Vaativien vauvojen äidit: koska helpottaa vauvan kanssa/helpottaako koskaan?

Tunnistan tilanteen erittäin hyvin! Olet kyllä aika urheasti vetänyt, jos jo 3kk olet jaksanut 24h typsyä hoidella. Kukaan ei kyseenalaista rakkauttasi lapseen ja ainakin minä todellakin tajuan, mistä puhut.



Sanoit, ettei huoli pulloa. Oletteko paljon kokeilleet vai tyyliin jos ei 10minuuttiin huoli, niin tissiä vaan? Imetysihmiset tästä saavat hepulin, mutta mä sanoisin, että kyllä yksi suurimmista avuista tulee, jos vaan opetatte vauvan pullolle. Siinä kohtaa voit lähteä illaksi/muutamiksi tunneiksi pois kotoa ja jättää vauvan miehen/mummon/kummin... hoitoon. Jo 2-3h vapaalla tekee ihmeitä! Eikä tartte mennä kuin tyyliin yksin vaatekauppaan vaeltamaan tai ulos kävelylle tai vaikka kahvilaan lukemaan iltistä. Kunhan pääsee siitä huudosta hetkeksi vapaalle.



Itsehän kestin vajaan viikon. Siinä kohtaa taisin itkeä jo enemmän kuin vauva ja mies soittaa synnärille, että mitä hittoa täällä tapahtuu -tuli selkeät ohjeet: " Tuttelia pulloon ja äiti nukkumaan" . Poika sitten opetettiin pullolle jo viikon vanhasta ja sai tissiä muuten, mutta 1-2 syöttöä pullosta hoiti mies. Nyt en enää imetä lainkaan (poika 5kk) ja työnjako on tietty helpottunut entisestään.



Siitä, missä kohtaa tilanne helpottaa, niin ei kai ole mitään autuaaksi tekevää totuutta. Meillä alkoi helpottaa 2kk kohdalla kun omat hormoonityrskyni alkoivat tasaantua ja siihen itkuun (tai oikeammin kirkumiseen) alkoi suhtautua helpommin. Tajusi myös, että on loppujen lopuksi sama huutaako vauva kotona vai ulkona esim. rintarepussa -näin päästiin liikkeelle neljän seinän sisältä. 3-4kk oli helpointa aikaa ja 4.5kk kohdalla alkoi taas olla itkuisempaa. Ikinä ei meidän poika ole ollut esim. 3h putkeen hyväntuulinen -aina siihen joku kriisi iskee väliin.



Valitettavasti on myös niitä, jotka on " vaativia ja itkuisia" melkein koko ensimmäisen vuoden. Sen vuoksi suosittelisinkin yrittää helpottaa sinun elämääsi ennemmin kuin odottamaan, että " viikon päästä vauva on 4kk, sitten se ei enää itke" . Pidä itsestäsi huolta!!!

Olen lukenut muuutamia viestejäsi ja olen huomannut, että aika lailla samanlaista arki teillä on kuin meillä oli reilu 3v sitten. Meillähän kitinää oli joka päivä, kitistiin paljon tai erittäin paljon. Mä jaksoin kitinää ekat kuukaudet suhteellisen hyvin, mietin vain pääni puhki päivästä toiseen, mikä tytöllä on vaivana. Tyttö tutkittiin päästä varpaisiin, mitään vikaa ei löydetty, joten tulin siihen tulokseen, että tytöllä vain ei ollut kivaa. Meillä ehkä kaikkein vaikein vaihe oli 8kk tietämillä, kun tyttö rupesi heräämään tunnin välein. En olisi millään jaksanut viihdyttää väsyneenä tyttöä 13 tuntia päivässä. Samaan aikaan kun vielä iski eroahdistuskin. Pikkuhiljaa tilanne on kuitenkin ruvennut helpottamaan. Muistan vieläkin ekan päivän kun tyttö ei kitissyt koko päivänä laikaan, tyttö oli silloin 1v8kk.



Monilla vaativilla vauvoilla kitinät vähenevät, kun he oppivat liikkumaan. Meillä tyttö oppi konttimaan 1v tietämillä ja kävelemään 1v4kk, joten siksi kai noi jatkuvat kitinät noin pitkälle kestivätkin. Edelleen toi meidän pikkuprinsessa on erittäin vahvatahtoinen, minkä tyttö luonteelleen voi, mutta nyt hänen kanssaan jo pärjää. Pinna mulla meinaa palaa edelleen useita kertoja päivässä, mutta tää on vain murto-osa aikaisemmasta.



