Lue keskustelun säännöt.
Te joilla sekä ns. helppo että haastava lapsi
22.12.2013 |
Meillä on kaksi lasta, jotka ovat kuin yö ja päivä. Toinen on ollut syntymästään asti ns. haastava lapsi, on kuin tulta ja tappuraa, räjähdysherkkä, hyvin erilaisen temperamentin omaava kuin minä. Oikeastaan lähes kaikki asiat ja vaiheet hänen kanssaan ovat tähän asti olleet haastavia, mikään ei ole tuntunut menevän helpoimman kautta. Olen tuntenut jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta äitinä hänen kanssaan.
Toinen lapsi taas on aina ollut helppo, sopeutuvainen, nauravainen, avoin, hyvin nukkuva, tyytyväinen. Asiat ovat sujuneet enemmän tai vähemmän omalla painollaan hänen kanssaan. Hänen äitinä on helppo ja kiva olla, on onnistunut olo äitinä. Nautin aidosti hänen seurastaan.
Haluan olla oikeudenmukainen ja molempia lapsia yhtä paljon rakastava äiti. En halua että lähetän signaalia mihinkään suuntaan, varsinkaan vaikeampaa lastani kohtaan, siitä, että toinen lapsistani olisi minulle rakkaampi. En myöskään haluaisi omalla käytökselläni stigmatisoida toista lastani toista vaikeammaksi. Kuitenkin ero on niin päivänselvä, sen ovat huomioineet niin suku kuin ystävätkin.
Kuinka te muut, joilta löytyy sekä helppo että vaativa lapsi, olette käsitelleet omia tuntemuksianne äitinä? Tuntuu pahalta sanoa, että pidän kuopuksesta esikoista enemmän. Eihän näin voi sanoa tai kokea? Tai voi, mutta miten tästä eteenpäin?
Kommentit (54)
Mihin kaikki mun hyvin tehdyt kappalejaot katosi? t. 32
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 15:12"]Mä ole myös ollut se helppo lapsi ja nuorempi siskoni taas paljon vaikeampi. Ihan pienenä kuulemma nukuin yöt hyvin, en itkenyt turhasta, söin kiltisti, viihdyin myös itsekseni ongelmitta ja olin muutenkin nauravainen ja kiltti. Siskoni taas vei vanhempiani uupumuksen partaalle ja oli lähinnä minun vastakohtani. En koskaan kokenut, että äitini olisi pitänyt minusta enemmän kuin siskostani vaan enemmänkin päinvastoin. Siskoni sai niin paljon enemmän huomiota kuin minä, että olin hänelle kateellinen. Kiltteyttäni annoin kaikissa riidoissa helposti periksi. Tilanteissa, joissa minun ja siskoni halut ristesivät, vanhempani myös yleensä vetosivat minuun, että antaisin periksi, muuten siskoni kikuttelisi loppupäivän. Aikaa myöten olin usein katkera siskolleni, kun hän sai haluamansa ja minä jouduin tyytymään siihen, mitä häneltä jäi. Olin siis jo liian kiltti ja vanhempani toki hyötyivät tästä, koska se helpotti siskoni hoitamista. Olin kuitenkin todella hellyyden- ja huomionkipeä, enkä kokenut saavani vanhemmiltani yhtä paljon rakkautta ja huomiota kuin siskoni. N. 9-vuoden iässä aloin oireilemaan tätä sulkeutumalla ja repimällä ihoani. Murrosiässä taas puhkesin sellaiseen kapinaan, että siskoni lapsuusuhmakin jäi varjooni. Toki ongelmia lisäsi isäni narsistisuus ja minun sekä äitini "uhriuttaminen", koska nyt 21-vuoden iässä olen jo käynyt kahdesti terapiassa ja syön lääkkeitä masennuksen, ahdistuneisuuden ja dermatillomanian hoitoon. Terapian myötä olen kuitenkin huomannut, että osa ongelmistani juontuu jo siitä lapsuuden tunteesta, ettei minua rakastettu yhtä paljon kuin siskoani. Nykyään olen kuitenkin hyvissä väleissä äitini kanssa ja olemme jutelleet asiasta paljon. Hän ei koskaan tietoisesti suosinut siskoani, eikä edes tajunnut minun kärsivän tilanteesta niin paljon. Kuitenkin hän myönsi, että siskoni uuvuttamana oli helppoa olla tyytyväinen minun vaivattomuuteeni ja siihen, etten vaatinut niin paljon huomiota. Haluan vain sanoa, että älkää vanhemmat ottako tällaisessa tilanteessa sen helpon lapsen kiltteyttä itsestäänselvyytenä vaan todella huomioikaa ja arvostakaa hänen "helppouttaan". Myös niin, että lapsi itse sen ymmärtää, eikä koe jäävänsä varjoon. Toivon, että meidän tilanne on vain ääriesimerkki siitä mihin tilanne voi kärjistyä. [/quote]
Kiitos tämän kokemuksen jakamisesta. Tuota olenkin pohtinut, ettei nuorempi lapsemme vaan sopeudu liikaa ja jää esikoisen dramaattisuuden varjoon, ja oireile sitten teini-iässä kiltin tytön syndroomaansa.
