Miten kauan lapsilla kesti erosta toipuminen?

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 01:58"]

Mä sanoisin että ne, joissa lapset oireilee _eron_ takia vielä vuosikausia eron jälkeen, siis nuo yli 5 vuotta erosta -tyypit, että siellä on oikeasti avun tarvetta...

Meillä lapset joutuivat tottumaan eroon sekä täysin eri paikkakunnalle muuttoon. Etävanhempi toki muutti perässä myöhemmin, joten näkevät etää säännöllisesti. Lisäksi erotohinoissa joutuivat tutustumaan vielä etävanhemman uuteen puolisoon ja hänen lapsiinsa, uuteen kouluun jne. eli totuttavaa riitti.

Nuorempi oireili rankemmin, vanhemman kanssa puhuttiin paljon, mutta nuorempi ei osannut vielä varmaankaan tunteistaan kertoa, niin oli unettomia öitä, painajaisia, ripustautumista jne.

Kävin kummankin lapsen kanssa kriisiterapiaan verrattavissa olevassa tapaamisissa pariin otteeseen, he saivat puhua alun yhteisen tuokion jälkeen keskenään ilman minua turvalliselle henkilölle, joka ei tuntenut perhettämme etukäteen eikä ollut sidoksissa eroon eikä muuhun. Se tuntui helpottavan nuoremmankin oloa, terapeutti oli taitava ja osasi toimia oikein.

Meillä vei n. kaksi vuotta lapsilla eroon tottuminen, kaikkine uusine juttuineen. Tuon kahden vuoden aikana mä olen ollut "paska", täältä on haluttu muuttaa pois, mua ei rakasteta vaan toinen vanhempi rakastaa enemmän ja on muutenkin mukavampi, ovet on paukkuneet, sylissä on itketty, öisin on kävelty kainaloon nukkumaan, olen pilannut kaiken kieltämällä kaiken kivan ja kitsastelemalla jne. Etävanhemman luokse ei ole aina haluttu lähteä ja sieltä he ovat pari kertaa tulleet kotiinkin kesken kaiken aivan itse. (etä asuu alle 1 km:n päässä). 

Mutta nyt tuntuu että kaikki on viimeisen vuoden aikana rauhoittunut ja elämä on normaalia. 

Näin itse paljon vaivaa siinä, että pidin kotirytmin mahdollisimman säännöllisenä ensimmäisen vuoden, enkä niinä viikonloppuina, kun lapset oliva minulla todellakaan lähtenyt käytännössä minnekään heidän luotaan. Nukkumaanmenoajat olivat melkein kiveen hakatut, ruokaillessa istuin heidän kanssaan pöytään, vietin paljon aikaa heidän kanssaan. Lapset näkivät, että olen läsnä enkä lähdössä vaikka erosimmekin toisen vanhemman kanssa. Paljon jäi kotitöitä iltamyöhään, paljon oli myös kotitöitä jotka eivät olleet niin tärkeitä kuin aika lasteni kanssa; pyyhkeet ehti viikkaamaan myöhemminkin, vaatteet silittämään samalla kun toisella silmällä katseli myöhäisillan leffaa. Koin tarvetta rauhoittaa tilanne kun etävanhemmalla tuntui olevan vauhti päällä, ja vauhtisokeus esti näkemästä lasten oloa.

Nyt sielläkin suunnassa ilmeisesti on asiat rauhoittuneet ja lapset saavat nauttia molemmista vanhemmistaan, eri tavalla vaan kuin ennen.

[/quote]

Tai sitten pitäisi ensin määritellä tuo oirehtiminen. Se kun nähtävästi tuo eri ihmisille eri asioita mieleen. Olen se, jonka erosta on 6 vuotta. Meillä ei lapsi ole tarvinnut minkäänlaista kriisiterapiaa yms. Voi toki olla, että vanhempana tai sitten esim. omien lasten syntymän yhteydessä, jolloin yleensä varhaisiän muistot tulevat tavalla tai toisella pintaan, niin terapia saattaa olla hyväksi.

Minä kuitenkin määrittelen oirehtimisen esim. sellaiseksi, että lapsi sanoo, että voisi olla kiva, jos voisi viettää joulua samaan aikaan molempien vanhempien kanssa ilman suurta surua tai ahdistusta. Koska erosta tuo kommentti johtuu, niin koen sen "oirehtimiseksi".Samoin "oirehtimista" oli kun päiväkodissa annettiin tehtäväksi piirtää oma perhe. Lapselle, lapsen isälle ja minulle on itsestään selvää, että lapsi saa kokea ja ajatella, että hänen perheeseensä kuuluu sekä äiti ja isä, vaikka nämä asuvatkin eri paikoissa, eivätkä enää ole yhdessä. Päiväkodin aikuisten mielestä lapsi piirsi piirrustuksensa väärin, kun piirsi perheeseensä molemmat aikuiset. Kuulemma olisi saanut piirtää vain minut, kun lapsi minun kanssani suurimman osan ajasta asuu.