Yritä pitää huolta itsestäsi. Ne vähät ajat kun vauvasi nukkuu, käytä lepäämiseen, kotityöt ehtii tehdä myöhemminkin. Éllei vauvasi opi juomaan pullosta (ja kaikki eivät todellakaan opi), yritä opettaa nokkamukille, monet oppivat juomaan siitä 6kk ikäisinä. Kantoliina on hyvä apuväline, siinä yleensä läheisyyttäkaipaavat levottomat vauvat viihtyvät.



Toivottavasti teillä helpottaa pian. Voimia:)

niin, kyllähän se luonne aika pitkälti on sitten sitä mitä se on. Meilläkin tuo vaativa poika on tänään jo saanut sekä isin että äidin pinnan kireelle eikä kello ole vielä kymmentä aamulla.

Sanoisin, että meillä helpotti vähän kun poika rupes nukkumaan yöt puolen vuoden tienoilla kun pääsi omaan huoneeseen. Seuraava pieni helpotus tuli kun oppi juoksemaan päivän ennen 1-v synttäreitä (kävelemään kaveri oppi 1,5-vuotiaana). Mutta edelleen päivät on kyllä aika täynnä kun tuota heppulia komentaa. Ei tottele mitään ja koko ajan pitää olla vauhdissa. Potallakin kun istuu niin hilaa sitä eteenpäin koko ajan lattiaa pitkin. <huokaus>

Minäkin olen vähän sitä mieltä, että parasta on vaan hyväksyä, että meillä on nyt tämmönen temperamenttinen tapaus. Minä teen sitten niin, että sanon kerran tiukasti ja päättäväisesti " ei" ja sitten oon niinku en kuuliskaan vastaäkinöitä. Saatanpa alkaa hyräilemään jotain ittekseni enkä ota kuuleviin korviin niitä kiukutteluja. Niin, teillähän oli vielä pieni vauva, mutta sitten kun on parivuotias.

Semmonen tuli vielä mieleen, että sillon ku esikoinen oli vauva, yritin välttää sokerisia ruokia. Sitten kun annatte soseita, kannattaa katsoa purkin kyljestä ettei olisi sokeria. Muksulla on ainakin semmosia täysin sokerittomia hyviä soseita. Tämmöset tapaukset ei tartte yhtään ylimäärästä energiaa sokerista.

Lykkyä pyttyyn! Kyllä nämä lujatahtoiset ihmiset pääsee vielä pitkälle elämässä!

Meillä vaativuus helpotti, kun tyttö oppi ryömimään 5.5kk ja alkoi viihtymään yksin lattialla. Toki tutittomuus ja pullottomuus tuo vaikeutta nukkumiseen vieläkin, kun aina vaaditaan äidin tai isän taputtelua yöllä. Tutti vauvalle lyödään vaan tutti suuhun ja taas unet jatkuu. Samoin tissistä vieroitus on ollut taistelua, kun ei ole ollut mitään tarjota tilalle. Alkuun nähden (vauva aina sylissä), kaikki tuo on kuitenkin jo helppoa. Pulloon meillä ei lukuisista yrityksistä ja eri mallisista pulloista huolimatta opittu, joten hoitoon tai isälle olen voinut häntä jättää vasta kiinteiden aloittamisen myötä. Tästä syystä aloitinkin kiinteiden annon jo 4kk ikäisenä, vaikka imetys sujui ja maitoa olisi tullut. Asetimme äidin jaksamisen täysimetyksen edelle.

Meillä alkoi helpottamaan puolen vuoden paikkeilla, kun poika pääsi itse hieman liikkeelle kierimällä ja peruuttamalla. 7 kk iässä oli aivan todella helppoa. Poika viihtyi lattialla itsekseen lelujen kanssa tunninkin. 7 kk iässä ostimme myös kunnon rattaat eli mukavat istua puolimakuullaan ja naama menosuuntaan, niin johan alkoi viihtyä!



Paljon on kyllä tempperamenttikysymys ja kyllä vaativuus näkyy yhä (ikää lähes 10 kk) eli tarvitsee paljon virikkeitä päivässä ja ruoka- ja nukkumaanmenoaikoja on noudatettava. Mutta kun mennään näillä eväillä, poika on mitä mukavin vesseli!