Ap.
Tiedän tunteen. Sitä ei tarvitse koskaan sanoa ääneen ja pidä huoli että olet tasapuolinen. Kyllä se siitä kun haastavakin kasvaa isommaksi.. Jonain päivänä huomaat että hän
onkin se rakkaampi kaikkien koettelemusten vuoksi, ja muistat hänestä enemmän. Helpommasta jää mieleen että kilttihän se oli.
yritä ainakin pysyä kannustavana ja osoittaa luottamustasi haastavaa lastasi kohtaan. sisarpuoleni varttuivat ongelmaperheessä ja heidän persoonansa poikkeavat toisistaan juuri tuolla mainitsemallasi tavalla, mutta äitipuoleni (spontaani ja itsepäinen nainen itsekin) ei ole osannut tosiaan kasvattaa tyttöjä tasavertaisesti, vaan vänkää ja polkee jalkaa tuittupäisemmän lapsensa kanssa, naureskelee hänen virheilleen avoimesti kahvipöydässä ja vie huomion muutenkin hänen rämäpäisyyteensä tyyliin "ei tuota lasta voi ottaa mihinkään mukaan kun menee muilla reissu pilalle" ja vääntää vitsiä että "voi tuota lasta, eikö olekin aivan mahdoton, eikö olekin aivan järkyttävä kakara?", "se on aina ollut niin vaikea lapsi, toisin kuin tuo vanhempi tyttö".
tiedän siskostani sen, että hänellä on myös herkkä puoli, hän on ymmärtäväinen ja eläinrakas kahden kesken, mutta muuten hän on välinpitämätön, kylmä ja ilkeä koska eivät ketkään hänestä mitään hyvää odotakaan.
olen katkera äitipuolelleni hänen typerästä suhtautumisestaan. miksei voi pitää mielipiteitään omana tietonaan. kummallakin lapsella on mielenterveysongelmia.
Kuin olisit meidän lapsista kirjoittanut. Meillä esikoinen, poika, on se helppo lapsi, vajaa kaksi vuotta nuorempi kuopus, tyttö, on tämä tulinen olento. Ja ovat aivan kaikessa täysin yö ja päivä, hyvässä ja pahassa. Tytön kanssa valvottiin yöt 2v asti, vetää herneen nenään ihan pienimmästäkin asiasta (tänä aamuna esim. siitä, että kuiskasin shhhh, puhutaan kuiskaamalla, kun "Matti" - eli vanhempi lapsi - nukkuu, jo tuli kilarit ja sellainen show, että varmasti isompi heräsi).
Yritän olla tasapuolinen, syliä ja huomiota molemmille, molempien kanssa tehdään yhdessä ja erikseen,kannustetaan ym. Tytöllä aivan mahtava mielikuvitus, keksi tuosta vaan itsekseen leikkejä. Isoveljellä ei ole koskaan mitään tekemistä ja vaatii aikuisen huomiota leikin alulle saamiseen. Poika rauhallinen muutenkin, tykkää lueskella, rakennella jne. Tyttö enemmän remupetteri.
Olin lapsena/olen temperamenttinen itsekin, mutta osaan aikuisena hillitä tuiskahteluni, enkä huuda tai raivoa. Olemmeko siis tyttöni kanssa liian samanlaisia, tytär ei vain vielä osaa hallita tätä kuohua. Pojan kanssa kaikki on leppoisaa ja mukavaa ja rentouttavaa, ei tarvitse varoa sanojaan. Mutta silti: olen tytölle se maailman tärkein ihminen, rakastaa tulla halimaan ja jakelee pusuja jne.
Monesti oikeen saan keskittyä, etten näytä harmitusta tytölle, joka saattaa "pilata" kivan hetken kiukkukohtauksellaan tai isoveljelle ilkeilyllään. Yritän puhumalla selvitä asioista, mutten hyväksy näitä kiukkuja oikeutettuna käytöksenä. Ikinä ei voi ennakoida, mistä se kilari alkaa.
En voi antaa neuvoja, vain ymmärrystä! Ovat vain erilaisia, molemmilla on oma luonne ja tapa toimia. On vain hyväksyttävä se ja oltava kärsivällinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän, että minä olen tässä tilanteessa se aikuinen, ja minun on voitava kontrolloida sekä tunteitani että varsinkin käyttäytymistäni. Haluan olla tasapuolinen ja reilu. Tuntuu vaan niin pahalta, kun löytää itsensä ajattelemasta mielessä että ylläri, taas tuo esikoinen sai tästäkin episodin. En halua, että hän alkaa käyttäytyä kuten ympäristö olettaa hänen käyttäytyvän eli sisartaan huonommin. Eikä se ole reilua sitä helpompaakaan kohtaan, että hänen roolikseen jää vain olla se kiltti ja sopeutuvainen, kun isompi sisarus vie kaiken huomion dramaattisuudellaan.