(Ja jouluna vietettiin muutamia hetkiä yhdessä, lapsi sai sen kokemuksen. Toki aiemmin on vietetty esim. lapsen synttärijuhlia yms. yhdessä.)

Vanhempieni ero oli parasta, mitä meidän perhe-elämässä tapahtui noin 10 vuoteen. Koko ulkoisilta puitteiltaan hyvää elämäämme määritti isän alkoholismi, ja äidillä kesti monta vuotta kerätä rohkeutta homman lopettamiseen. Äiti mm. pelkäsi, että me lapset traumatisoituisimme erosta. Mistään muusta en ole traumatisoitunut kuin käsiin räjähtäneestä perhehelvetistä ja siitä, ettei ero tullut aiemmin. Vaikkei tilanne olisi kohdallasi noin dramaattinen, pitää muistaa myös se, että lapset kärsivät myös epäfunktionaalisissa perheissä.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2013 klo 23:26"]

Minulla erosta lasteni isän kanssa viikon verran (lopullinen erilleen muutto), lapset selkeästi asiasta oireilee, ei voimakkaasti mutta kyllä sen aistii. Tuntuu niin pahalta niiden puolesta. Haluaisin että he voisivat olla onnellisia. Pystyvätkö vielä olemaan? Itse en ex miestäni kaipaa eikä yhteenpaluu ole siis vaihtoehto, sattuu vaan niin lasten puolesta. Isäänsä he näkevät viikoittain, asiat hyvin. En kaipaa syyllistäviä kommentteja, miksi erositte, lapset tarvitsevat kaksi vanhempaa, miksi olitte itsekkäitä - tyylillä. Osaan näitä itsekin käydä läpi, haluan vain sanoo niihin, että kun elämä ei ole niin mustavalkoista. Miten helpottaidin lasteni oloa?

[/quote]

Voi pyhä sylvi, en osaa edes sanoa muuta. Loppuiän jäljethän tuosta lapsiin jää, halusit tai et.

[quote author="Vierailija" time="31.12.2013 klo 02:45"]

Vanhempieni ero oli parasta, mitä meidän perhe-elämässä tapahtui noin 10 vuoteen. Koko ulkoisilta puitteiltaan hyvää elämäämme määritti isän alkoholismi, ja äidillä kesti monta vuotta kerätä rohkeutta homman lopettamiseen. Äiti mm. pelkäsi, että me lapset traumatisoituisimme erosta. Mistään muusta en ole traumatisoitunut kuin käsiin räjähtäneestä perhehelvetistä ja siitä, ettei ero tullut aiemmin. Vaikkei tilanne olisi kohdallasi noin dramaattinen, pitää muistaa myös se, että lapset kärsivät myös epäfunktionaalisissa perheissä.

[/quote]

Kunhan vaan nyt niissä ihan tavallisisssa perheissä taas muistettaisiin, että nämä tämmöiset väkivaltaiset alkoholisti -tapaukset EIVÄT ole verrattavissa "mutku mä oon kyllästyny mieheen ja kyllä lapset on onnellisia kun äitikin on" -eroajiin.

Monista asioista jää loppuelämän jälki. Minä olen kasvanut alkoholistiperheessä ja jälki jäi. Eikä kumpikaan vanhemmista ole ikinä ollut minusta huolta kantamassa, miettimässä, miten helpottaa oloa, kauanko kestää sopeutua perhehelvettiin...

Silti olen ihan normaali ihminen. Traumoineni päivineen.

Jos lapsen tukena on, tekee turvallisen olon, kertoo, että ero ei ole hänen syytään, että molemmat vanhemmat rakastaa edelleen, ei haukuta toista, annetaan lupa rakastaa, niin enempää ei voi tehdä.

Niin jää lapsiin jäljet koulukiusaamisesta, läheisen sairastumisesta, lemmikin kuolemasta... Ei tässä kukaan arvetonna hautaan mene. Paras mitä voit tehdä, on opettaa esimerkilläsi ettei kaikki tässä maailmassa mene kuten on suunniteltu, mutta se on elämää.

Erosta 1,5 vuotta, elämä on parempaa lasten kanssa kuin ydinperheenä. Näkevät isäänsä viikotttain. Isä jaksaa valitella, että on rankkaa olla erossa lapsista ja ymmärtäjiä sieltä baaritiskiltä tuntuu löytyvän.

Oireilua on, mutta myös puhutaan lasten kanssa ja ne keskustelevat keskenään.