Lue keskustelun säännöt.
Te joilla sekä ns. helppo että haastava lapsi
22.12.2013 |
Meillä on kaksi lasta, jotka ovat kuin yö ja päivä. Toinen on ollut syntymästään asti ns. haastava lapsi, on kuin tulta ja tappuraa, räjähdysherkkä, hyvin erilaisen temperamentin omaava kuin minä. Oikeastaan lähes kaikki asiat ja vaiheet hänen kanssaan ovat tähän asti olleet haastavia, mikään ei ole tuntunut menevän helpoimman kautta. Olen tuntenut jatkuvaa epäonnistumisen tunnetta äitinä hänen kanssaan.
Toinen lapsi taas on aina ollut helppo, sopeutuvainen, nauravainen, avoin, hyvin nukkuva, tyytyväinen. Asiat ovat sujuneet enemmän tai vähemmän omalla painollaan hänen kanssaan. Hänen äitinä on helppo ja kiva olla, on onnistunut olo äitinä. Nautin aidosti hänen seurastaan.
Haluan olla oikeudenmukainen ja molempia lapsia yhtä paljon rakastava äiti. En halua että lähetän signaalia mihinkään suuntaan, varsinkaan vaikeampaa lastani kohtaan, siitä, että toinen lapsistani olisi minulle rakkaampi. En myöskään haluaisi omalla käytökselläni stigmatisoida toista lastani toista vaikeammaksi. Kuitenkin ero on niin päivänselvä, sen ovat huomioineet niin suku kuin ystävätkin.
Kuinka te muut, joilta löytyy sekä helppo että vaativa lapsi, olette käsitelleet omia tuntemuksianne äitinä? Tuntuu pahalta sanoa, että pidän kuopuksesta esikoista enemmän. Eihän näin voi sanoa tai kokea? Tai voi, mutta miten tästä eteenpäin?
Kommentit (54)
Menkää itseenne naiset! Miksi tarvitsi tehdä kaksi lasta jos ei osaa olla tasapuolinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Haastava" lapsi, hah hah! Laiskan curling-vanhemman keksimä perustelu.
Meillä on noin, mutta minulla on sitten taas niin, että jotenkin rakastan enemmän sitä haastavaa lasta. Ehkä koska hän muistuttaa niin paljon minua itseäni, joten ymmärrän häntä.
Tilanne meillä siis, että tytär ollut ihan vauvasta asti temperamentiltaan hyvin vaativa. Kiivas, tulinen, pahantuulinen, levoton. Poika on kuin herran enkeli, rauhallinen ja kiltti ja ystävällinen. Jo vauvana huomasi eron: kun tytär heräsi, sen raivokkaan huudon kyllä kuuli koko taloyhtiö varmasti, mutta poika saattoi herättyään viettää vaikka kuinka kauan rauhassa katsellen kattoa ja sängystä näkyviä leluja. Ja erot kasvoivat mitä enemmän lapset kasvoi. Tytär myös pyrki kiusaamaan rajusti pienempää ja hitaampaa pikkuveljeään, mikä ennen kouluikää oli ongelma.
Mutta niin, minun on aina ollut helpompi tulla toimeen tyttären, sen kaltaiseni kanssa. Ymmärrän miltä hänestä tuntuu, koska näen hänessä oman luonteeni. Rauhallinen, kiltti pikkuveljensä taas on aina tuntunut minusta jopa vähän "ärsyttävän hitaalta ja yksinkertaiselta", kuten miehenikin usein. Ja nyt kun lapset on jo teinejä, niin pelkään enemmän pojan kuin tyttären elämässä selviämisen puolesta. Tytär on kyllä teininä kapinallinen ja vaikea, mutta hänessä on kyllä sellaista voimaa että menee vaikka läpi harmaan kiven kun niin tahtoo - ja hänellähän sitä tahtoa riittää. Poika taas on enemmän sellainen ajelehtija, joka menee vaan minne virta vie, ja häntä on mm. kiusattu - asia jota tyttärelle hyvin harva uskaltaisi edes yrittää, ja jos yrittäisi, joutuisi kyllä kokemaan karmean koston.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 11:08"]
Menkää itseenne naiset! Miksi tarvitsi tehdä kaksi lasta jos ei osaa olla tasapuolinen?
