miten vihjata että sun lapsi on ehkä erityislapsi?!?

kauniisti. Itse en kyllä menisis sanomaan mitään, neuvola on sitä varten.

Äidin ajatusten ohjailu tällaisen mahdollisuuden suuntaan erittäin hienovaraisesti ja kaukaa. Uskon, että äiti kyllä tietää ja ymmärtää jos kaikki ei ole kohdallaan, mutta tällaisen asian kypsyttely ja hyväksyminen vie aikaa äidiltä. Tärkeätä on, että hänellä on lähellä ihmisiä jotka ovat valmiita kuuntelemaan ja tukemaan kun hän on valmis siihen.

sanokaa suoraan. jotkut äidit on pakko pysäyttää ja saada tajumaan, että lapsi tarvii kuntoutusta.

ihmeen moni palvoo neuvolaa. tosi asia on, että neuvolan seulan läpäisee moni erityislapsikin. taapero iässä neuvola on vain kerran vuodessa ja se on liian pitkä aika.

tuttavani lapsi sai keskiv. dysfasia diaknoosin 3.5v. kuntoutusrumpa ollut jo pitkään käynnissä.

äiti pakotti th tekemään lähetteen puheterapeutille, kun lapsi oli 2v.

neuvola ei olisi lähetettä antanut.

lapsella olisi seuraava neuvola ollut 3v. vanhana. nyt lapsella takana jo neuro ja puheterapia jaksot. erityisryhmässä ollut jo vuoden.

omalle lapselleni hain lähetteen terveyskeskuksesta, kun huomasin että puheen ymmärtäminen on viiveinen.

kyllä erityispiirteet huomaa lapsesta selvästi. vanhemmat kieltää asian, niin lapsi on ikäänkuin terve.

varhaiskuntoutus on eritäin tärkeää. erityislapsen kuntoutus on erittäin vaativaa, eikkä se tavallisilta vanhemmilta onnistu.

Meillä on kolme lasta, joista keskimmäisellä, vasta 4 v täyttävällä pojallamme on todettu viime vuoden lopulla keskivaikea-vaikea dysfasia.

Vaikka olemme asian hyväksyneet ja oppineet elämään asian kanssa, en kaikille tuosta diagnoosista puhu.

Olen törmännyt liian usein tietämättömyyteen asiasta, ja tuntuu todella ikävältä kertoa jollekkin joka ei tiedä asiasta yhtään mitään, eikä haluakaan ottaa selvää asioista.

Liian usein esim. dysfaattinen lapsi " leimataan" tyhmäksi tms. vähäisen puhumisen vuoksi, ja muutoinkin joillakin ihmisillä tuntuu olevan paniikki, että suunnilleen tuo on tarttuvaa tms.



Ja esim. leikkipuistossa olen törmännyt yhteen äitiin, joka yrittää vihjailla mulle jotakin poikamme asiasta, mutta kun olen todennut jo hänen suhtautumisensa asiaan (tympeä ja tietämätön!) toisen tapauksen tiimoilta, enpä viitsi alkaa avautumaan asiasta hänelle.

Hän ei siis ole tietoinen (ainakaan minun suustani ;) ) poikamme diagnoosista, enkä tunne olevani velvollinen hänelle selittelemään yhtään mitään.

Hän siis EHKÄ saattaa ajatella, että emme ole tiedostaneet poikamme ongelmia, emmekä tehneet asian hyväksi mitään, vaikka tilanne onkin täysin päinvastainen...eli poikamme saa kuntoutusta.



Itse en ainakaan olisi tykännyt kuulla jonkun tutun/tutun tutun suusta jotakin vihjailua/suoranaisia kommentteja lapsemme tilanteesta.

Uskon, ihan omaan kokemukseenikin perustuen, että kyllä vanhemmat itse huomaavat oman lapsensa ns. " poikkeavuudet" , ja osaavat hakea niihin apua.