Itse odotin tuota 3 kk maagista rajaa kuin nousevaa kuuta...meillä pahin aika osui 5 kk paikkeille, jolloin olin aivan rikki. Oli pakko pyytää äiti apuun viikoksi, kun en enää jaksanut edes päivisin kamalaa itkua ja kitinää. Meillä kyllä pahin kitinä on aina johtunut hampaista ja puolivuotiaan suussa olikin jo 6 hammasta. Nyt olen viisaampi ja seuraavan kerran kun alkaa sietämätön yleistyytymättömyys kaikkeen, osaan yhdistää tämän takuuvarmasti hampaisiin ja pumppaan pojan täyteen panadolia : D

Kiitos kaikille. Kai se on uskottava etää helpottaa... sitten joskus. Pulloa ollaan tosiaan yritetty lukuisia kertoja ja lukuisia malleja...turhaan. Kiinteiden aloittamista 4 kk iässä olen minäkin vakavasti harkinnut. Pääsisi sitten edes hetkeksi irti kodista ja saisi tuuletettua ajatuksia.



Kysymys vielä teille joilla vaativat tapaukset ovat vähän isompia: Pidittekö vauvojanne esim. ikinä sitkeesti lattialla vaikka kiukutteli vai otitteko heti takaisin syliin kun protesti alkoi? Itse olen aina syliin ottanut enkä toista " kiusannut" mutta mietin että eikö se olisi kuitenkin motoriikan kannalta tärkeää olla joskus myös muualla kuin sylissä?



Kiitos vielä kerran!

Ensiksikin: saat multa 100kg sympatiaa,ja yhtä paljon vertaistukea..

:)

Esikoinen oli tosi vaativa ja temperamenttinen (onhan tuo sitä vieläkin ajoittain) ja kaiken lisäksi vatsavaivainen.Nyt tuntuu ikävä kyllä että tämä 6viikkoinen kakkonenkin on samaa mallia, mutta haluaisin vielä uskoa että on vaan " huono kausi" ja kyllä se tästä.. *HUOH*



Mutta kyllä se helpottaa, usko pois. Asteittain tosin, eli yhdessä päivässä ei muutosta kuitenkaan tapahdu. Meillä helpotti hiljalleen kun poika oppi liikkumaan, ja nyt on jo pian 1,5vuotias touhukas vesseli :) Aika menee yllättävän nopeasti (psyykkaan tässä samalla itseäni tuon uuden vauvelin suhteen!) ja ennenkuin huomaakaan on vuosi mennyt.



Pullon suhteen kannattaa tehdä mikä itsestä tuntuu parhaalle - helpottaahan se jos joku muukin voi välillä hoitaa. esikoinen sai myös pulloa ja en olisi muuten jaksanutkaan.. Toisaalta itsekin imettävänä tiedän sen " henkisen puolen" (EN HALUA NYT LIETSOA MITÄÄN IMETYS/KORVIKESOTAA, MUTTA TÄYSIMETYKSEEN PYRKIVÄT YRITTÄVÄT KUITENKIN PULLOA VÄLTTÄÄ,minä ainakin oman vauvan kohdalla).



Toivon sulle paljon voimia!! :)



Helmi

Motoriiikan kannnalta olisi hyvä tosiaan pitää lattialla aika ajoin, mutta älä ota asiasta turhaa stressiä. Terve vauva oppii kyllä liikkumaan, erityislapsilla tilanne on toinen. Ulkopuolelta tulee suunnattomasti neuvoja (nyt mun sietäisi kai katsoa peiliin) ja ohjeita, joilla aivan turhaan stressataan muutenkin väsynyttä äitiä. Älä myöskään itse luo itsellesi liiallisia paineita. Ymmärrän toki, että äiti pyrkii tekemään kaikkensa vauvansa hyvinvoinnin eteen, omalla kustannuksellaankin. Tee, mikä sinusta tuntuu oikealta ja hyvältä.



Ja nyt vastaus varsinaiseen kysymykseesi. Meillä kitinä muuttui raivoisaksi huudoksi nopeasti lattialle laskemisen jälkeen, joten ensimmäisten kuukausien aikana en paljoakaan pitänyt lattialla. Noin 5kk eteenpäin tyttöä pystyi pitämään jonkin aikaa lattialla. Silloinkin tarvitsi viihdyttämistä, mutta jaksoi jonkin aikaa katsoa, kun mä tiskasin tai laitoin pyykkiä kuivamaan.