[/quote]
No aloittajahan yrittää olla tasapuolinen! Mene muualle jeesustelemaan. Ketjun nimestä kai ilmeni, ettei tarvitse avata jos ei ole kokemusta moisesta...?
Tutulta kuulostaa, olisin voinut itse kirjoittaa ihan saman... Meillä myös esikoinen haastava tapaus ja nuorempi on yhtä auringonpaistetta. Joudun tekemään välillä kovasti töitä, jotta saan kihinän pidettyä pään sisällä. Luotan kyllä siihen, että aika tekee tehtävänsä ja pahin uhma tasaantuu. Luulen sitä paitsi, että rakkaus esikoista kohtaan on erilaista, mutta sitäkin lujempaa kun joutuu tekemään töitä asian eteen. Ikinä en kumpaakaan lasta laittaisi toisen edelle missään. Ja mitä enemmän ärsyttää, sitä enemmän yritän lapselle olla rakastava aikuinen. Eihän se lapsen vika ole, että hän kiihtyy nollasta sataan alta sekunnin :D Muistuttaa vähän äitiään... Ainoa mitä suren, on se että "helpompi" jää monesti vähän paitsioon kun aika menee esikoisen kanssa vääntäessä :/ Mutta siinäpä taas yksi paikka parantaa ensi vuonna. Tosi on, että tämä asetelma usein ajaa huono äiti fiilikseen... Mutta sekin on vain hyvä herätys itselle, silloin joku meni pieleen ja sen voi korjata!
Meillä on esikoinen rauhallinen, kiltti, hyvin tottelevainen. Uhmaa lähinnä suullisesti. Kuopus taas on täysin erilainen. Ikäeroa heillä tosin on 5 vuotta.
Esikoinen kasvatti meitä vanhempina. Häntä ei tarvinnut vieroittaa tutista, hän luopui siitä itse. Ei pullosta, se vain jäi pois. Hän nukkui yöt läpeensä alusta alkaen, oli kuin ihmisen mieli. Ei varsinaista uhmaa. Yhdet itkupotkuraivarit muistan pienempänä kokeneeni hänen kanssaan kaupassa. Isompana hän on enemmän ajattelija, rakentelija. Liikkuu ja urheilee, muttei riehu. Haavelija.
Kuopus on hyvin erilainen. Nukkunut tosin aina hyvin, mutta tulta ja tappuraa sekä ripaus tempperamenttia. Elämä on hänen kanssaan jatkuvaa uhmaa. Äitinä olo on täytynyt opetella uudestaan. Välillä tuntuu, että olen aivan hukassa tämän 2-vuotiaan kanssa. Miten kasvatan uhmaikäistä?? Hän osaa ottaa tilansa ja huomion. Lyö ärhäkkäästi. Jos tahtoaan ei saa läpi, on huuto hyytävä.
Ongelma oli aluksi se, että ihmettelin miksi kuopus on tämmöinen? Miksi hän ei ole kuin esikoinen? Kerran sanoin, jos esikoinen olisi kuin kuopus, olisi lapsiluku jäänyt yhteen. Olen myös huomannut ajattelevani, että saisipa esikoinen ripauksen kuopuksen temperamenttia, että osaisi pitää hyvin puolensa koulussa ja muualla. Mutta nyt on ajatukset jotenkin tasaantuneet. Olen sopeutunut lasten erilaisuuteen. Kuopuksen uhmaikä hämmentää joka päivä ja joka päivä taistellaan, mutta sekin on normaalia (kai). Otan tilanteen kerrallaan. Pinna paukkuu kaikilla, mutta eiköhän me opita. Ainakin sen olen oppinut, että huutaja kasvattaa huutajia eli niin metsää vastaa kuin sinne huudetaan pitää harvinaisen hyvin paikkansa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä taas pidän myös siitä haastavasta as-lapsestanikin, hän on rakas minulle osin ehkä juuri haastavuutensa takia. Tiedän ja ymmärrän, mistä ne vaikeudet johtuvat, eivätkä ne ole mitään "olenpa nyt hankala lapsi"-rationaalisia päätöksiä. Tuskin on ap:n lapsenkaan haastavuus mitään tietoista hankalaksi heittäytymistä, vaan tosiaan synnynnäinen persoonapiirre.
