Millainen lapsuus teillä muilla mielisairaiden lapsilla oli?
Mulla äiti sai aina välillä psykooseja ja oli mielisairaalassa, isä uhkaili itsemurhalla ja hänellä roikkui navetan katosta useita hirttoköysiä. Millainen teidän lapsuus oli?
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Voitko kuvailla, miltä tuo kaikki sinusta lapsena tuntui?
Pahalta ja turvattomalta. Mulla oli isovanhemmat kuolleet eikä ollut ketään muuta aikuista kuin isä ja äiti.
Huh, rankkaa!!
Hienoa jos oot selviytynyt järjissäs tuosta.
Elääkö vanhempasi vielä?
Vierailija kirjoitti:
Huh, rankkaa!!
Hienoa jos oot selviytynyt järjissäs tuosta.
Elääkö vanhempasi vielä?
Isä elää. Hän on nyt 85v.
Mulla oli onneksi ihanat isovanhemmat lähellä ja sentään ei noin sairasta ollut. Sairastuin silti itsekin. Se, että elämässä on kuitenkin jotenkin selvinnyt on varmasti paljon ollut sen syytä, että sain isovanhemmilta sitä hyväksyntää ja välittämistä. Mummi luki ja paijasi, teki hyvää ruokaa ja vaarin perässä tuli tallusteltua tilan töissä. Sieltä sai rakkautta ja ihmiseksi kasvamisen oppeja kun kotona oli vanhemmilla niitä omia kriisejään ja oli aika poissaolevia. Tulin mummolassa nähdyksi ja kuulluksi. Kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus terveeseen aikuiseen, oli se sitten omat vanhemmat, isovanhemmat,sukulainen tai joku muu henkilö. Se voi pelastaa pahimmalta.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli onneksi ihanat isovanhemmat lähellä ja sentään ei noin sairasta ollut. Sairastuin silti itsekin. Se, että elämässä on kuitenkin jotenkin selvinnyt on varmasti paljon ollut sen syytä, että sain isovanhemmilta sitä hyväksyntää ja välittämistä. Mummi luki ja paijasi, teki hyvää ruokaa ja vaarin perässä tuli tallusteltua tilan töissä. Sieltä sai rakkautta ja ihmiseksi kasvamisen oppeja kun kotona oli vanhemmilla niitä omia kriisejään ja oli aika poissaolevia. Tulin mummolassa nähdyksi ja kuulluksi. Kaikilla lapsilla pitäisi olla oikeus terveeseen aikuiseen, oli se sitten omat vanhemmat, isovanhemmat,sukulainen tai joku muu henkilö. Se voi pelastaa pahimmalta.
Tuo oli kyllä iso puute ettei ollut edes päästään terveitä isovanhempia mulla.
Äitini kärsi sivupersoonista. Minä vasta kärsinkin.
Turvaton olo joka jäänyt ns päälle.
Kun sivupersoonana oli lapsi oli se ainut sellanen kiltti Vaikkakin pelokas muut persoonat oli Ihan liikaa. Aina sai pelätä että ketkä tänään heräilee kun uusi päivä koitti.En uskaltanut kuin vasta aikuisena puhua näistä ja pelännyt että mitä jos itsekin sairastuhun tähän. Toistaiseksi en..
Vierailija kirjoitti:
Äitini kärsi sivupersoonista. Minä vasta kärsinkin.
Turvaton olo joka jäänyt ns päälle.
Kun sivupersoonana oli lapsi oli se ainut sellanen kiltti Vaikkakin pelokas muut persoonat oli Ihan liikaa. Aina sai pelätä että ketkä tänään heräilee kun uusi päivä koitti.En uskaltanut kuin vasta aikuisena puhua näistä ja pelännyt että mitä jos itsekin sairastuhun tähän. Toistaiseksi en..
Mulla on kanssa sellainen outo, turvaton olo vaikka olen jo vanha. Esim jos muu perhe lähtee jonnekin, eikä tule sovittuun aikaan takaisin, alan miettimään ettei he tule takaisin ollenkaan. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko kuvailla, miltä tuo kaikki sinusta lapsena tuntui?
Pahalta ja turvattomalta. Mulla oli isovanhemmat kuolleet eikä ollut ketään muuta aikuista kuin isä ja äiti.