Ja vielä helmiäiselle. Meillä nyt kohta 4kk poika. Alkuun olin varma, että saimme toisen kitisijän, mutta viime viikkoina poika on kummasti rauhoittunut. Tämä veijari tosiaankin rauhoittui 3kk jälkeen. Ei vieläkään mikään erityisen helppo lapsi ole, mutta aivan eri luokkaa kuin siskonsa. Saattaa pötkötellä puolikin tuntia rauhassa puuhamaton päällä. Ekan kerran kun jätin pojan matolle, eikä ruvennutkaan huutamaan, en voinut kuin tuijottaa suu auki. Tää on sellaista luksusta, jota vain toinen kitisijän äiti voi ymmärtää.

Laitan nyt jotain vinkkejä, joita edellisissä viesteissä ei vielä ollut. Meilläkin poika on ollut aina sylissä viihtyvä ja edelleen imetän (ikää nyt 1 v 10 kk), joten suosittelen seuraavaa:



- opettele käyttämään kantoliinaa. Liina vapauttaa kädet muihin askareisiin ja vauva saa tarvitsemaansa läheisyyttä. Kantoliina edesauttaa myös motorista kehitystä, kun vauva tiedostaa oman kehonsa liinaa vasten. Tällöin ei tarvitse huolehtia siitä että vauva ei viihdy lattialla eikä kehity motorisesti.. :) Todennäköisesti hän pian viihtyy myös lattialla, kun ikää tulee.



- kokeile muitakin syöttämismenetelmiä kuin pulloa (myöskään minun poikani ei oppinut pullolle). Syöttää voi pienellä kupilla hörpyyttämällä, lääkeruiskulla suuhun, lusikalla, imetysapulaitteella (pullo josta letku, jonka voi teipata esim. puhtaaseen pikkusormeen ja vauva voi imeä sormea samalla) tai ihan nokkamukilla. Kannattaa testata muitakin vaihtoehtoja jotta voit hetken hengähtää! :D



Eiköhän ikä tuo helpotusta tilanteeseenne, 3 kuukauden ikäinen on kuitenkin vielä hyvin pieni ja vauvoille on vaistomaista haluta läheisyyttä. Vauva luulee edelleen asuvansa primitiivisessä ympäristössä ja jos hänet jätetään yksin, niin peto tulee ja syö.. :) Toiset vauvat tottuvat helpommin yksinoloon kuin toiset, niin se vain on. Koita siis jaksaa ja nauttia vauva-ajasta, tsemppiä!

Tiedän kokemuksesta kuinka väsyttävää tuollainen on. Meillä esikoinen oli vaativa vauva; ei suostunut rinnalle kuin satunnaisesti rintakumin kanssa, parina ensimmäisenä kuukautena nukkui todella vähän ja lähes kaiken valveillaoloajan huusi ja huusi. Oli kuuma kesä ja tyttö huusi varmasti kuumuutta, väsymystä ja vatsavaivojaan. Elämä helpottui syksyn tullen (n. 4 kk:n iässä), kun vauva alkoi vihdoin nukkua vaunuissa kunnon päiväunia ja yöunetkin paranivat. Mutta koskaan ei kuitenkaan vauva-aikana viihtynyt kauan yksikseen sitterissä tai puuhamatolla. Reilun puolen vuoden jälkeen alkoi kuitenkin olla ihan perustyytyväinen vauva, varsinkin sitten kun pääsi itse liikkeelle. Tyttö on nyt 3-vuotias ja on oikein aurinkoinen ja iloinen lapsi, vaikka kovasti voimakastahtoinen onkin.



Toinen tyttömme on nyt melkein 8-viikkoinen ja kovasti hänkin on tyytymätön elämäänsä. Ensimmäisinä viikkoina hänkin on huutanut lähes kaiken valveillaoloajan, kiukkuaa rinnalla ja nyt on tehnyt kokonaan rintalakon. Itsellä on kamala olo, kun vauva huutaa naama punaisena ja isosisko on vieressä vaatimassa huomiota. Tämänkin tulokkaan pikkuvauva-aikaan on nyt sattunut kovat helteet ja ne varmasti vielä lisäsivät itkuisuutta. Pahimpina päivinä kotona ovat itkeneet sekä äiti että tytöt.



