Millainen lapsuus teillä muilla mielisairaiden lapsilla oli?

Vierailija kirjoitti:

Äitini kärsi sivupersoonista. Minä vasta kärsinkin.

Turvaton olo joka jäänyt ns päälle.

Kun sivupersoonana oli lapsi oli se ainut sellanen kiltti Vaikkakin pelokas muut persoonat oli Ihan liikaa. Aina sai pelätä että ketkä tänään heräilee kun uusi päivä koitti.En uskaltanut kuin vasta aikuisena puhua näistä ja pelännyt että mitä jos itsekin sairastuhun tähän. Toistaiseksi en..

Mun äiti kärsi myös. Asian ajattelua helpottaa se, että siihen ei voi itse enää aikuisena sairastua. Sivupersoonat tulee jo lapsena jos on tullakseen, koska ne on lapsen mielen tapa suojata itseään asioilta joita se ei voi käsitellä. Niitä voi tulla aikuisena lisää, mutta siihen ei sairastu enää aikuisena, kun persoona on jo kehittynyt.

Meillä isä jätti äidin, kun piti sitä hulluna eikä ollut sen jälkeen mukaan kanssa tekemisissä. Äidillä oli yhteensä 4 persoonaa. 2 niistä oli mua kohtaan todella kamalia, 1 oli ok ja 1 oli vaan masentunut eikä oikein reagoinut mihinkään eli ei siis myöskään huutanut ja ilkeillut mulle. Se 1 joka oli suhteellisen ok, äidin ns. oma persoona, tai "host" vai miksi sitä nyt kutsutaankaan pyyteli anteeksi kahden muun tekemisiä. Äiti teki itsemurhan kun olin 15 ja päädyin asumaan sen mut aika lailla hylänneen isän luo. Lähdin sieltä helvettiin heti, kun täytin 18 enkä oo ollut yhteydessä.

Isä oli tosi usein sairaalassa. Kotona ryyppäsi. Muuten kiva iskä, leikki meidän lasten kanssa, vei paikkoihin. Jos oli pahasti kännipäissään sekoillut niin saatiin uusia leluja. Äiti oli henkisesti tosi ahtaalla ja uhkaili välillä itsemurhalla kuten isänikin. Oli meillä silti aina ruokaa kotona. Äiti teki vuorotöitä mutta osattiin lämmittää itse ruoka. Olin aika paljon yksin jos äiti oli töissä ja isä reissuillaan tai sairaalassa. Veli huiteli kylillä.

Olihan lapsuus rankka. Traumoja jäi ja itsekin kärsin nykyään useista mt-ongelmista mutta saan niihin apua. Välillä päädyn sairaalaan itsekin. Isä teki itsemurhan kun olin nuori. En syyttele ketään. Elämä oli semmoista kuin oli. Äiti teki parhaansa meidän lasten eteen. Onhan se toki ikävää, että mt-ongelmat lähti ns. kiertoon mutta alkoholistia minusta ei tullut. Sairas kylläkin. Omia lapsia en hanki. Ei musta näin sairaana hyvää äitiä tulisi.

Kuinkahan paljon 90-luvun lama vaikutti vanhempiin ja heidän mt-ongelmiin joita ei edes kaikille ole diagnosoitu ja alkoholismiin, työttömyyteen

Sitä kautta nyky 25-35v ihmiset jotka ovat eläneet sellaisissa perheissä eivät halua omia lapsia sen vuoksi

Itsekin haluan että lapsella on hyvä elää kun tulee tähän maailmaan

Mieluiten että molemmat vanhemmat töissä ja rahaa säästössä

Nykyaika on vain niin epävarma

Mun äiti oli lapsuudessani lääkitsemätön vakavasti masentunut todetun aivovamman seurauksena. Tullut autokolarissa. Jatkuvasti pelkäsin menettäväni. Nyt kun olen aikuinen, hänellä on vahvat lääkkeet.

Mulla on kyllä tasapainoinen isä.

Äitini oli niin sekaisin että haaveili itsekseen muuttamisesta. Pelkäsin kamalasti, kun sitten en olisi voinut olla vahtimassa, ettei tee itse u r haa.

Nykyään aivovamman saaneille on kuntoutusta. Tuolloin ei minkäänlaista. Sai vain vahvoja kipulääkkeitä.

Olen nyt aikuisena kamalan pelokas. Saan pelkokohtauksia yksin ollessani. En osaa olla yksin.

Isäni oli masentunut ja ajoittain sekava ja harhainen (psykoottinen?). Silloin isä näki olemattomia hahmoja ja pelkäsi jotain mafian tapaista kostotoimintaa ja esim rakensi esteitä ettei asunnosta päässyt ulos, tai joskus ei päässyt sisään. Muistaakseni hän uhkaili tappavansa meidät lapset suojellakseen meitä joltain uhkalta, ehkä avaruusolennoilta tms. Tää oli 70-luvun lopulla ”maalla” ja tuskin hän oli minkään avun piirissä, nykyään varmaan lapset otettais huostaan.

Äitini oli ihana, mutta yliuupunut ja pelokas, käytännössä yksinhuoltaja ja isä varmaan teki kaikkea pahaa hänelle suljettujen ovien takana.

En ajatellut asiaa lapsena kummemmin ja isääkin aloin pelätä vasta ehkä 5- vuotiaana, en ihan pienenä ainakaan muista pelänneeni. Mutta siinä se lapsuus sitten meni sellaisessa jähmettyneessä pelossa, olin usein kuin patsas. En uskaltanut liikkua tai puhua, kun isä oli niin arvaamaton ja kiukkuinen. Karjui äidilleni kurkku suorana ja haukkui h uor aksi ja keksi kaikkia harhoja mitä äiti muka oli tehnyt, ne oli ihan hulluja salaliittojuttuja. Kerran luulin löytäneeni isän kuolleena, hän olikin vain sammunut. Seisoin siinä tuijottaen hänen ”kuollutta” ruumistaan tosi pitkään uskaltamatta liikkua tai hengittää. Lopulta uskalsin mennä sänkyyn esittämään nukkuvaa, missään nimessä en yrittänyt koskea häneen, kutsua apua tai kertoa kellekään mitä näin.

Kerran näin sitten oikein itsemurhayrityksen, mutta silloin kotona oli koko suku ja isä vietiin heti hoitoon ja hän jäi henkiin.

Toisaalta oli ihan normaaliakin lapsuutta, ei joka päivä ollut kamala.

Teininä yritin joskus sanoa mitä ajattelen, vaikka siitä mitä ruuaksi, tai mikä on hyvä tv-ohjelma tms. Huomasin etten voi, itsensä ilmaisu aiheutti hirveää ahdistusta, itkua, pelkoa. Lapsena opittu jähmettyminen oli varmaan estänyt normaalin kehittymisen. Olinkin kuulemma hirveän helppo lapsi, en koskaan väittänyt vastaan, ollut hankala tai riidellyt edes sisarusten kanssa. Aikuisenakin kuka vaan on voinut kävellä ylitseni.

Nyt tuli päänsärky kun kirjoitin tätä, ei nämä ole mukavia muistoja.