Ap.
Tosi hyvä aloitus:)Oli kiva lukea kommentteja.Lapset ovat erilaisia ja hyvä,että mietit näitä asioita.Olet varmasti ihana äiti!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttuja tunteita, vaikka meillä lapset eivät ehkä ihan täydellisen ääripäistä olekaan. Painiskelen usein usein huonon omantunnon kanssa, kun huomaan että toisen lapsen kanssa oleminen vain on niin luonnollista ja ihanaa. Ja toisen ei.
Esikoista on helppo kehua. Hän on taitava lähes kaikessa, rauhallinen, tottelevainen, idearikas, kaunis/komea, jopa huippulahjakas harrastamassaan asiassa, tulee hyvin toimeen kaikkine kanssa jne.
Kuopus on varmaankin ihan tavallinen monissa taidoissa, mutta ei nyt ainakaan mitenkään erityisen nokkela tai oppivainen. Ruokavaliota pitää vahtia, jotta ei liho ihan liikaa. Hiukset ovat jatkuvasti takkupehko, koska on aina liikkeessä eikä anna laittaa nättejä kampauksia. On omapäinen ja helposti suuttuva. Kavereiden kassa menee ihan ok ja välillä on auttavainen. Liikunnasta pitää. Ei pidä minkään asian harjoittelusta, haluaa osata heti tai jättää tekemättä.
Olen varmaan jotenkin ylikompensoinut haluani kehua esikoista. Olen siis tarkoituksella jättänyt hänen kehumisensa vähemmälle (ettei kuopukselle tulisi paha mieli) ja vastaavasti kehunut kuopusta pikkuasioistakin. Esikoinen koki tämän epäreiluksi ja nyt olen yrittänyt toimia paremmin. En olisi uskonut että iso koululainen (11 v) haluaa kehuja reippaasti syödystä aamupalasta kun kerran pikkusiskoakin (6v) kehutaan, mutta nähtävästi lapset halusivat tasapuolisuutta jopa tuollaisessa.
Mutta on se vaan inhottavaa huomata, että vaikka kuinka on periaatteessa kivaa kuopuksen kanssa (kuten äsken kun teimme pipareita), niin ei se koskaan ole niin ihanaa kuin esikoisen kanssa olo. Vähän (tai oikeastaan aika paljon) tämä ero on helpottunut kun kuopus on vähän rauhoittunut eikä enää tappele ihan joka asiasta ja esikoinen ei enää ole äidin sylipoika vaan kasvamassa nuoreksi mieheksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että tiedostat asian, on alku sille ettei se vaikuta väleihisi kumpaankaan lapseen. "Hankalista" nyt tulee vaan puhuttua enemmän, koska heidän kanssa painitaan ja taistellaan enemmän. Minulla ongelma on päinvastainen että rakastan tätä haastavasti käyttäytyvää lasta ylikaiken, kun taas "kiltti" lapsi kanteluineen ärsyttää. Kolmas taas on siltä väliltä. Se on vaan elämää silti. Kaikkia lapsia rakastan ja olen tietoisesti täysin tasapuolinen kaikille, kerron kaikille päivittäin että rakastan heitä ja halaan ja pidän sylissä samalla tavalla. Lapsen ei tarvitse tietää lapsellisista ajatuksistani mitäön. Ja aina kun löydän itseni ärayyntymästä johonkin lapseen, yritän ajatella heidän hyviä puoliaan. Kyllä se siitä :)
T.kakkonen
On hyvä, että tiedostat asian. Siitäpä se asian käsittely sitten lähteekin. Mietit, mitä hyviä puolia haastavammassa lapsessasi on. Ja keskityt niihin. Otat ihan tietoisesti sen tavan, että halaat, paijaat ja kehut myös sitä äkäpussia. Itselläni esikoinen on se hankala luonne. Tosin pakko on sanoa, että hän on tullut minuun ja "helpompi" pikkusisko mieheeni. Meidän haasteenamme on se, että kun sekä minä että esikoinen olemme tulta ja tappuraa, niin yhteenottoja ei voi välttää. Mutta sekin on vain pakko hyväksyä. Toisaalta tämä kyseinen lapsi on erittäin älykäs ja poikkeuksellisen lahjakas monessa asiassa. Kun siis luonteeseen ja temperamenttiin liittyvät asiat saavat minut hulluuden partaalle, muistutan itseäni esimerkiksi siitä, että ainakaan tämän lapsen kanssa ei tarvitse huolehtia esimerkiksi koulussa pärjäämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä minkä ikäisiä lapsesi ovat. Meillä on ollut juuri niinkuin teillä, toisen kanssa on käyty vielä tutkimuksissa ja on erityisryhmässä jne. Nyt teini-iässä tuo ns erityislapsi on aivan ihana, ikäisekseen hyvin kypsä, ajatteleva ja fiksu. Ja tuo helppo lapsi , joka on esikoinen onkin aika hankala teini, olemme aikalailla helisemässä hänen kanssaan, perusluonne on kuitenkin kiltti, mutta teini-ikä on hankalaa.