Mutta toisaalta et varmaan voi tunteillesi kamalasti. Käyttäytymisellesi VOIT, ja kukaan hyvä ja empaattinen äiti ei osoita lapsilleen, että rakastaa jotain heistä enemmän tai vähemmän.
Joten anna armo itsellesi ja tunteillesi, mutta sinnittele jatkossakin sen suhteen, että kohtelet molempia lapsiasi tasa-arvoisesti.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 11:11"]
"Haastava" lapsi, hah hah! Laiskan curling-vanhemman keksimä perustelu.
[/quote]
Kerro minulle miten minulla laiskalla curling-vanhemmalla on kaksi niin erilaista lasta, olivat kuin yö ja päivä jo vastasyntyneenä. Kumpaa curlasin? Karaistinko yhden vastasyntyneen helpoksi jotenkin? Toisen vauvan curlasin haastavaksi?
Ps. Sen haastavan lapsen kanssa olen ollut kaikkea muuta kuin laiska, helpon kanssa on pärjännyt laiskanakin, haastavan ei. :)
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInusta taas "helppo lapsi" on se kummallinen ilmaisu. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää vaikka kuina paljon siihen verrattuna, ettei olisi lapsia ollenkaan.
Miksi alapeukku, kysyy viestin kirjoittaja hieman ihmeissään?
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 11:34"]
Meillä on esikoinen rauhallinen, kiltti, hyvin tottelevainen. Uhmaa lähinnä suullisesti. Kuopus taas on täysin erilainen. Ikäeroa heillä tosin on 5 vuotta.
Esikoinen kasvatti meitä vanhempina. Häntä ei tarvinnut vieroittaa tutista, hän luopui siitä itse. Ei pullosta, se vain jäi pois. Hän nukkui yöt läpeensä alusta alkaen, oli kuin ihmisen mieli. Ei varsinaista uhmaa. Yhdet itkupotkuraivarit muistan pienempänä kokeneeni hänen kanssaan kaupassa. Isompana hän on enemmän ajattelija, rakentelija. Liikkuu ja urheilee, muttei riehu. Haavelija.
Kuopus on hyvin erilainen. Nukkunut tosin aina hyvin, mutta tulta ja tappuraa sekä ripaus tempperamenttia. Elämä on hänen kanssaan jatkuvaa uhmaa. Äitinä olo on täytynyt opetella uudestaan. Välillä tuntuu, että olen aivan hukassa tämän 2-vuotiaan kanssa. Miten kasvatan uhmaikäistä?? Hän osaa ottaa tilansa ja huomion. Lyö ärhäkkäästi. Jos tahtoaan ei saa läpi, on huuto hyytävä.
Ongelma oli aluksi se, että ihmettelin miksi kuopus on tämmöinen? Miksi hän ei ole kuin esikoinen? Kerran sanoin, jos esikoinen olisi kuin kuopus, olisi lapsiluku jäänyt yhteen. Olen myös huomannut ajattelevani, että saisipa esikoinen ripauksen kuopuksen temperamenttia, että osaisi pitää hyvin puolensa koulussa ja muualla. Mutta nyt on ajatukset jotenkin tasaantuneet. Olen sopeutunut lasten erilaisuuteen. Kuopuksen uhmaikä hämmentää joka päivä ja joka päivä taistellaan, mutta sekin on normaalia (kai). Otan tilanteen kerrallaan. Pinna paukkuu kaikilla, mutta eiköhän me opita. Ainakin sen olen oppinut, että huutaja kasvattaa huutajia eli niin metsää vastaa kuin sinne huudetaan pitää harvinaisen hyvin paikkansa. :)
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen myös kahden erilaisen lapsen äiti. Itse luin enkunkielistä matskua haastavan tempperamentin lapsista. Luin, että näistä lapsista voi kasvaa joko epäonnistujia, jos kasvatus on huonoa ja tunnekylmää tai sitten erityisen hyvin elämässä pärjääviä ihmisiä, jos kasvatus on hyvää ja empaattista. Tämä ainakin itseäni on auttanut eteenpäin epätoivon hetkinä. Huomaan myös, että tämä vahvempi lapsista on se, joka on äärimmäisen älykäs, siis selvästi keskitason yläpuolella. Koita sinäkin keskittyä niihin hyviin puoliin. Aika myös tekee tehtävänsä, haastavan kanssa on helpottunut koko ajan kun ikää tulee lisää.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 13:01"]
MInusta taas "helppo lapsi" on se kummallinen ilmaisu. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää vaikka kuina paljon siihen verrattuna, ettei olisi lapsia ollenkaan.
