Olen kateellinen niille joilla on ollut onnellinen ja turvallinen lapsuus

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 17:17"]

Mutta jos ja kun lapseni ovat joskus halukkaita keskustelemaan siitä, miksi olen toiminut heidän kanssaan kuten olen toiminut, olen todellakin siihen valmis.

[/quote]

Kuulostaa siltä, että olet, anteeksi vain, melkein malliesimerkki juuri siitä että ihmiselle joka ei ole itse kokenut (ainakan ihan yhtä pahaa), on turha selittää. Ilmeisesti sinun vanhemasi kykenevät keskustelemaan menneisyyden tapahtumista ja ottamaan niistä ainakin jossain määrin vastuuta, edes myöntämään mitä on tapahtunut. Lähtökohtasi on siis ihan eri kuin minulla, jonka kummatkaan vanhemmat eivät myönnä yhtään mitään, JA jatkavat vielä tänäkin päivänä kaltoinkohteluaan siinä määrin kuin enää pystyvät. Ei ns. menossa olevaa rikosta, jota tekijä ei edes myönnä saatika kadu, tarvitse kenenkään unohtaa ja antaa anteeksi. 

Eli ymmärrän kyllä - mutta mitä sitten? Mihin sen pitäisi vaikuttaa? Kuten joku antoikin esimerkin: kyllähän raiskaajallakin on aina hyvät "syyt" käytökseensä, mutta ei kukaan mene sanomaan hänen uhrilleen että ymmärrä nyt ton käytöstä ja anna anteeksi, unohda jo.

--22--

Mielestäni on tärkeä ymmärtää edes jonkin verran ihmisten motiiveja päästäkseen elämässään oikeasti eteenpäin. Se ymmärtäminen ei tarkoita, että yritetään löytää kaikelle mahdolliselle jotain syvempiä syitä. Omat vanhemmat ovat kuitenkin olleet vähintäänkin lapsuudessa niin suuressa roolissa, että on tärkeämpää yrittää hieman käsittää heidän syitään ja ajatusmaailmaansa. Vanhempiaan tuntee kuitenkin ainakin jonkin verran toisin kuin niitä muita pahantekijöitä joihin elämässään törmää.

Minullakin on valitettavasti kokemusta raiskauksesta ja väitänpä silti, että tekijän ymmärtäminen usein auttaa. Tässä tapauksessa ymmärtäminen tarkoittaa minulle sitä, että minulle on tehty vääryyttä ja tekijänä on ollut ihminen jolla on sairaita haluja ja joka ei selvästikään joko osaa miettiä seurauksia tai sitten ei vaan niistä välitä. Jos en jollain tasolla olisi asiaa ymmärtänyt ja miettinyt olisin ehkä helposti alkanut syyttää itseäni ja jäänyt muutenkin tuleen makaamaan.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:15"]

Mulla oli aika repaleinen lapsuus mutta kyllä sieltä nyt nelikymppisenä päällimmäiseksi ovat jääneet ne hyvät asiat. Huonoja en voi muuttaa joten niiden kanssa painiskeleminen on aivan turhaa. Keskityn elämään tätä hetkeä ja antamaan omille lapsilleni hyvän lapsuuden ja muistelen omasta lapsuudestani niitä hyviä asioita. Toisaalta lapsuuden negatiiviset puolet ovat ainakin itseni saanut vakuuttuneeksi että tapahtui elämässä mitä tahansa niin minä pärjään aina.

[/quote]

Tuo kuulostaa siltä, että olet kuitenkin saanut lapsena rakkautta ja sinusta on välitetty. Mä en pysty löytämään lapsuudestani mitään tällaisia hetkiä. Parhaimmat hetket vietin yksin, mutta ei niissä ole mitään muistelemista. 

- ei-ap

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:20"]

Mulla on sama tilanne. Terapia on auttanut vähän mutta en jaksanut jatkaa sitä. Ehkä pahinta on se, että perusturvallisuuden tunne puuttuu. Enkä ole varma onnistunko sitä antamaan lapsillenikaan, vaikka parhaani yritän. En vain riitä.

[/quote]

Ei sun lapset tiedä sitä, että sulla on riittämätön olo, ne ammentaa siitä mitä niille  annat lähtökohdistasi riippumatta. Tietenkin sä riität. 