Tuntuu, että aiemmin olemme joutuneet väkisinkin keskittymään paljon nuorempaan lapseen, koska on ollut vaikka mitä terapiaa ja perheneuvolakäyntejä ja erityislääkäreitä. Ja koska esikoinen on ollut niin "helppo", olemme vain olleet tyytyväisiä, vaikka toki olemme huomioineet hänetkin. Toivottavasti esikoisen kanssa ei mene liian pahaksi, nyt on aika keskittyä häneen enemmän.
En oikein tiedä mitä tässä nyt yritän sanoa, ehkä vain kertoa että asiat muuttuvat kenties, ja lapsia rakastaa kaikkia eri tavoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdyn niin monessa kohdessa ketjun aloittajaan. Meidänkin esikoisemme on ollut todella haastava lapsi heti syntymästään lähtien. Kuinka meitä suututtikaan monesti kun ihmiset sanoivat, että kyllä lapsen kanssa voi elää kuten ennenkin ja tehdä mitä ennenkin ja itse tiesimme, ettei se kyseisen lapsen kanssa vain onnistu. Silloin mietin usein, että onko vika sittenkin meissä vanhemmissa, mutta nyt kun toinen lapsemme syntyi tiedän varmuudella, että lapset vain ovat syntymästään asti niin erilaisia, ettei siihen omalla toiminnalla juurikaan pysty vaikuttamaan. Nyt uskon myös lähipiirimmekin sen myöntävän (jos nyt ei ihan ääneen niin ainakin omassa mielessään...)
Tosin en tiedä kuinka paljon esikoisen käytös johtuu ihan jostain sairaudesta tmv. koska aistiyliherkkyyksiä ja puheenkehityksen häiriötä hänellä ainakin on, mutta muuta "vikaa" hänestä ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Esikoinen ei tuntunut "normaalilta" pienestä pitäen ja nyt se käytöksen omalaatuisuus ja vaikeus vain korostuu kun vertailukohtana on "normaali" lapsi.
Esikoisen kanssa eläminen on valitettavasti sellaista varuillaan oloa koko ajan: hän hermostuu pienistä asioista jatkuvasti ja hänen kanssaan leikit eivät suju ollenkaan kun kaikki pitäisi tehdä hänen tavallaan. Hän ei ole koskaan tykännyt mistään kutitteluleikeistä tai irvistelyistä tai mistään sellaisita mitkä yleensä toisia lapsia naurattaa. Hän ei myöskään koskaan ole tykännyt toisista lapsista. Toinen lapsemme taas nauraa ja hymyilee helposti ja tykkää toisten lasten seurasta.
Kuitenkin voin rehellisesti sanoa, että rakastan kumpaakin lasta aivan yhtä paljon. Pakko kuitenkin myös tunnustaa, että toisen lapsen kanssa on vain niin paljon helpompi ja mukavampi olla, että usein tykkään toisesta lapsestani enemmän. Kuitenkin mielestäni osoitan rakkauttani heille tasapuolisesti, mutta helpompi lapsistani jää liian vähäiselle huomiolle josta podenkin melkein aina huonoa omaatuntoa. Nuorempi lapsistani on kuitenkin vielä alle 1-vuotias joten uskon kyllä että kun hän vähän kasvaa, saa hänkin vähän enemmän huomiota kun osaa vähän eri tavalla leikkiä yms. Mutta tämä haastavuusero heillä todennäköisesti tulee pysymään ainakin sinne murrosikään asti: uskon, että tytöstä tuleekin silloin se hankalampi tapaus;)
Suurkiitos teille kaikille naisille hyvästä ketjusta. On kerrankin ihanaa lukea ketju, jossa kaikki(melkein) kirjoittavat asiasta lämpimästi, mielenkiintoisesti ja positiivisesti. Minulla on vain yksi lapsi, joten itse en kuvaamianne tilanteita ole kokenut, mutta itse kuopuksena olin tällainen helppo lapsi ja paljon vanhempi siskoni se haastava. Tiedän, että äitini pyrki tasapuolisuuteen, eikä tarkoittanut pahaa, mutta siskoni kokee saaneensa paljon vähemmän positiivista huomiota, kuin minä ja on siitä hieman katkera. Olen hyvin pahoillani tästä, ja koen syyllisyyttä asiasta. Joten on ihanaa, kun nykyään te äiteinä pohditte näitä asioita ja annatte toisillenne vertaistukea ja kannustusta. Toivoisin niin, että tällä palstalla sitä olisi paljon enemmän.