Tässä mun ajatuksiani asiasta, mutta niin paljon kun meitä ihmisiä on, on myös mielipiteitä :)

Varhaiskuntoutus on toki tärkeä mutta jos neuvola ei huomaa mitään, tilanne on varmaan aika lievä eikä sillä ole hyvin kiire. Epäilen, että ulkopuolisen sanat saisivat aikaan sen, että äiti muuta kuin loukkaantuu ja lakkaa olemasta ystäväsi. Nykyään on eskarivelvollisuus ja neuvolassa käydään sen verran, että niitä kautta asia etenee todennäköisesti jossain vaiheessa. Sanoisin myös, että siitä varhaisvaiheen kuntoutuksesta lievissä tapauksissa taidetaan puhua vähän liikaa ihmisten peloittelemisen vuoksi. Minulla on nyt muutamia kirjekavereita, joille neurologit ovat sanoneet, ettei edes 4,5-vuotiaana lievässä Asperger-tapauksessa ole minkäänlaista kiirettä tutkimuksiin. Ne voi silloinkin aloittaa täysin rauhassa. Olisikohan tarkoitus vain saada liikkeelle ne, jotka eivät tahdo eskari-ikäisiäkään hoitaa kieltämisensä vuoksi?

Jos ja kun lapsi käy siellä kerran vuodessa yhden vastaanottokerran, niin juuri esim. vuorovaikutustaitojen ongelmat (autismi, asperger ja myös esim. adhd) jäävät hyvin herkästi huomaamatta.



Oma äitikään ei välttämättä huomaa mitään, koska hänellä ei ole tietoja ja vertailukohtia muista, terveistä lapsista saati erityislapsista. Oman lapsen omalaatuisuuksiin tottuu!



Joten mieti ap itse. Jos äiti itse on joskus puhunut, että miettii, miten tavallisia tietyt lapsen piirteet ovat, niin voisit seuraavalla kerralla, kun hän ITSE puhuu tuosta sanoa, että asia kannattaa aina selvittää, koska terapiasta ja tukitoimista päivähoidossa ja koulussa lapsi hyötyy suuresti JA tutkimuksien läpikäynti voi kestää vuodenkin, helposti!! Joten jos lapsi menee tutkimuksiin vasta eskarin jo alettua, voi kestää tuskaisen pitkään lapsen kannalta saada diagnoosi ja sen myötä terapiat ja tukitoimet.



Mutta siitä varoitan, että et ala omin päin diagnosoida. Älä vihjaile, mitä lapsella voisi olla hätänä, vaan vahvista äidin omaa motivaatiota selvittää ne epäilyt, joita hänellä jo itsellään entuudestaan on.

eipä ainakaan meidän neuvola käynneillä täti havainnut mitään erikoista vaikka toinen lapsista on autisti jolla on myös ADHD ja toinen on F83 lapsi. Kun pojalta otettiin keskussairaalassa kromosomi testi ja soitin neuvolan tädille kysyäkseni oliko hän huomannut jotain kromosomi poikkeavuutta esim. fragile x-syndroomaa hän ei edes tiennyt mikä se oli. Itse olen lapset tutkimuksiin hoitanut, jos olisi ollut neuvolan varassa kuntoutus olisi alkanut vasta esi-koulu iässä.

Itse en ole koskaan kokenut ihmisten kysymyksiä tunkeilevina, enemmän häiritsee vaivihkainen tuijotus, itse tykkään että kun kysyy suoraan niin asia on sitten sillä selvä. Samaa olen opettanut lapsilleni, esim. kun joku muu lapsi kysyy pojaltani hänen puheestaan hän sanoo että hänellä on dysfasia ja siksi puhe on sellaista kuin on.

Jos äiti itse ottaa asian jollakin tapaa esille silloin on hyvä hetki antaa tukea, mutta jos äiti selkeästi kieltää asian niin minkäs sille ulkopuoliset voi.

Itse olen miettinyt asiaa kaikilta noilta kanteilta, joten enpä hirveästi viisaammaksi tullut, mutta auttoi kuitenkin kun edes kyselin joltain jotain mielipiteitä! :) Todella vaikeaa moinen, enpä vieläkään uskalla sanoa mitään jos ei äiti sitten itse ala puhua asiasta. Taitaa olla vaan niin että äiti kieltää asian viimeiseen asti -eikä kyllä huomaakaan kun on esikoinen. Ja meidän neuvolantäti on ihan yhtä tyhjän kanssa, ei varmasti huomaa mitään.