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:28"]

Ja tuttuja ovat myös nuo päälleliimatut pärjäämismekanismit. Tekohymyä on hymyilty, koulussa pärjätty, yliopistot käyty jne. Aina välillä tulee romahdus ja sitten taas painetaan. Ahdistavaa. Ja häpeän menneisyyttäni, en ole voinut siitä ystävilleni tai miehelleni edes puhua koska pelkään että tuomitsevat minut. Ovat itse hyvistä perheistä. Lisäksi olen huomannut, että aidon rakkauden näkeminen tekee kipeää, esim anoppini rakkaus lastani kohtaan.

[/quote]

Tunnistan tuosta itseni. En kestä katsoa, kun isoäiti paapoo lastenlapsiaan.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:39"]

Ja olen monesti törmännyt tuohon, että vaikean lapsuuden kokeneet sanovat, että tapahtuipa mitä vaan, niin minä selviän. Haluaisin tuntea noin, mutta tuntemukseni on enemmänkin: jos vielä jotain pahaa tapahtuu niin romahdan lopullisesti. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vaikeilta. miksen ole vahvempi, miksen jo jatka eteenpäin?

ap

[/quote]

Se mitä huonoista oloista seuraa, on paljon kiinni persoonallisuustyypistä. On kauheaa, että tuollainen  "vaikeudet vahvistavat" -tyyppinen ajattelu on joskus se ainoa, mikä hyväksytään. On ihmisiä, jotka vaurioituvat sellaisissa oloissa, joista ulkopuolinen ei osaisi sanoa olevan suurempaa vikaa, toiset puskevat eteenpäin hirveiden koettelemusten läpi, mutta on aivan turha vertailla ihmisten kokemuksia ja määritellä joku raja sille, mitä pitäisi kestää. Merkityksellistä on sekin, onko lapsella ollut yhtään aikuista, joka olisi välittänyt. Rakkaudettomuus on kai pahinta, fyysinen ankeus tulee vasta kakkosena. (kyyneleet valuvat silmistä, kun tätä kirjoitan)

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 12:46"]

kiitos viesteistänne. Etenkin nro 22, lapsuutesi ja tilanteesi kuulostaa todella tutulta. Itselläni tapahtui havahtuminen lapsemme synnyttyä. Miehen vanhemmat ovat onnesta sekaisin, rakastavat lasta, haluavat auttaa. Heidän kotonaan on lapselle paikka missä nukkua ja leluja. Omat vanhempani eivät halua nähdä minua eikä lasta. Kerran kävin heillä, ei yhtään hymyä, ei sanaakaan lapselle, ei elettäkään siitä, että meitä olisi ajateltu. Takusin, että nämä kaksi "mummolaa" edustavat meidän lapsuuksiamme. Tasan eivät mene onnettaren antimet elämän arpajaisissa.

haluan todella päästä tästä eteenpäin, enkä jäädä piehtaroimaan ikäviin asioihin. Nyt juuri käyn läpi vihan ja katkeruuden tunteita, jotka toivottavasti ajan kanssa kuluvat loppuun ja pääsen eteenpäin.

totta on, että valitettavan moni joutuu elämässä kärsimään ansaitsematta sitä. Kun täällä on nyt viisaita ihmisiä liikkeellä, kysyisin että miten hyväksyä se että elämä on niin epäreilua, toiset saavat paljon, toiset eivät mitään. Mikä tässä on järki ja logiikka? Ja en usko, että kaikki saavat kantaakseen sen, mitä jaksavat, koska liian monta menetettyä tapausta on tullut vastaan itselläkin..

ap

[/quote]

Ajattelin itse joskus, että kun auttaa muita, pääsee yli ja irti omista vaikeuksistaan. Kun näkee, että jollain on asiat vielä huonommin, havahtuu siihen kuinka hyvin itsellä. Mutta ei tuo mennytkään niin, otin auttamisesta tselleni jonkinlaisen velvollisuuden. En ollenkaan osannut ajatella, että omat asiani olisivat paremmin, vaan kuinka minun pitäisi pelastaa nämä osattomat ihmiset. Rakkautta en ole osannut koskaan tarjota, vain materiaa, vaikka ei materialla minunkaan lapsuuttani olisi voinut pelastaa. 