Minulla on kolme lasta, joista ensimmäinen oli tällainen ns. haastava lapsi (se on jopa kirjattu hänen papereihinsa silloin kun hän oli vauva), toinen helppo ja kolmas taas haastava. Tilanne oli tämä siis kaikkien vauvavuoden aikana, kasvun myötä tilanne on muuttunut jonkin verran.
Esikoiseni haastavuudessa osansa teki se, että hän oli esikoinen, ensimmäinen lapsi, ja minä opettelin oman lapsen 24/7 hoitoa ja mieheni ylipäänsä lapsen hoitoa. Lisähaasteita toi se, että lapsi huusi, huusi ja huusi, ilman mitään syytä, ensimmäisen puoli vuotta. Lääkärit totesivat, että"jotkut lapset on tälläsiä", neuvolan terkka sanoi, että olisi kannattanut tehdä abortti silloin kun se oli mahdollista ja sosiaalityöntekijä käski pyytää äitini (alkoholistinarsistin) auttamaan. Jäimme miehen kanssa yksin, ja koska mies pyrki vain selviämään päivä kerrallaan ja minä taas halusin selvittää, miksi vauvani huusi koko ajan, ajauduimme myös mieheni kanssa vastakkain. Siitäkin kyllä myöhemmin selvittiin, mutta eihän se ainakaa helpottanut tilannetta silloin. No, 5kk iässä vauva oli ensimmäisen kerran hereillä hiljaa 20 minuuttia, koska hän oli päättänyt hilata itsensä seisomaan tukea vasten. Sen jälkeen hän saattoikin olla pitkiä aikoja huutamatta, jopa toisinaan nauraa ja hymyillä, koska hän opetteli seisomaan, kävelemään, juoksemaan ja kiipeämään, ja 8kk iässä hän juoksi ja kiipesi ympäriinsä jatkuvasti. Nukkuminen, erityisesti yöt, olivat täyttä helvettiä, edelleen hän huusi yöt läpeensä. Vuoden iässä alkoivat kauhukohtaukset, jotka lääkärin mukaan olivat aian normaaleja, vaikka niitä oli 5-15 yössä. Pian alkoi unihumalakohtaukset, sitten unissapuhuminen ja unissakävely, ja joka yö lapsen takia piti herätä 10-20 kertaa. Puhumaan tämä lapsi oppi tosiaan myös alle vuoden ikäisenä, ja jo sitä ennen oli käynyt hyvin selväksi, että lapsi inhosi pukemista, ja heti kun oppi itse riisumaan vaatteensa (vähän reilu 1v) hän vietti suurimman osan ajastaan pelkissä vaipoissa. Myös vaippamerkillä oli väliä, oli vain muutama merkki sekä kestovaipoissa vain tietyt materiaalit, joita pystyi käyttämään. 2-vuotiaana neuvolan terkka oli sitä mieltä, ettei kuulosta normaalilta, laittoi lähetteen lääkärille ja pyysi eteenpäin lähetettä lapsipsykologille, mutta lääkäri totesi heti odotushuoneessa, että kyllä unihäiriöt on ihan normaaleja lapsilla, eikä siis ottanut meitä edes vastaan, saati laittanut lähetettä eteenpäin. Minä tutkin asioita itsenäisesti, mies oli sitä mieltä että uskotaan lääkäreitä ja lopulta myös syytti minua siitä, että keksin lapselle diagnoosia, jotta lapsi olisi erilainen kuin muut ja saisin ylpeillä sillä. No, 4-vuotiaana lapsi sai kerho-ohjaajan, joka varovasti kysyi, olenko huomannut lapsessani mitään erityistä verrattuna muihin lapsiin. Sanoin, että voi kuule, vaikka mitä, mutta kerropas sinä, mitä sinä olet huomannut. Kerho-ohjaaja vahvisti mun jo muutamaa vuotta aiemmin epäilemän diagnoosin, ja kun sain häneltä tämän epäilyn kirjallisena, sain lääkärin myös laittamaan lähetteen lapsipsykologille ja sieltä eteenpäin toimintaterapeutille. Lapsella on tuntoaistin yliherkkyys ja myöhemmin selvisi, että muutenkin viitteitä autismin/aspergerin syndrooman suuntaan, muttei niin paljon, että voisi sanoa häntä autistiksi tai as-lapseksi. Itseasiassa vaikka viitteitä onkin, niitä on niin vähän, että ulospäin lapseni vaikuttaa hyvin tavalliselta, varsinkin kun lapsi on hyvin vieraskorea (eli me kotona saamme nähdä raivonpuuskat yms reaktiot, joita hän panttaa julkisissa tiloissa). No, varsinaiseen toimintaterapiaan emme koskaan päätyneet,kkoska toimintaterapeutti totesi mun toteuttaneen sitä jo kotona useita vuosia, joten sain vain muutaman lisävinkin ja lupauksen saada aika tarvittaessanopeastikin, jos jotain uutta ilmenee ja koen tarvitsevani apua.