Olen pahoillani, kenenkään lapsuuden ei pitäisi olla turvaton.
Pelkäsitkö, että äitisi viedään pois (hoitojaksolle) vai että sinut vietäisiin pois heiltä (huostaanotto)? Vai toivoitko jopa, että pääsisit pois perheesi luota, mahdollisesti elämään normaalia elämää? Onko ajatuksesi aikuistumisen myötä muuttunut asian suhteen?
Exäni äiti oli ajoittain hoitojaksoilla ja joka kerta, kun häntä tultiin hoitoon hakemaan/viemään, hän syyllisti lastaan ja huusi apua. On varmasti ollut pienelle lapselle pelottavaa, kun elämän tärkein ihminen viedään pakolla pois luota ja varmasti myös hyvin ahdistavaa tuntea siitä syyllisyyttä. Hänen lapsuuden traumansa heijastuivat meidän suhteeseemme ja lopulta nousi ylitse pääsemättömäksi esteeksi välillemme. Hän ei nähnyt ongelmaa, ei suostunut ammattiavun puheille. Hänestä oli ihan "normaalia" seurata minua töihin, töistä kotiin, vahtia onko autoni kotipihalla parkissa työajan ulkopuolella, stalkata puhelimeni...
Oletko sinä hakenut mitään apua ammattilaisilta? Koetko saaneesi apua, tulleesi kuulluksi ja siitä olleen hyötyä tai miksi et ole hakenut apua asian käsittelyyn?
Lapsuus oli yksinäinen ja surumielinen. Lähivanhemmalla vaikea kaksisuuntainen. Etävanhemmalla vaikeat päihdeongelmat.
Nykyään minä kärsin määrittämättömästä ahdistuksesta ja tunnepuolen ongelmista. Kuitenkin olen hyvin toimeen tuleva ja perheellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voitko kuvailla, miltä tuo kaikki sinusta lapsena tuntui?
Pahalta ja turvattomalta. Mulla oli isovanhemmat kuolleet eikä ollut ketään muuta aikuista kuin isä ja äiti.
Olen pahoillani, kenenkään lapsuuden ei pitäisi olla turvaton.
Pelkäsitkö, että äitisi viedään pois (hoitojaksolle) vai että sinut vietäisiin pois heiltä (huostaanotto)? Vai toivoitko jopa, että pääsisit pois perheesi luota, mahdollisesti elämään normaalia elämää? Onko ajatuksesi aikuistumisen myötä muuttunut asian suhteen?
Exäni äiti oli ajoittain hoitojaksoilla ja joka kerta, kun häntä tultiin hoitoon hakemaan/viemään, hän syyllisti lastaan ja huusi apua. On varmasti ollut pienelle lapselle pelottavaa, kun elämän tärkein ihminen viedään pakolla pois luota ja varmasti myös hyvin ahdistavaa tuntea siitä syyllisyyttä. Hänen lapsuuden traumansa heijastuivat meidän suhteeseemme ja lopulta nousi ylitse pääsemättömäksi esteeksi välillemme. Hän ei nähnyt ongelmaa, ei suostunut ammattiavun puheille. Hänestä oli ihan "normaalia" seurata minua töihin, töistä kotiin, vahtia onko autoni kotipihalla parkissa työajan ulkopuolella, stalkata puhelimeni...
Oletko sinä hakenut mitään apua ammattilaisilta? Koetko saaneesi apua, tulleesi kuulluksi ja siitä olleen hyötyä tai miksi et ole hakenut apua asian käsittelyyn?
Kai mä pelkäsin, ettei ole ketään, kuka huolehtii minusta ennenkuin kasvan aikuiseksi. Äitihän oli usein sairaalassa joten se oli ihan tuttua ettei hän kotona ole. Meillä oli isän kanssa hauskaa kun oltiin kaksin. Äiti oli vaikea, isästä mustasukkainen persoona ja ne ajat kun hän oli sairaalassa, oli hyviä. Pystyi isän kanssa juttelemaan. Kyllä he huostaanottoa pyysivät ja minä olisin halunnut jonnekin, mutta ei kunta siihen suostunut. Apua en ole aikuisena kokenut miltään psykologilta saavani. ap
Turvaton ja pelottava lapsuus, täynnä fyysistä lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, henkistä julmuutta, laiminlyöntejä ja pikkuaikuisen rooli (jo ala-asteella piti itse varata ja hoitaa lääkärit ja mennä bussilla lääkäriin yksin jne). Pljon piti tehdä kotitöitä, laittaa päivittäin ruoka viideksi.
