Olen tympääntynyt elämääni.

Päällisin puolin kaikki on hyvin: terveet kivat lapset, ihana aviomies, ei mitään ihmeempiä taloudellisia huolia, korkea koulutus mielenkiintoiselle alalle, jolta varmaan jopa löytyy töitä, ystäviä ja kavereita sopivasti, kivoja harrastuksia... Mutta silti tympii.

Olen hoitovapaalla ja lapset ottaa päähän, vaikka itse halusin olla pitkään kotona. Nyt tekisi mieli mennä töihin, mutta nuorempi on vasta 1-vuotias ja tilanne muutenkin sellainen, että töiden aloittaminen tässä vaiheessa on hankalaa. Mies tekee tosi pitkää päivää, ja varsinkin illalla alkaa olla oma jaksaminen loppu. Ärsyttää ja harmittaa, tuntuu että elämä valuu ihan hukkaan, vaikkein edes tiedä mitä muuta nyt muka haluaisin tehdä.

Onko tämä nyt joku kolmenkympin kriisi vai mitä? Luulin kriiseilleeni jo muutama vuosi takaperin ensimmäisen lapsen synnyttyä, mutta en tiedä mikä ihme tässä oikein mättää jos ei se. Miten ihmeessä osaisin olla tyytyväinen, kun kaikki kerran on hyvin ja olen saanut tehdä elämässäni juuri niitä asioita joita olen halunutkin..?