Meidän tytöstä yksi sairaanhoitaja sanoi ohimennen pariin kertaan ennenkuin tajusin asian vakavuuden! Vasta sen jälkeen kun sanoi tajusin itsekin pohtineeni asioita mutta en ollut tehnyt muuta kuin pähkäillyt pienessä mielessäni niitä. Nyt joku kuukausi takaperin olemme olleet isossa operaatiossa ja Luoja tietää mitä olis tapahtunut jos olisimme vielä odottaneet kotona!



Olen ikuisesti kiitollinen sairaanhoitajalle joka meidän asiaan puuttui!

Meidän perheemme kuopus on erityislapsi jonka kehitysviive sekä motorisella että kielellisellä puolella aiheuttaa selkeästi kummastelua ympärillä. Ulkoisesti lapsi on täysin " terveen" näköinen. Itse en myöskään mitenkään toitota vieraille ihmisille lapsen vammaisuutta enkä sitä, että juu kyllä tutkimukset on käynnissä ja lapsen erilaisuus on kyllä huomattu. Olemme mieheni kanssa joskus naureskelleetkin, että jotkut saattavat kuvitella, että luulemme lapsemme olevan aivan terve ja " normaali" kun emme asiaa ota esim. leikkipuistossa puheeksi vieraiden vanhempien kanssa. Toki tutut tietävät asiasta. Muutamat puuhakkaat ja kärkkäät äitylit ovat joskus korvieni kuuloetäisyydellä yrittäneet muka sattumalta keskustella esim. lasten normaaleista kehitysaskeleista ja mitä siinä ja siinä iässä lapsen pitäisi jo tehdä ja osata - tämä voisi olla vahinko muuten mutta kun ko. äipät samalla suoraan tuijottavat lastamme... Mielestäni melko loukkaavaa ja ala-arvoista.

Toivonkin, että kuka tahansa kokeekin asiakseen lähteä selvittelemään tai kommentoimaan toisen lapsen terveyttä tai kehitystä, muistaisi olla äärimmäisen hienotunteinen ja tuntosarvet herkkänä. Toisen perheen taustoja eikä tilannetta voi kuitenkaan tietää eikä aavistaa. Spekuloijia ja tietäjiähän kyllä löytyy joka junaan...

Aurinkoista loppukesää (voi ei, kohta ollaan jo elokuussa...) kaikille!

Hei,



MInä olen ehdottomasti sitä mieltä, että itse ainakin haluaisin kuulla. VAikka lapsessa sitten ei olisikaan mitään " vikaa" , niin kyllä haluaisin kuulla jos on silti muiden mielestä jotenkin erikoinen. Tuleehan se erikoisuus kuitenkin jossain vaiheessa vastaan, viim. koulussa.



Itse ei aina " näe " omaa lastaan. ONgelmia saattaa joko suurennella tai vähätellä. Varsinkin jos äidillä ei ole kamalasti kokemusta lapsista, niin ei ole sitä vertailupohjaa.



Minä en oikein ymmärrä kaikkien äitien herkkänahkaisuutta. Kyllä siis sanoisin, varsinkin jos on kyse läheisen ystävän lapsesta. En siis ehkä puistotutuille enksiki sanoisi.

vaikka kuinka arastikin. Eniten kai kotiin tarvitaan apua silloin, jos äidistä tuntuu ettei hän saa kommunikoitua lapsensa kanssa, ettei keskinäinen ymmärrys suju.

itselläni on kokemusta lapsista pitkältä ajalta ja nimenomaan on jäänyt näkemättä omissa lapsissa vilja- ja maitoallergia kun luulin että on vain lapseni piirre että on pyöreä, en nähnyt pöhötyksenä, ja toisella lapsella kasvain olisi jäänyt vielä odottamaan että itse huomaan kun ei itse " näe" kun näkee joka päivä ja joka hetki!

Siis toistamiseen sitä mieltä että vakavissa asioissa olen ehdottomasti sitä mieltä että pitää puuttua jos näkee! Yhdelle ihmiselle jouduin sanomaan kun sanoi että on seurannut meidän tilannetta mutta ei uskaltanut sanoa että vastaisuudessa ei jätä sanomatta. Isompi paha on jos jää vaiva/asia hoitamatta kuin että minun itsekkyyteni saa kolauksen. Minä kun en ole ihan itse näitä pienokaisiani luonut...

