Koulukiusaaja. Tajusitko jo pienenä että et ole kehittynyt henkisesti toivotulla tavalla?

Tuskin tajuaa vieläkään. Harvempi mahtaa sille itse mitään jos on idiootti

Itse tavallaan tiedän, miksi koulukiusaajani oli koulukiusaajani. Luokallani oli toinen tyttö, joka oli sosiaalisilta taidoiltaan taitava (eli osasi puhua muiden kanssa ja tuli toimeen muiden kanssa) ja menestyi koulussa. Hän oli karismaattinen. Hän kiusasi minua ja vasta vuosien päästä sain tietää, että hän on narsisti. Olin luokkani heiveröisin, hiljaisin ja ujoin tyttö, joten olin hänelle helppo ja loistava kohde. Luokkahenki kasvoi, kun kaikki pystyivät nauramaan tämän tytön loistaville sanavalinnoille mm. asustani, puhetavasti, katsekontaktistani, jne. Olin yksin. Tämä kaikki tapahtui 90-luvulla.

Tapasin aivan sattumalta tämän tytön (tai no nyt aikuisen naisen) entisiä ystäviä  (eli entisiä luokkakavereitani) ja he kertoivat minulle, miksi ovat entisiä ja pyysivät minulta myös anteeksi käytöstään koulussa...

Narsismiin pitäisi kyetä puuttumaan paremmin, koska se kehittyy varhaislapsuudessa. Tämä juontaa juurensa vanhemmista eli yleensä toinen tai molemmat vanhemmat ovat narsisteja.

Voisitkos ap purkaa traumaasi muullakeinoin. 

En

Sehän menee, niin että koulukiusaajasta tulee työpaikkakiusaaja. Ei sellainen ihminen voi oppia pois hyvin oppimastaan taidosta. Ei hän ikinä koe olevansa kiusaaja. Eikä se aina pysy edes henkisenä käydään jopa fyysisesti heikompaan tai erilaiseen ihmiseen kiinni. Nämä voi saada mukaan tähän kiusaamiseen jopa koko työyhteisön/kouluyhteisön mukaan. On jopa tapauksia, että kiusaaja voi olla opettajakin tai esimies. 

En tajunnut. Tiesin kyllä että minua v*tutti ja ahdisti koko ajan, ja purin sitä muihiin koska se tuntui hetkeksi helpottavan omaa oloa. En kuitenkaan tiennyt tai edes yrittänyt tietää mistä ahdistus johtuu. 

Vähän vanhempana kiusaamishaluna ja sadismina esiintynyt pahoinvointi alkoi esiintyä myös paniikkihäiriönä ja masennuksena, ja niiden myötä sitten päädyin terapiaan ja miettimään tuollaisia asioita. Tajusin, että olen tosiaan jo aika pienenä vaurioitunut, koska minua ei koskaan oikein hyväksytty lapsuudenperheessäni. Olin äidin nuoruuden vahinkolapsi ja äidin ja nykyisen miehensä yhteiset lapset oli meillä ihan eri asiassa. Minä olin musta lammas, syntipukki, aina tein väärin ja olin vääränlainen. Puhuin liian kovaa, ilmehdin ärsyttävästi, niistin nenääni liian usein jne. Aina pelkkä olemassaoloni oli jotenkini väärin ja aiheutti äidin ärsyyntymistä ja huutoa.

Minä vaan en ollut sellainen temperamentti että olisin tuosta lannistunut tai masentunut, vaan minä päätin muistaakseni jo alle nelivuotaana, että ookoo, se on minä vastaan maailma, minäpä muuten aion voittaa, en alistu koskaan. Jos maaiilma oli minulle mulkku, päätin että olen vielä mulkumpi takaisin. Minusta oli hienoa kun luin Yhdysvaltain Navy Seals erikoismiesten motoksi väitetyn Raamatusta väännetyn lauseen: "Jos minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä minä olisin vittumaisin kus*pää koko helv*etin laaksossa". Sellainen minä aioin olla.

Terapiaprosessin ja masennuksen läpikäynnin jälkeen en koe enää olevani millään tapaa kiusaaja enkä ole myöskään enää puolustuskannalla (tai hyökkäyskannallta, koska mielestäni aina hyökkäys oli paras puolustus) koko maailmaa vastaan.