Väkivaltainen hullu mt-ongelmainen isä ja nynnykkä äiti joka ei puolustanut lapsiaan vaan antoi hakata (jotta itse välttyi väkivallalta).
Ei ollut mitään hoitoa tai apua mt ongelmaan.
Halveksin ja inhon vanhempiani syvästi.
Isällä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Makasi pitkiä aikoja masennuksessa ja oli osastohoidossakin, käytiin siellä katsomassa. Vauhtikausina perusti yrityksiä ja puhui loputtomasti ideoistaan jotka olivat aina aivan erityisen hyviä ja viisaampia kuin kenelläkään muulla. Tutustui lapsenlapsiinsa oikeastaan vasta kolmannen synnyttyä, poti pitkää masennuskautta lasteni pikkulapsiajan. Nyt seitsemänkymppisenä ollut tasainen pitkään, voisi sanoa jopa "normaali".
Meillä olisi isän kanssa kaksin mennyt paljon paremmin ilman äitiäni. Isäni sai masennuksen kuriin lääkityksellä vaikka alle 50v jäi eläkkeelle. Hänen kanssaan pystyi juttelemaan ja hän on melko normaali ihminen, mitä äitini oli. Hän vain piti tärkeänä sitä ettei jätä äitiäni. ap
Kaikkea mahdollista väkivaltaa. Toinen vanhemmista yritti moneen otteeseen ottaa hengen pois minulta.
Vasta nyt olen alkanut muistaa kun sain vähän aikaa käydä sopivalla terapeutilla.
Valtavia pelkotiloja, ahdistusta, jännittyneisyyttä.
Molemmat vanhemmat olivat epänormaaleja, taustalla kuvio jossa asiat vaikuttivat toisiinsa.
Pitkä juttu.
Ap.lle voimia ja kaikkea hyvää elämässäsi!
Vierailija kirjoitti:
Ap.lle voimia ja kaikkea hyvää elämässäsi!
Kiitos. ap
Meillä oli masennusta ja alkoholismia. Kaikki muut lapset odotti innolla viikonloppua, minä kauhulla. Ryyppäämistä, tappelua, öykkäröintiä, seksiä.
En ymmärrä miksi tuohon sekaan piti lapsi tehdä.
Äidillä skitsofrenia ja hän oli ainut huoltajani. Lapsuus oli karmea. Pelottava ja ahdistava. Äiti oli monia kertoja psykoosissa ja vietiin väkisin poliisivoimin sairaalaan. Se oli kauheaa katsottavaa lapselle. Jäin yksin kotiin ja naapurit kävi katsomassa vähän perääni ja toivat ruokaa. Olin oppinut omatoimiseksi ja pärjäsin jotenkin. Äiti oli kerran puoli vuotta sairaalassa ja minä kolmasuokkalainen naapuriavun turvin sen ajan. Ei ollut lastensuojelua siihen aikaan, ainakaan minulle. Olisin niin halunnut asua tavallisessa perheessä.
Vierailija kirjoitti:
Äidillä skitsofrenia ja hän oli ainut huoltajani. Lapsuus oli karmea. Pelottava ja ahdistava. Äiti oli monia kertoja psykoosissa ja vietiin väkisin poliisivoimin sairaalaan. Se oli kauheaa katsottavaa lapselle. Jäin yksin kotiin ja naapurit kävi katsomassa vähän perääni ja toivat ruokaa. Olin oppinut omatoimiseksi ja pärjäsin jotenkin. Äiti oli kerran puoli vuotta sairaalassa ja minä kolmasuokkalainen naapuriavun turvin sen ajan. Ei ollut lastensuojelua siihen aikaan, ainakaan minulle. Olisin niin halunnut asua tavallisessa perheessä.
Tsemppiä sulle kovasti. Kurjaa että jouduit yksin jäämään kotiin kun äitisi joutui sairaalaan. ap
Voitko kuvailla, miltä tuo kaikki sinusta lapsena tuntui?