Miten pääsisin mun pelosta eroon?

Kun mulla on sellanen pelko kun oon entinen aika rajustikkin koulukiusattu ja mulla oli tosi huono maine ja nyt 18-vuotias, "pakenemassa" niitä mun menneisyyden jälkiä kauemmas ja haluna alottaa ns. uus elämä aivan jossain muualla missä kukaan ei tunne mua. Nyt oon vaan sähläilly ja säheltäny siten et oon käyny vaikka mitä paikkakuntia läpi ja yhteisten tuttujen kautta se on saattanu mennä niiden kiusaajienkin tietoon ja pelkään et nyt ne siellä arvuuttelis et minne se on lähteny tms. kun mähän en tiedä miten niiden asioiden oikee laita on, kun en oo niiden juttuja kuuntelemassa. Kiusaaminen loppu 2-vuotta sitten kun keskeytin ite koulun eli keikun nyt vaan peruskoulutodistuksen varassa syrjäytyneenä. Huomaan sosiaalisen median välityksellä että moni niistä henkilöistä niin kiusaajista kun muistakin on menny elämässään aika rajusti eteenpäin, saanu lapsia, alkanu seurustelee sellasten henkilöiden kanssa joiden kans niiden en ois ikinä uskonu alkavan seurustelemaan, vihamiehistä tullu keskenään kavereita, muutettu omilleen läheisimpään kaupunkiin yksin tai avoliittoon ja mulla ei oo mitään... Oon kerran, kohta kolme, muuttanu jo omilleen. Eka uus alku lähti tosi hyvin käyntiin siinä samassa kaupungissa missä ne nyt asuu kunnes mun maine ja menneisyys paljastu mun rakastetulle ja kaikki lähti murenemaan, oma rakaskin alko vihata minua paineen alla niin kun yleensä kaikki... Toisella kerralla olin lähdössä jo kauemmas eli nyt mut mun pää on jo niin rikki, et ei tästä hommasta tuu mitään. Kolmatta kertaa yritän pian, mut tuntuu et en saa fiilistä millään. Kotonakaan ei mee hyvin, mun perhe ei oo paras mahdollinen ja ei oo siks oikeen ollu tukemas täs, ei ne oo henkisesti läsnä ollu oikein koskaan, mitä nyt keskenään vaan riitelevät ja toinen vaan juo ja toisella on muut omat ongelmansa. Siskoja tai veljiä ei ole, eikä pahemmin sukulaisiakaan koska sukumme on niin pieni ja ystäviäkin mulla nolla. Voiks tästä enää selvitä, vai onks mun elämä hyvin todennäkösesti tässä...? tätä kai ne kaikki halus, tähän sitä pyrittiin. En ymmärrä vain miks! tänäänkin kun luin yhen tekopyhän lehmän facebookkia niin siellä se kehuu kuinka on mukamas kiusaamista vastaan vaikka hulluna hyppi ylä-asteella mun kimpussa ja sitten valittaa kun opettajat häntä huorittelee jne... mitäs on tuommonen, kun sillä taas tasan ja tarkkaan on itellänsäkin ollu arpaa tuohon miks opettajat ei tykkää, mutta se ja kun sen kaverit ei usko ketään. Ei ees sillon, vaikka koulussa käsiteltiin näitä kiusaamisasioita. Hänen mielestä kiusata ei sillon saa, jos toinen on ujo tai muuten vaan erillainen mut heti kun hänen mielestä ihminen on lutka niin kyllä saa kiusata. Tän klaanin perusluonne on pysyny 2-3vuoden jälkeen aivan samana, mitään kypsyyden merkkejä ei ole tullut. Täyttävät ihan pian oikeesti jo aikuisuus iän tittelit, mut silti tuntuu ja näyttää ettei tos henkises puoles tapahdu mitään vaikka mä vähän toisin jo luulin... Mulle on kyllä käyny kypsymistä tässä 2-3v sisään aika hurjastikkin, mut samoin elämä viimeset 5 vuotta on ollu hirveää kärsimistä vaikkei enää ole kiusattukaan jne. En vaan mitenkään pääse siitä pelosta eroon, etteikö nää kiusaajat halajais muuttaa samalle paikkakunnalle jos tietää tasantarkkaan missä oon tai et mä muuten vaan tuun törmäämään vielä heihin elämässäni koska heitä oli niin monta. Sitä mä kuollakseni pelkään, enkä uskalla rakentaa elämää, koska se voi romahtaa taas sekunteissa alas. Mä en tiedä mikä noissa kahdessa muijassa esimerkiks on, mut kaikki niitä palvoo! vaikka ne ei musta erityisen kauniita oo tai mitään silleen, mut jostain syystä niillä tuntu olevan ylä-asteella tuota valtaa jo riittämättömiin ja on vieläkin... siellä ne pojatkin niistä vaan tykkää ja pitää niitä vaan niin ihanina. En tiedä miks, kun luonne on tuollanen ruma ja ilkeä. Ja ovat muita kohtaan niin biatch. Mikä viehättää? ja mikä mussa ei sit koskaan viehättäny kun kukaan musta ei oikein siellä tykänny ja en tuntunu pääsevän piireihin, oonko jotenkin liian outo, ruma, tyhmä... mut mitä hyvää tästä mun elämästä enää voi tulla? en ois kuvitellu sen menevän ihan näin 4-vuotiaana, vaan kuvittelin et tähän aikaan mulla ois poikaystävä jonka kanssa asuisin onnellisesti avoliitossa ja 20-vuotiaana alkaisimme yrittämään ehkä vauvaa ja mulla ois paljon kivoja ystäviä ja bileitä ja menoja. Toisin kävi.