Kaipaavatko ainoat lapset sisaruksia?

Minusta tuntui lapsena kauhealta ajatus, että minulle olisi tullut pikkusisko tai -veli. Edelleenkään en osaa kaivata sisarusta. Elämäni olisi ollut aivan toisenlainen, jos olisi ollut se sisarus. Näin on hyvä.

Minulla on kaksoissisko, eli jopa on sisarus. Silti olisin kaivannut muita sisaruksia, eri ikäisiä. Oli mielestäni tylsää kun ei ollut kuin vain "me" joilla oli sama sosiaalinen verkosto. Muilla kavereilla oli isompia tai pienempia sisaruksia ja niiden kavereita..

Nyt aikuisena kaksoissiskoni on paras ystäväni välimatkasta huolimatta. Mutta katsoessani mieheni nelilapsisen lapsuudenperheen sisaruussuhteita, toivon että itsellänikin olisi niitä mahdollisuuksia vielä enemmän. Siis useampi sisaruussuhde. kaikista ei ehkä tule läheisiä,mutta monista voi tulla. Luulen että useammista tulee kuin ei. Eli se on rikkaus, tai ainakin mahdollisuus.

Meillä on kaksi lasta, yritetään kolmatta.

Mieheni ei ole kaivannut.

Hän onkin kasvanut isossa perheessä silti. Äiti oli teini ja äidin siskokin sai kaksi kuukautta myöhemmin muksunsa.. Joten siellä isovanhempien luona on ollut hyvä kölliä ja seuraakin on ollut hirveesti!

Oikeesti mä rakastan noiden "hippi"sukua. Ne on mahtavia ja läheisiä ja ihania ja omnomnom. Omista pidetään huolta ja ihan tavan suomalaisia ovat. Ollaan siellä kainalon lämmössä.

Lapsena kaipasin, teininä sopeuduin tilanteeseen. Nyt vanhempana olisi ollut kiva, kun olisi ollut veli tai sisko. Vanhemmat sen verran iäkkäinä hankkivat minut ja hautaan jouduin heidät saattelemaan jo kolmekymppisenä.

Kaipaan välillä sisarusta, mutta ymmärrän kyllä hyvin miksei äitini ole sellaista koskaan hankkinut.

Kyllä välillä kaipaan. Sitten vierailen ystäväni luona jolla on paljon pikkusisaruksia ja kävelen sieltä ulos hymy naamallani.

Kaipasin ja jollain tavalla kaipaisin edelleen. Yhteistä kokemusta samasta lapsuudenkodista, että äitini huomio olisi jakautunut ja realisoitunut (olin sukulaisten myöhemmin kertoman mukaan todella kiltti, mutta äidin mielestä aina jotenkin hankala), jotain "omia", joiden puolella olla puolin ja toisin. Toki minulla on ihannekuva sisaruudesta, kun en ole sitä kokenut - itsellä kaksi lasta, jotka varmaan kasvaessaan kiroavat vanhempansa alimpaan helvettiin kun sisarusrakkaus nostaa päätään ;)

Lapsena en kaivannut.

Nyt aikuisena välillä tuntuu että olisi kiva jos sellaisia olisi. Vaikka eihän sitä tiedä millaisissa väleissä sitten olisi. Toisaalta on kiva, että äitini (isä kuollut) on aina käytettävissä ja meidän lapset ovat hänen ainoat lapsenlapsensa. Voin pyytää rahaa tai jotain kalliimpaa juttua lapsille ilman, että täytyy miettiä onko se epäreilua. Mutta toisaalta, äitini on jo varsin iäkäs ja ainoa elossa oleva lähisukulainen. Kun hän kuolee, ei ole käytännössä enää ketään. Teoriassa toki, mutta koska emme nytkään ole olleet tekemisissä, tuskin silloinkaan.

Asumme ulkomailla ja äitini on lapsilleni ainoa konkreettinen asia Suomessa. En tiedä kuinka käy kun hän kuolee, tuskin tulee sitten enää Suomessa käytyä, mikä on toki vähän harmi.

Mutta sanotaan että en nyt surkuttele sisarusten puuttumista, mutta kyllähän sitä etenkin aikuisena ymmärtää miksi ihmisillä yleensä on enemmän kuin yksi lapsi.