[/quote]
Minäkään en lähtökohtaisesti pidä määritteistä helppo ja haastava, siksi kirjoitin otsikkokenttään ns. Yritän myös tietoisesti välttää tosielämässä käyttämästä näitä termejä, etteivät lapset ala elää niiden mukaan kuten kirjoitin viestissä numero 5. Tämä on anonyymipalsta, jossa voin kuitenkin asiaa käsitellä.
Eikä totuus kaunistelemalla muuksi muutu, lapsemme ovat niin erilaisia. Toistaiseksi kuopus on tuntunut niiiiin helpolta isompaan sisareensa verrattuna.
Ja kyllä, toinen lapsistani on helppo. En halua verrata elämääni ennen lapsia, koska lapset ovat toivottuja ja haluan elää tätä perhe-elämää. Toisaalta hän on ollut vauvasta asti niin sopeutuvainen, että jos hän olisi syntynyt ensimmäisenä, ei meidän lapseton elämämme olisi muuttunut niin radikaalisti kuin se muuttui esikoisen kanssa, joka taas ei ole sopeutunut juuri mihinkään. Helppo lapsemme on ollut syntymästään asti helppo. Hänen kanssaan arki sujuu, juhla sujuu. Hän ei juurikaan aiheuta kohtauksia kaupoissa tai ravintoloissa, hän sopeutuu hyvin muutoksiin, hän jaksaa odottaa, hän on avoin uusille tilanteille ja ihmisille. Hän on lisäksi hymyileväinen, hän on tuonut mukanaan niin paljon iloa ja naurua kaikille ympärillään. Toki myös haastavampi tapaus, hänkin on omalla tavallaan ihana, herkkä, temperamenttinen ja tulinen lapsi. Hän tuli tähän maailmaan huutaen, täynnä asennetta ja luonnetta, ja on ottanut oman tilansa siitä lähtien. Jos olet kuullut vauvoista, jotka vain huutavat ja huutavat? Hän oli sellainen. Taaperoista, jotka lyövät, purevat, kierivät lattialla. Hän oli sellainen taapero. Uhmaikäisistä, jotka huutavat naama punaisena marketissa. Hän on sellainen. Ei hän ole vähemmän rakas kuin sisarensa, mutta arki on paljon haastavampaa hänen kanssaan. Saa olla koko ajan hieman varpaillaan, mutta ehkä tämä tosiaan helpottaa ajan kanssa. Myönnän myös, että olen itse aika rauhallinen ja nautin rauhallisesta tekemisestä. Kuopus on samanlainen, hänen kanssaan rauhallinen puuhastelu sujuu. Esikoinen taas ei juurikaan pysy paikoillaan, vaatii liikuntaa ja menemistä. Toisaalta hänessä on paljon sellaisia piirteitä, joita ihailen muissa ihmisissä, juurikin sitä luonnetta. Tästä piirteestä on hänelle varmasti hyötyä aikuisena.
Kiitos kannustavista kommenteista, itselleni tuli heti parempi olo. Erityiskiitos numerolle 6. Kiitos!
Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä kysymys. Esikoiseni on vaikea, neuropsyykkisestä oireyhtymästä kärsivät erityislapsi, jolle mikään määrä huomiota, tukea tai poppakonsteja ei riitä. Hän on aina ollut lähes mahdoton tapaus, ja koska oireyhtymänsä sivuaa autismia, ei ole tippaakaan kiinnostunut miten *pitäisi* käyttäytyä.
Kuopukseni on tavallinen, mutta herkkä lapsi. Hän rasittaa ihan eri tavalla: siinä missä esikoiselle jankataan joka päivä samat asiat kymmeniä kertoja eri tukikeinoja apuna käyttäen, kuopus uskoo kerrasta ja suorastaan loukkaantuu, jos liian lujasti sanoo. Esikoinen vie minut henkisesti itsemurhan partaalle käytöksellään, kuopuksen herkkunisuus ja refluksitauti taas tekevät oloni puolikuoliaaksi. Silti on todettava, että molemmat ovat minulle rakkaita...mutta vain kuopuksen kanssa koen olevani "äiti", ja perhe-elämän olevan ihanaa.