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 13:22"]

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 12:51"]

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 12:46"]

kiitos viesteistänne. Etenkin nro 22, lapsuutesi ja tilanteesi kuulostaa todella tutulta. Itselläni tapahtui havahtuminen lapsemme synnyttyä. Miehen vanhemmat ovat onnesta sekaisin, rakastavat lasta, haluavat auttaa. Heidän kotonaan on lapselle paikka missä nukkua ja leluja. Omat vanhempani eivät halua nähdä minua eikä lasta. Kerran kävin heillä, ei yhtään hymyä, ei sanaakaan lapselle, ei elettäkään siitä, että meitä olisi ajateltu. Takusin, että nämä kaksi "mummolaa" edustavat meidän lapsuuksiamme. Tasan eivät mene onnettaren antimet elämän arpajaisissa.

haluan todella päästä tästä eteenpäin, enkä jäädä piehtaroimaan ikäviin asioihin. Nyt juuri käyn läpi vihan ja katkeruuden tunteita, jotka toivottavasti ajan kanssa kuluvat loppuun ja pääsen eteenpäin.

totta on, että valitettavan moni joutuu elämässä kärsimään ansaitsematta sitä. Kun täällä on nyt viisaita ihmisiä liikkeellä, kysyisin että miten hyväksyä se että elämä on niin epäreilua, toiset saavat paljon, toiset eivät mitään. Mikä tässä on järki ja logiikka? Ja en usko, että kaikki saavat kantaakseen sen, mitä jaksavat, koska liian monta menetettyä tapausta on tullut vastaan itselläkin..

ap

[/quote]

Siinä ei olekaan järke ja logiikkaa vaan puhdasta sattumaa. Tärkeintä on minusta nyt se, että keskityt omaan perheeseesi ja ajattelet siten että suurimmat menettäjät tilanteessa ovat sinun vanhempasi. He ehkä joskus havahtuvat, ehkä eivät mutta se ei ole enää sinulta pois: sinulla on oma perhe.

[/quote]

Saman suuntaista meinaan minäkin. Eli ymmärrettävästi olet sitä mieltä, että lapsuudessa onni ei mennyt tasan, sinulle ei jaettu sitä riittävästi.

Mutta mieti mihin olet siitä ajasta edennyt. Sinulla on rakastava mies, ihana lapsi, oma koti, lämminhenkinen anoppila. Sinulla on paljon isoja, ihania asioita, jotka ovat todella hyvin.

Nyt joku toinen ikäisesi ajattelee, että miksi hänelle ei luoja suo samaa kuin sinulla on, että saisi oman lapsen, olisi ihana mies ja miehen kautta saatuja kilttejä sukulaisia. Joku toinen on nyt sinulle tai kaltaisillesi kateellinen ja katkera siitä, kun hän ei voi saada lapsia ja anoppikin on yksi äkäinen akka. Se, joka kadehtii tällä hetkellä sinun elämääsi, ei pätkääkään ajattele, että sinä olet ansainnut sen kurjan lapsuutesi jälkeen. Hän näkee vain tämänhetkisen tilanteen, jossa sinulla on niin paljon ja hänellä niin vähän.

Onko vähän hassua, että sinä kadehdit siltä toiselta hänen kaunista lapsuuttaan ja hän kadehtii sinulta sinun kaunista perhettäsi.

[/quote]

Minusta unohdit tässä tärkeimmän: kukaan ei kuitenkaan kadehdi toiselta pahaa oloa. Se, että ap:lla on kaikkea tuota mitä luettelit, mutta hän kärsii siitä huolimatta, ei ole kadehtimisen arvoista. Oleellista ei koskaan ole se, mitä ulkoisesti nähtävää ihmisellä on, vaan mitä hän saa siitä tai mitä ei saa. 

[quote author="Vierailija" time="20.12.2013 klo 08:58"]

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:39"]

Ja olen monesti törmännyt tuohon, että vaikean lapsuuden kokeneet sanovat, että tapahtuipa mitä vaan, niin minä selviän. Haluaisin tuntea noin, mutta tuntemukseni on enemmänkin: jos vielä jotain pahaa tapahtuu niin romahdan lopullisesti. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vaikeilta. miksen ole vahvempi, miksen jo jatka eteenpäin?

ap

[/quote]

Se mitä huonoista oloista seuraa, on paljon kiinni persoonallisuustyypistä. On kauheaa, että tuollainen  "vaikeudet vahvistavat" -tyyppinen ajattelu on joskus se ainoa, mikä hyväksytään. On ihmisiä, jotka vaurioituvat sellaisissa oloissa, joista ulkopuolinen ei osaisi sanoa olevan suurempaa vikaa, toiset puskevat eteenpäin hirveiden koettelemusten läpi, mutta on aivan turha vertailla ihmisten kokemuksia ja määritellä joku raja sille, mitä pitäisi kestää. Merkityksellistä on sekin, onko lapsella ollut yhtään aikuista, joka olisi välittänyt. Rakkaudettomuus on kai pahinta, fyysinen ankeus tulee vasta kakkosena. (kyyneleet valuvat silmistä, kun tätä kirjoitan)