Nyt olen ollut aivan ihmeissäni, kun vauva malttaa välillä olla hetken yksin sitterissä ja joskus jopa jaksaa " seurustella" ja hymyillä iloisesti. Mutta kyllä meilläkin edelleen pääasiassa huudetaan raivokkaasti.



Itsellä tilannetta helpottaa kovasti tietysti se, että vauva juo pullosta ja välillä pääsee itse hetkeksi tuulettumaan tästä hullunmyllystä. Masentaa vain kovasti ajatus siitä, että tälläkin kertaa imetys tuntuu lopahtaneen näin lyhyeen.



Olet varmasti kokeillutkin kantoliinaa tai reppua? Meillä ne toimivat silloin tällöin ja vauva rauhoittuu edes hetkeksi, mutta useimmiten kyllä huuto vain kovenee ja muuttuu aivan hysteeriseksi liinassa tai repussa.



Kovasti tsemppiä ja voimia sinulle!! On tosi kurjaa, kun tuo ihana vauva-aika menee " hukkaan" . Tai ainakin itselle tulee kurja fiilis, kun tuntuu ettei sitä todellakaan osaa kunnolla nauttia pienestä vauvasta, joka lähes vain huutaa ja on kaikkeen tyytymätön. Vähän kateellisena olen seurannut kaverin vauvaa, joka itkee todella harvoin ja on aina hymyilevä ja tyytyväinen.



Toivottavasti teillä elämä pian helpottaa =) Itsekin kovasti uskon meilläkin niin tapahtuvan.

Mä en pitänyt kirkuvaa lasta yksikseen lattialla. Vaikka mietin justiinsa samaa, että miten se voi oppia kääntymään tai muuta kun ei koskaan ole lattialla. Alkuun viihtyi lattialla 3min ja parhaimmillaan (kun oli se hyvä kuukausi 3-4kk) viihtyi tunnin jumppalelun kanssa. Nyt on taas elämä risaisempaa ja lattialla viihtyy yksin max 15min kun osaa kääntyillä (oppi kääntymään 4kk ikäisenä vaikka ei paljoa lattialla siis ole ollutkaan eli kuten joku sanoikin, terve lapsi kehittyy kyllä).



Välillä tietty ei ehdi heti apuun, jos lapsi on lattialla ja itse vessassa niin sitten sen täytyy vaan antaa huutaa. Ja eihän se sylissäkään hiljaa aina ollut. Lukemattomia kertoja olen hytkynyt olkkarissa telkkua katsellen (mitään en ole kuullut), kirkuva lapsi rintarepussa. Siihen se sitten välillä simahti vartiksi ja huuto jatkui sen jälkeen. Piti vaan tosiaan asennoitua, että tämmöstä se nyt on.



Siihen päättömään kirkumiseen on kuitenkin tullut stoppi ja tässä 5kk kohdalla on hieman helpompi lasta auttaa, kun tietää jo paremmin mitä itkee -yleensä se on tyytymätön siihen, että hänen kanssaan ei jatkuvasti jutella ja hytkytellä, joten ei muuta kuin kaikki lorut ja hypyt uudestaan peliin... *huokaa*

kun keskustelu on lähtenyt näihin sisaruksiin, että meillähän on nyt kans tullu tälle vaativalle kaksvuotiaalle pikkuveli, joka on maailman rauhallisin vauva. Me ollaan oltu aivan ihmeissämme isin kanssa että onko tämmösiäkin vauvoja olemassa, jotka ei huido, sätki ja huuda koko ajan. Me ei ennen ymmärretty ollenkaan mitä sellaset sanonnat tarkottaa kuin että vauva opettaa vanhempiaan tai että vauva-aika on sitä parasta aikaa. Nyt me on nähty, että niinkin voi olla. Joka päivä on täynnä ihmetystä kun pojat on ääripäät kuin vaan voi olla. Tämä kuopus ei itkenyt edes syntyessään vaan on täynnä positiivista energiaa, hymyjä, naurua, hellyyttä ja läheisyyttä. Minusta on ihanaa että saan kokea tämmöistä, muuten olisin varmasti lopun elämäni elänyt siinä käsityksessä että olen vaan todella surkea äiti kun en osaa vauvaa hoitaa ja tulkita.