Muistan vieläkin, kun kuopus vauvana kiipesi syliini ja painoi poskensa omaani vasten. Söi tuttia rauhassa ja huokasi. Oli vaan. Minä en uskaltanut liikkua, koska en tiennyt että vauva voi tehdä niin...olin käsittämättömän onnellinen, mutta samaan aikaan hirveän surullinen kun tajusin, miten paljosta olen jäänyt paitsi esikoisen aikaan.
Itse olen se kiltti lapsi ja siskoni on se rämäpää. Meillä äiti aina kehui molempien hyviä puolia, minä kiltti, luotettava, rehellinen yms. Ja siskoni reipas, rohkea (lue. Karkaileva ja uhmakas). Jotenkin sitä rupesi uskomaan, että on sellainen kun äiti sanoo. Koita siis keksiä positiivisia adjektiiveja rämäpäästäsi, mitä enemmän toistat hänen olevan reipas tai rohkea sitä enemmän näkee hän itsensä sellaisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 13:01"]
MInusta taas "helppo lapsi" on se kummallinen ilmaisu. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää vaikka kuina paljon siihen verrattuna, ettei olisi lapsia ollenkaan.
[/quote]
Sinulla ei taida olla erilaisia lapsia jos et tunnista "helppoa lasta".
Meidän helppo lapsi herää aamulla oma-aloitteisesti, syö, pukee ja lähtee kouluun. Koulusta tulee vain positiivista palautetta. Tekee läksyt itsenäisesti, harrastaa "hyviä" harrastuksia ja tapaa mukavia kavereita. Illalla peseytyy ja menee itsenäisesti nukkumaan ajoissa luettuaan ensin jonkin aikaa kirjaa. Keskustelee vanhempien kanssa mukavasti, auttaa pikkusiskoa ja välillä antaa kivan halauksen. Tottelee kun käsketään ja yleensä ymmärtää toimia toivotusti käskemättäkin.
Sen sijaan tämä "vaikea lapsi" vaatii herättelyä ja lopulta sängystä ylös repimistä. Ei halua syödä aamupalaa. Koulussa on ollut tappeluja ja tuntien häiritsemistä. Läksyissä tarvitsee paljon apua, ei osaa eikä jaksa. Ei ole kiinnittynyt mihinkään harrastukseen. Kavereiden kanssa tulee riitoja. Ei halua syödä sitä mitä tarjotaan, ei halua peseytyä eikä varsinkaan mennä nukkumaan. Haluaa välillä potkaista tai töniä isoveljeään ihan huvikseen.
Ero on kuin yöllä ja päivällä.
Olipa kiva lukea tätä ketjua :) Meillä esikoispoika on tavallaan rauhallinen, mutta kun kilahtaa niin kuuluu varmaan naapurikyläänkin... Ja kilahduksia tuli pienempänä yölläkin esim. siitä, että oli pissahätä ja otti kuuppaan siirtyä vessaan (joka on oman huoneen yhteydessä...) tai vaikka siitä, että tultiin jostain ja kotivaatteet olisi pitänyt olla päällä jo rappusilla eikä vasta muutaman minuutin kuluttua... Tissiraivareitakin oli jo vauvana ihan riittämiin.
Tyttö meillä taas on tavallaan vilkkaampi, mutta vaikka heräisi yöllä mihin tai olisi kipeä tms. , ei hermostu koskaan. Suhtautuu kaikkeen jotenkin luontevasti ilman dramatiikkaa. Ja mieluusti jakelee kotona haleja ja pusuja.
Jotenkin tuo mutkaton tyttö tuntuu läheisemmältä kuin vähän arvaamattomampi poika. Ehkä siinä pojassa on just vähän pelottavaa se, että on näennäisesti rauhallinen ja mukava, ja kilarit voi tulla niin yllättäen ja olla totaaliset.
Mutta molempia toki rakastan, kovasti.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:30"]
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 13:01"]
MInusta taas "helppo lapsi" on se kummallinen ilmaisu. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää vaikka kuina paljon siihen verrattuna, ettei olisi lapsia ollenkaan.