[/quote]

Ei se ole ainoa asia mitä hyväksytään. Kaikki ei pysty muuttamaan vaikeuksia voitoksi, eikä siihen pystyminen tee ihmisestä sen arvokkaampaa. Kuitenkin jos siitä painolastistaan haluaa eroon niin jotenkin asia pitää käsitellä ja keskittyä niihin asioihin, jotka ovat hyvin. Rankkaa ja vaikeaa lapsuutta tuskin kukaan toivoisi kenellekään, mutta tapahtunutta ei voi muuttaa. Rankka lapsuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita rankkaa aikuiselämää, mutta se vaatii työtä että voittajana siitä selviää.

Minä olen työstänyt omaa turvatonta menneisyyttäni kohta kaksi vuotta. Koen, että olen jollainlailla edistynytkin asioissa. Olen ollut hyvin pelokas, ahdistunut, kateellinen, vihainen, aina joka paikassa ulkopuolisuuden tunneessa, identiteetiton, itsetunto huono, miellyttäjä, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Olen oppinut tunnistamaan omia tunteita ja niiden taustalla olevia syitä. Olen oppinut mm. arvostamaan itseäni ja en enää kerjää muiden hyvänsyntää. Koen, että itseni ymmärtäminen vaikuttaa hyvin positiivisesti suhtautumiseeni omiin lapsiini.

Apua olen saanut kirjoista mm.Tommy Helsstenin kirjat, Eckhart Tolle tietoinen läsnäolo, Kimmo Takanen tunnelukkosi. Hyviä kirjoja on paljon. Olen lukenut myös netistä asioita, jotka liittyvät ihmiseen ja ihmisen mielen toimintaan. 

Olen oppinut olemaan tyyttyväinen tähän kaikkeen, mitä minulla jo nyt on. Harjoittelen positiivista ajattelutapaa ja kiitollisuutta. Haluan oppia hallitsemaan omaa mieltäni, niin ettei mieli hallitse minua. :)

Ja koen, että kaikki helpottuu, kun muistan rakastaa itseäni. Rakkaus ikäänkuin lähtee liikkeelle, heijastuu ympäristöön,nujertaa pahat tunteet ja totuudellisuus tulee esiin. Ja uskon, että rakkaus on lähtöisin luojalta, jumalalta tai miten kukakin suurta voimaa haluaa kutsua.

Mulla oli aika repaleinen lapsuus mutta kyllä sieltä nyt nelikymppisenä päällimmäiseksi ovat jääneet ne hyvät asiat. Huonoja en voi muuttaa joten niiden kanssa painiskeleminen on aivan turhaa. Keskityn elämään tätä hetkeä ja antamaan omille lapsilleni hyvän lapsuuden ja muistelen omasta lapsuudestani niitä hyviä asioita. Toisaalta lapsuuden negatiiviset puolet ovat ainakin itseni saanut vakuuttuneeksi että tapahtui elämässä mitä tahansa niin minä pärjään aina.

Mulla on sama tilanne. Terapia on auttanut vähän mutta en jaksanut jatkaa sitä. Ehkä pahinta on se, että perusturvallisuuden tunne puuttuu. Enkä ole varma onnistunko sitä antamaan lapsillenikaan, vaikka parhaani yritän. En vain riitä.

2: haluaisin itsekin kokea noin. Miksi olen juuttunut siihen, että vertaan mitä muilla on ja katkeroidun siitä, miksen itse saanut samaa? Miten eroon katkeruudesta? 

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:15"]

Mulla oli aika repaleinen lapsuus mutta kyllä sieltä nyt nelikymppisenä päällimmäiseksi ovat jääneet ne hyvät asiat. Huonoja en voi muuttaa joten niiden kanssa painiskeleminen on aivan turhaa. Keskityn elämään tätä hetkeä ja antamaan omille lapsilleni hyvän lapsuuden ja muistelen omasta lapsuudestani niitä hyviä asioita. Toisaalta lapsuuden negatiiviset puolet ovat ainakin itseni saanut vakuuttuneeksi että tapahtui elämässä mitä tahansa niin minä pärjään aina.