Tästä kaikesta on pian jo 10 vuotta aikaa. Nykyään tämä lapsi on hyvin erilainen, tai en enää pidä häntä haastavana (murrosikää odotellessa...) samalla lailla kuin aiemmin. Tietysti nykyään hänen kanssaan voi asioista puhuakin eri lailla kuin ennen, ja lapsi tietää itse omat erityisyytensä. Pyrkimyksenä on ollut vakuuttaa hänet siitä, että tämä hänen erityisyytensä tekee hänestä supersankarin, hänellä on kyky jota ei muilla ole. Hänen temperamenttinsa on edelleen räväkkä, vaikka hän on edelleen myös vieraskorea, eli julkisesti hän antaa itsestään tyynen ja rauhallisen kuvan, mutta kotona itkee ja raivoaa asioista. Tuttujen kavereiden kanssa on ajoittain ollut hankaluuksia siksi, että tuttuus tuo mukanaan sen, että lapsi saattaa raivostua näille kavereille. Hän ei ole väkivaltainen, ei siis ole tietääkseni koskaan lyönyt tai edes yrittänyt lyödä ketään, mutta olen välillä joutunut hakemaan lapsen pihalta sisälle kun parin korttelin päästä keittiön ikkunasta kuuluu, miten hän kiukkuaa ja valittaa kavereille. Kaverit monesti yrittävät siinä vaiheessa leperrellä häntä tyyntymään, mutta sanon heille aina, että lapsi lähtee nyt rauhoittumaan, jutelkaa asiasta sitten kun on rauhoittunut ja pyytänyt anteeksi käytöstään. Ja pistän lapsen tosiaankin aina myös pyytämään anteeksi käytöstään, nykyään hän jo tietää sen tehdä ilman eri käskyäkin - vaikka temperamentti olisikin miten kuohuva, huonoa käytöstä pitää silti osata pyytää anteeksi. Tämä nyt ei kuitenkaan ole jatkuvaa käytöstä, näitä on pari kolme vuoteen. Koulusta en ole vastaavista tilanteista vielä kuullut, olen pyytänyt että kertoisivat jos niitä on. Ylipäänsä koulussa lapsi pärjää hyvin, saa kehuja käytöksestään, on se oppilas jonka viereen ne hankalimmat laitetaan katsomaan mallia, ja ekaluokalta olisi saanut jo syksyllä siirron toiselle luokalle, koska sekä tiedolliset että sosiaaliset taidot olivat riittävät. Ei kuitenkaan siirtynyt, koska ei itse halunnut, enkä minä halunnut tuhota lapsen koulumotivaatiota pakkosiirtämällä hänet ylemmälle luokka-asteelle. Kaiken kaikkiaan ulospäin, ja parhaimmillaan, lapsi on fiksu, ystävällinen, oikeudenmukainen, reilu, iloinen, pohdiskeleva ja leikkisä tapaus, aivan mahtava siis. Hänessä on kuitenkin myös se puoli, joka marisee, valittaa ja kiukkuaa vääränlaisista vaatteista tms. Unihäiriöitä on edelleen satunnaisesti, mutta nykyään niiden takia ei enää tarvitse herätä. Itsestäni olen oppinut sen, että peilii saan katsoa, kun mietin, mistä lapsen temperamentti on kotoisin, vaikka näissä erityispiirteissä voinkin syyttää miestä ja hänen sukuaan.