[/quote]
Sinulla ei taida olla erilaisia lapsia jos et tunnista "helppoa lasta".
[/quote]
Ei minulla ole lapsia ollenkaan, mutta tiedän, että elämäni vaikeuisi huomattavasti lapsen myötä, oli lapsen temperamentti millainen tahansa. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää.
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:49"]
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:30"]
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 13:01"]
MInusta taas "helppo lapsi" on se kummallinen ilmaisu. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää vaikka kuina paljon siihen verrattuna, ettei olisi lapsia ollenkaan.
[/quote]
Sinulla ei taida olla erilaisia lapsia jos et tunnista "helppoa lasta".
[/quote]
Ei minulla ole lapsia ollenkaan, mutta tiedän, että elämäni vaikeuisi huomattavasti lapsen myötä, oli lapsen temperamentti millainen tahansa. Kaikki lapset vaikeuttavat elämää.
[/quote]
Tähän ei nyt kannata kommentoida mitään. Ole hyvä ja siirry seuraavaan ketjuun. :)
[quote author="Vierailija" time="23.12.2013 klo 14:51"]
Tähän ei nyt kannata kommentoida mitään. Ole hyvä ja siirry seuraavaan ketjuun. :)
[/quote]
Sinäkö päätät, mihin ketjuihin muut saavat täällä kommentoida?
Mä ole myös ollut se helppo lapsi ja nuorempi siskoni taas paljon vaikeampi. Ihan pienenä kuulemma nukuin yöt hyvin, en itkenyt turhasta, söin kiltisti, viihdyin myös itsekseni ongelmitta ja olin muutenkin nauravainen ja kiltti. Siskoni taas vei vanhempiani uupumuksen partaalle ja oli lähinnä minun vastakohtani. En koskaan kokenut, että äitini olisi pitänyt minusta enemmän kuin siskostani vaan enemmänkin päinvastoin. Siskoni sai niin paljon enemmän huomiota kuin minä, että olin hänelle kateellinen. Kiltteyttäni annoin kaikissa riidoissa helposti periksi. Tilanteissa, joissa minun ja siskoni halut ristesivät, vanhempani myös yleensä vetosivat minuun, että antaisin periksi, muuten siskoni kikuttelisi loppupäivän. Aikaa myöten olin usein katkera siskolleni, kun hän sai haluamansa ja minä jouduin tyytymään siihen, mitä häneltä jäi.
Olin siis jo liian kiltti ja vanhempani toki hyötyivät tästä, koska se helpotti siskoni hoitamista. Olin kuitenkin todella hellyyden- ja huomionkipeä, enkä kokenut saavani vanhemmiltani yhtä paljon rakkautta ja huomiota kuin siskoni. N. 9-vuoden iässä aloin oireilemaan tätä sulkeutumalla ja repimällä ihoani. Murrosiässä taas puhkesin sellaiseen kapinaan, että siskoni lapsuusuhmakin jäi varjooni.
Toki ongelmia lisäsi isäni narsistisuus ja minun sekä äitini "uhriuttaminen", koska nyt 21-vuoden iässä olen jo käynyt kahdesti terapiassa ja syön lääkkeitä masennuksen, ahdistuneisuuden ja dermatillomanian hoitoon. Terapian myötä olen kuitenkin huomannut, että osa ongelmistani juontuu jo siitä lapsuuden tunteesta, ettei minua rakastettu yhtä paljon kuin siskoani.
Nykyään olen kuitenkin hyvissä väleissä äitini kanssa ja olemme jutelleet asiasta paljon. Hän ei koskaan tietoisesti suosinut siskoani, eikä edes tajunnut minun kärsivän tilanteesta niin paljon. Kuitenkin hän myönsi, että siskoni uuvuttamana oli helppoa olla tyytyväinen minun vaivattomuuteeni ja siihen, etten vaatinut niin paljon huomiota.
Haluan vain sanoa, että älkää vanhemmat ottako tällaisessa tilanteessa sen helpon lapsen kiltteyttä itsestäänselvyytenä vaan todella huomioikaa ja arvostakaa hänen "helppouttaan". Myös niin, että lapsi itse sen ymmärtää, eikä koe jäävänsä varjoon. Toivon, että meidän tilanne on vain ääriesimerkki siitä mihin tilanne voi kärjistyä.
Up.