rakkaita ystäviä. Ei sisko tai veli ole automaattisesti aina läheinen, sen olen nähnyt muilta.

Olen koko ikäni kaivannut sisarusta. Nyt keski-ikäisenä enemmän kuin koskaan. Kadehtien katson ystävieni ja heidän sisarustensa välejä ja haluaisin itsellenikin oman, edes yhden. Tällainen yksinäinen "lapsi" joutuu myös yksin vastaamaan kahdesta ikääntyvästä ja sairastelevasta vanhemmasta, tässäkin olisi ihanaa kun olisi sisar tai veli kumppanina.

Hyvin menee ainoana lapsena. Läheisiä serkkuja on. Minua pidetään sopeutuvana ja hienotunteisena, muut huomioon ottavana ihmisenä. Ei ole tarvinnut kilpailla kenenkään kanssa. Toisaalta se voi olla huonokin juttu, sillä en pidä kilpailuasetelmista. Eli löytyykö tarvittessa kunnianhimoa? Tähän asti olen kyllä koulunkin hoitanut mallikkaasti. Olen ollut aina luokkani parhaimpia. Olen kait ollut aina vähän pikkuvanha. Koulussa erilaisissa testeissä minua pidettiin jatkuvasti ikäluokkaani 'kypsempänä'. En tiedä, oliko haittakaan... Vanhemmat voivat auttaa taloudellisestikin hyvin, nyt kun olen opiskelija

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 22:20"]

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 19:04"]

 sitten kun jo ymmärsin enemmän odotin joka kuukausi, että äiti odottaisi, mutta ei... Aina alkoi...

[/quote]

Siis mitä? Että äitisi kertoi sinulle aina että "kas, menkkani alkoivat, enpäs olekaan raskaana".

[/quote]

ei tästä koskaan äitini kanssa puhuttu. Nyt aikuisena olen kertonut puolisolleni näistä nuoruuteni ajatuksista ja nyt tänään täällä kirjoitin. Kyllä minä muutenkin kuin puhumalla tajusin kotona koska äidillä oli se aika kuukaudesta, välillä näinkin Ihan omin silmin.