No se helppo lapsi sitten. Hän nukkui pienestä asti hyvin, söi hyvin ja hymyili, naureskeli ja oli iloinen, oikea aurinko. Oli todella erilaista olla sellaisen vauvan äiti. Ja koska se oli niin helppoa, minäkin tunsin syyllisyyttä siitä, että esikoisen äitiytt
ä varten mun piti tehdä niin paljon töitä, ja tälle piti vain olla äiti. No, sitten tajusin, että niin, esikoinen jo opetti mut olemaan äiti, ja opettaa edelleen, että senpä takia tälle toiselle voi vaan olla eikä tarvitse enää opetella. Mä myös heti toisen synnyttyä päätin tietoisesti huolehtia siitä, että esikoiselle jää omaa aikaa ja huomiota. Kerran viikkoon meillä oli kolmen tunnin aika, jonka vietimme kaksistaan ja teimme jotain hauskaa, joskus useamminkin. Nykyäänkin me saatamme esikoiseni kanssa lähteä kaupungille pariksi tunniksi, käydä kahvilla tai syömässä ja viettää aikaa yhdessä, vaikka enää sitä ei olekaan merkitty kalenteriin joka viikolle. Noita aikoja varten sovimme aina etukäteen, että teemme jotain kivaa, emme riitele, ja siitä oikeastaan alkoi levitä myös ihan arkeen meillä sellainen tapa, että muistutin lasta jo siinä vaiheessa, kun kiukku alkoi ilmaantua, että hei, muiststko että menee kaikilta päivä pilalle jos ruvetaan kiukuttelee, ja juteltiin sitten siitä, että onko tämä nyt sen arvoinen asia että pilataan sen takia niin oma kuin muidenkin päivä. Alkuun joka asia oli niin iso juttu, että sillä sai pilata kaikkien päivän, mutta kun tämä tapa vakiintui, lapsi alkoi oikeasti pohtia, kannattaako sukkahousujen kuvion takia oikeasti kiukutella. Lapsi oli silloin alle 4v, pienetkin siis osaa pohtia käytöstään, kun heitä ohjaa ja kannustaa siihen. Myöhemmin ruvettiin myös pohtimaan parempia tapoja asian käsittelyyn kuin raivoaminen. Näin meille ei juurikaan (mun mielestä) muodostunut sellaista kierrettä, että helppo lapsi jää haastavan lapsen tuittuilujen viemän huomion varjoon, eikä lapsille myöskään tullut sellaista kokemusta, että toinen saa enemmän huomiota ja toista rakastetaan enemmän koska se on kiltti.
Tämä helppo lapsi on muuten meillä ollut sitten se uhmaiässä äidille harmaita hiuksia aiheuttava, kuitenkin. Toisaalta hän on edelleen äärimmäisen helppo ohjata, mutta jos kiukku joskus pääsee valloille, sitä ei saa pysäytettyä kuten esikoisella sen saa. Tämä lapsi myös heiluttelee nyrkkejään ja paiskoo ovia, ties miksi, ja on kova työ opettaa hänelle sitä, ettei se käy.
Se kolmas, haastava, huusi sen puoli vuotta, ja asettui sitten. Hän on tavallaan näiden kahden vanhemman lapsen välimuoto - räjähtävä kiukussaan, se tulee heti eikä kohta, mutta valtavan helppo ohjata toiseen suuntaan myös kiukun keskellä. Tämä lapsi varmaan jää meillä vähimmälle kasvatukselle ihan siksi, että äiti jää vain tuijottelemaan ja hymyillen muistelemaan, miten vanhin lapsi oli samanlainen hermostuessaan tai kuinka se keskimmäinenkin oli tällainen :D
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 11:21"]
Meillä on noin, mutta minulla on sitten taas niin, että jotenkin rakastan enemmän sitä haastavaa lasta. Ehkä koska hän muistuttaa niin paljon minua itseäni, joten ymmärrän häntä.
Tilanne meillä siis, että tytär ollut ihan vauvasta asti temperamentiltaan hyvin vaativa. Kiivas, tulinen, pahantuulinen, levoton. Poika on kuin herran enkeli, rauhallinen ja kiltti ja ystävällinen. Jo vauvana huomasi eron: kun tytär heräsi, sen raivokkaan huudon kyllä kuuli koko taloyhtiö varmasti, mutta poika saattoi herättyään viettää vaikka kuinka kauan rauhassa katsellen kattoa ja sängystä näkyviä leluja. Ja erot kasvoivat mitä enemmän lapset kasvoi. Tytär myös pyrki kiusaamaan rajusti pienempää ja hitaampaa pikkuveljeään, mikä ennen kouluikää oli ongelma.
Mutta niin, minun on aina ollut helpompi tulla toimeen tyttären, sen kaltaiseni kanssa. Ymmärrän miltä hänestä tuntuu, koska näen hänessä oman luonteeni. Rauhallinen, kiltti pikkuveljensä taas on aina tuntunut minusta jopa vähän "ärsyttävän hitaalta ja yksinkertaiselta", kuten miehenikin usein. Ja nyt kun lapset on jo teinejä, niin pelkään enemmän pojan kuin tyttären elämässä selviämisen puolesta. Tytär on kyllä teininä kapinallinen ja vaikea, mutta hänessä on kyllä sellaista voimaa että menee vaikka läpi harmaan kiven kun niin tahtoo - ja hänellähän sitä tahtoa riittää. Poika taas on enemmän sellainen ajelehtija, joka menee vaan minne virta vie, ja häntä on mm. kiusattu - asia jota tyttärelle hyvin harva uskaltaisi edes yrittää, ja jos yrittäisi, joutuisi kyllä kokemaan karmean koston.