[/quote]

Hienoa että pärjäät. Joidenkin kokemukset ovat niin syvällä, että kroppa muistuttaa niistä päivittäin. Minä olen päässyt. Hyvän terapian avulla. Ihan on uusi elämä. Jos kokemukset ovat voimakkaita ja tapahtuneet jo varhain, on yksin lähes mahdotonta työstää noita asioita. Vammat ovat tulleet toisten ihmisten aiheuttamana, myös paranemiseen tarvitaan toista ihmistä. Muuten "paraneminen" on usein vain keinoja painaa nuo kurjat asiat syvemmälle ja rakentaa kaikenlaisia suorituksia ja suojamekanismeja niiden päälle. Asiat on mahdollista käsitellä kokonaan pois viemästä sun voimiasi ja elämäniloasi, ap. Mä olen tehnyt niin, säkin pystyt! Nyt hakemaan hyvää terapeuttia. ja joo se maksaa mutta sen hintana on elämä. Jos terapeutti tuntuu tylsältä jaarittelijalta hän tod. näk on sitä. Mutta jos hän herättää sinussa tunteita ja noita kurjia asioita, hän mahdollisesti on oikea. Onnea matkaan jos sille lähdet. Kipeää tekee, mutta paranee.

Surullista kuultavaa. Itselläni on ollut ihana ja turvallinen lapsuus ehjässä rakastavassa kodissa. Olen saanut hyvät eväät elämään ja terveen itsetunnon.

En ehkä osaa neuoa sinua aloittaja mutta sen sanoisin että anna anteeksi jos voit vanhemmillesi ja koita alkaa eheyttää itseäsi. Olisi hyvä jos voisit jutella jonkun luotettavan ihmisen kanssa ihan kaiken ja kaikesta. Onneksi ihminen pystyy kasvattamaan itseään myös aikuisena ja ehkä hieman kuroa niitä haavoja umpeen. Anna itsellesi aikaa ja jos sinulla lapsia niin keskity antamaan heille ihan paras ja turvallinen lapsuus, siinä opit ja saat itse myös. Onnea matkallasi, syytön sinä olet huonoon lapsuuteesi. Jokainen lapsi ansaitsee hyvän lapsuuden ja vanhempien tehtävä on siitä huolehtia.

Minusta tuntuu myös siltä, etten onnistu äitinä, vaikka parhaani yritän. Traumat ovat syvällä sukupolvien ketjuissa. Haluaisin terapiaan, mutta olen hoitovapaalla eikä meillä ole YHTÄÄN ylimääräistä rahaa. Ei ole myöskään ketään joka hoitaisi vauvaa sen aikaa kun kävisin terapiassa, vai saako niihin ottaa lapsen? 

Ap

Ja tuttuja ovat myös nuo päälleliimatut pärjäämismekanismit. Tekohymyä on hymyilty, koulussa pärjätty, yliopistot käyty jne. Aina välillä tulee romahdus ja sitten taas painetaan. Ahdistavaa. Ja häpeän menneisyyttäni, en ole voinut siitä ystävilleni tai miehelleni edes puhua koska pelkään että tuomitsevat minut. Ovat itse hyvistä perheistä. Lisäksi olen huomannut, että aidon rakkauden näkeminen tekee kipeää, esim anoppini rakkaus lastani kohtaan.

Numero 8 oli siis ap.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:25"]

Minusta tuntuu myös siltä, etten onnistu äitinä, vaikka parhaani yritän. Traumat ovat syvällä sukupolvien ketjuissa. Haluaisin terapiaan, mutta olen hoitovapaalla eikä meillä ole YHTÄÄN ylimääräistä rahaa. Ei ole myöskään ketään joka hoitaisi vauvaa sen aikaa kun kävisin terapiassa, vai saako niihin ottaa lapsen? 

Ap

[/quote]

Kyllä terapiaa saa mielenterveystoimiston / terveyskeskuksen kauttakin. Ei tarvi isolla rahalla maksaa yksityisellä. Soitapa oman kuntasi mielenterveystoimistoon ja kysy voisitko saada sieltä ajan ja sanot samalla tuosta lapsenhoito-ongelmasta myös. Jos sulla käy tuuri, niin voit saada apua sieltä kautta ja ehkä jopa sosiaalipuolelta perhetyöntekijän katsomaan sun lasta sillä aikaa. Huonolla tuurilla tulet tyrmätyksi, mutta ei kannata silti luovuttaa. Sitten varaat vaikka ajan terveyskeskuslääkärille ja kerrot sille huolesi.

[quote author="Vierailija" time="19.12.2013 klo 10:28"]

Ja tuttuja ovat myös nuo päälleliimatut pärjäämismekanismit. Tekohymyä on hymyilty, koulussa pärjätty, yliopistot käyty jne. Aina välillä tulee romahdus ja sitten taas painetaan.

[/quote]

Alright :D

Tuletko vaimokseni?