Tulin eilen ekaa kertaa lukemaan tätä palstaa. Oma lapseni on " vain" luki-lapsi.

Olen sitä mieltä, että jos huomaa toisen lapsessa selvää poikkeavuutta, erityispiirteitä, siitä pitää kertoa äidille. EI VIHJAILLA, vaan asiallisesti sopivassa tilanteessa kertoa miksi on sitä mieltä kuin on. Ja neuvoa myös äitiä eteenpäin perheneuvolaan. Neuvolassa ei kaikkea huomata, uskota eikä kuunnella. Terveydenhoitajilla on nykyään laaja asiakaskunta, eivät he ole erikoistuneet pelkästään lapsiin.

Äiti on voinut jotain huomata tai aavistella tai hän voi kieltää sen, mitä näkee tai ei ole huomannut mitään. Äiti voi myös suuttua ja loukkaantua, kun hänelle sanotaan lapsen erilaisuudesta, mutta se on normaali reaktio.

Itse haluaisin ainakin kuulla, jos toinen " viereilla, ulkopuolisilla" silmillä näkee jotain, mitä minä itse en.

Älä ota asiaa puheeksi äläkä vihjaile. Uskon, että vanhemmat tietävät oman lapsensa asiat varmasti paremmin kuin muut. Se että jotkut vanhemmat eivät ole valmiita uskoutumaan lastensa ikävistä ja aroista asioista muille, ei oikeuta muita tunkeutumaan yksityisyyteen. Ehkä hän ei vain halua toitottaa asioitaan koko maailmalle, haluatko sinä?

mutta olisin varmasti loukkaantunutkin kovasti. Kertoi huomanneensa autistisia piirteitä vuotta ennen kuin kerroin omista epäilyistäni. Ensin harmistuin, kun ei ollut heti sanonut, mutta toisaalta oli parempi huomata itse. En varmaan silloin olisi osannut ottaa kommenttia vastaan ja olisin suuttunut kovasti. Eli en tiedä miten itse toimisin. Jos keskustelu jotenkin kääntyy siihen suuntaan, niin ehkä voisi varovasti jotain sanoa. Mutta lapset kyllä kehittyvät kovin eri tahtiin ja kehitysasiat ovat todella tulenarka puheenaihe, jos kaikki ei ole kunnossa. Luultavasti kyseinen äiti kuitenkin huomaa millä tavoin muut lapset käyttäytyvät ja tekee omia päätelmiään.

Silloin tuntui tosi pahalta että tullaan sanomaan. Ajattelin että oma lapsi on vain muuten vain hankala. Sitten seuraavaksi tuli sanomaan mieheni isä asiasta että kannattaisi tutkittaa lapsi. Käytiin tutkimuksissa ja autistinen lapsi todettiin. Saa nyt kuntoutusta ja on hyvin kuntoutunut harppaus askelin. Nyt jälkikäteen ajateltuna olen tyytyväinen että tultiin sanomaan kun itse elää " pilvessä" lapsen kanssa luulien että on muuten vaan vaikea lapsi.

puolukka78:

eräällä ystävälläni on lapsi, joka omasta ja muidenkin yhteisten ystäviemme mielestä on jollain tavalla erilainen. Ehkä autistisia piirteitä, puheen kehityksen häiriö, tai JOTAIN!!! Lapsi kun on erittäin " erikoinen" . Tietystikään emme voi tietää onko hän sitä oikeasti, mutta huolestuttaa, kun äiti ei hae apua. lapsi on kotona hoidossa, joten me ystävät taidamme olla ainoita jotka asiaan kiinnittävät huomiota. Itsekin äiti on jotain miettinyt, mutta puhuu siitä erittäin harvoin ja arasti. siispä kertokaas, miten voi kauniisti sanoa toiselle, että kannattaisi ottaa asiasta selvää. Varhaiskuntoutuksella on kuitenkin niin iso merkitys!

Jos äiti tietääkin muttei vain puhu siitä!!!!! Itse tiedän että poikani on erityislapsi ja tutkimukset ovat käynnissä. Valitettavasti sukulaisilta saadun palautteen jälkeen en ole uskaltanut kenellekään ystävälle tms. sanoa.