[/quote]
Onnea! Olet kasvattamassa narsistia. Ei varmasti uskalla kiusata tyttöäsi, koska hän tod. on jo koulukiusaaja.
[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 16:02"]
[quote author="Vierailija" time="01.01.2014 klo 15:44"]
44:lle vastaus. Olisitko itse halunnut, että toinen pieni kullannuppusi olisi jäänyt syntymättä?
[/quote]
En tietenkään, mutta jälkikäteen olen tajunnut tuskallisen selvästi, miten elämä olisi voinut mennä ihan oikeasti täysin pilalle, jos jompi kumpi lapsista olisi ollut vaikea. Jos siis nyt ihan rehellisiä ollaan. Tietysti tähän tulee miljoona vastinetta ja alapeukkua vaikeiden lasten äideiltä, mutta ei se mun primitiivinen ajatukseni niistä mihinkään muutu.
[/quote]
Toisaalta osaisitko ajatella noin, jos toinen lapsesi olisi alusta lähtien ollut haastavampi etkä ns. paremmasta tietäisi. Olisit sopeutunut tilanteeseen ja elämä olisi hyvää niin kuin se sillä tavalla elämän lutviutuessa olisi. Sinulla olisi ns. helppo ja ns. haastava lapsi ja eläisit hyvää elämää. Olisit ehkä hiukan erilainen sinä, lapset olisivat kasvattaneet ajutusmaailmaasi hiukan erilaiseksi. Sitten täällä kirjoittelisit muiden joukossa lastesi eroista ja sinua ottaisi pattiin ns. helppojen lasten viisaudet. ;) Elämä on...
Kiitos kommenteista ja keskustelun jatkamisesta.
Totta, esikoisen äitinä sitä peilasi niin kovasti omaa äitiyttään sen yhden vauvan/taaperon kautta. Se oli paikoitellen aika musertava tunne. Tuntui jopa epäreilulta, että toisilla meni niin helposti kaikki, oman vauvan kanssa taas mikään ei sujunut. Toisen lapsen syntymä oli siinä mielessä helpotus, sitä tajusi ettei vika ole omassa äitiydessä ja ettei mitään varsinaista vikaa olekaan, lapset vaan on erilaisia.
Tämä tulee itselle aina mieleen, kun täälläkin on niitä "Näin tänään Prismassa"-aloituksia. Vaikka esikoiseni käyttäytyisi kaupassa 95% ajasta hyvin, niin se 5% on se, mikä jää päällimmäisenä itselle ja muille mieleen. Yksi kiukkukohtaus saattaa saada sellaiset dramaattiset käänteet, että varmasti koko kauppakeskus kuulee ja huomaa. Ja varmasti olen saanut osakseni niitä curling mamma- kauhisteluita. Sitten taas kun olen kuopukseni kanssa liikkeellä, lapseni ja minä saamme lähinnä vain hyväksyviä ja hymyileviä katseita. Kaunis, söötti, hiljainen lapsi = hyvä äiti? Toisaalta vaikka kuopukselle sattuisi huono hetki, niin ei kukaan niitä hänen kiukkujaan noteeraa. Toisin kuin esikoisen kanssa, kiukkukohtaukset ovat hetkellisiä, hiljaisia ja hetkessä ohi.
Eli suvaitsevaisuutta kehiin ihmiset myös niissä marketeissa. :)
No, ainakin nämä lapset ovat kasvattaneet erilaisuudellaan meitä vanhempia. Pakko ajatella tämä vahvuutena ja rikkautena. Hyvää uutta vuotta kaikille!
Ap.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:57"]
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:51"]
Tähän ei nyt kannata kommentoida mitään. Ole hyvä ja siirry seuraavaan ketjuun. :)
[/quote]
Sinäkö päätät, mihin ketjuihin muut saavat täällä kommentoida?
[/quote]
Pahoittelut, ehkei sinun tarkoituksesi ole kääntää tämäkin ketju vela-ketjuksi niin kuin on käynyt niin monelle muulle hyvälle ketjulle. Saatathan olla aidosti aiheesta kiinnostunut. Pysy siis vaan mukana. :) Lapsissa on suuria eroja, toisten perheiden elämä vaikeutuu enemmän kuin toisten perheellistymisen myötä. Osa lapsista on aidosti todella helppoja. Ennen omia lapsiani ajattelin monen muun tavoin, ettei lapsissa olisi niin paljon eroa, ja että kasvatuksesta kaikki olisi kiinni. Siksi onkin ollut hämmästyttävää ja opettavaakin huomata kuinka erilaisia omat lapset voivat olla. Ja tästä aiheutuvien omien tunteiden ristiriitaisuus, siihen kaipasin vertaistukea ja neuvoja. Sen takia otsikko oli suunnattu samassa tilanteessa oleville.
Ap.