Meidän eka lapsi oli kitisevä, huutava, itkevä ja kaikkea muuta tuollaista. Se alkoi synnärillä ja jatkuu vielä :)



No huumori sikseen koska tiedän että tuo on rankkaa. Oma elämä menee aivan sekaisin kun kotona vaan huudetaan ja kitistään. Meidän pojalla oli koliikki ja lisäksi hän huusi aivan kaikkea. En oikeastaan voi sanoa koska olisi helpottanut, tai onko koskaan. Muistaan vaan sellaisia etappeja tuolta kahden vuoden ajalta että joskus mietin että nyt on vähän helpompaa. Mutta kyllä minä itkin ja huusin ja kirosin maailmaa ja itseäni että olen tuollaiseen tilanteeseen itseni laittanut.



Muistaakseni elämä muuttuu " helpommaksi" aina määrätyissä ajanjaksoissa. Eli kun lapsi oppii liikkumaan, katsomaan esim. telkkaria, oppii uusia asioita jne jne.



Meidän poika on nyt hyvin määrätietoinen ja hänellä on valtava oma tahto. Hän leikki paljon yksikseen ja leikkii pihalla samaa mitä me aikuiset, omatoimisesti. Hän hurmaa helposti muut ihmiset koska on ulospäinsuuntautunut ja reipas. Mutta auta armias miten rasittava hän osaa olla jos sillä päällä on.



Luulen että muiden on aika vaikeaa sanoa koska tilanne teillä muuttuu koska kitinä ja huuto voi johtua muustakin kun temperamentista... ( ja sehän pysyy, mutta toivottavasti sen voi vanhempana kanavoida positiiviseksi!)



Itse toivon että tuolta ajalta olisin tehnyt toisin esim. sen että oikeasti olisin lähtenyt ulos kotoa ihmisten ilmoille pois huudosta. Sitä että olisin vaatinut jotain muuta ihimistä auttamaan. Väsyneenä ja huudosta puutuneena ei jaksa edes ajatella. Itse en ehtinyt syödä ja olin siitäkin sitten vielä enemmän huonolla tuulella.



Minä ainakin jouduin jättämään lapsen jonnekin huutamaan kun tein itselleni jotain ruokaa. Kyllä perunoitakin voi kuoria lapsi hartialla mutta nopeammin sen ruoan saa valmiiksi kun saa käytää molempia käsiä. (Selkä taas ei kestänyt sitä ainaista kantamista, ei edes kantorepussa)



Ja vielä pakko lisätä että toinen poikamme tuntuu olevan aivan erilainen :)

Kiitos vielä kerran kannustuksesta ja hyvistä vinkeistä. Kai tämä sitten joskun helpottaa. Meinaa itseltä vaan välillä usko loppua kesken ja tuntuu että ei näy yhtään valoa tunnelin päässä.



Emmi

Minulla on lapset poika 2v5kk ja tyttö 3kk. Esikoinen oli tällainen ns. vaativa ja on sitä vieläkin, tyttö taas itse rauhallisuus. Yhdyn täysin jonkun äidin aikaisempaan kommenttiin, että en tiennyt mitä se vauva-ajasta " nauttiminen" tai vauvan itkun tulkitseminen jne. tarkoittaa, ennenkuin tämä kakkonen syntyi.



Molemmat lapset aloittivat rauhattomuuden jo synnärillä. Kakkosta ei haluttu enää edes ottaa hoitajien huoneeseen, kun joutuivat koko ajan kantamaan ja hyssyttelemään - lähdinkin 2vrk iässä kotiin huutavan vauvan kanssa. esikoinen aloitti pahimman huutonsa 4vrk iässä laitoksella calmette-rokotuksen jläkeen. Siksi toinen lapsi ei sitä saanutkaan. Tyttö rauhoittui kuitenkin kuukauden jälkeen, käytiin vyöhyketerapeutilla 5kertaa viikon välein, sen jälkeen valvoi vielä viikon ja sitten helpotti huomattavasti ja nyt yöt on jo kokonaisia! Esikoiselle ei auttanut edes vyöhyketerapia. Hän ei nukkunut, eikä ollut koskaan tyytyväinen. Nukkui korkeintaan tunnin, puolentoista pätkiä ja useimmiten vain vartin pätkiä. Vasta 5kk iässä alkoi mennä yksi 5h pätkä yössä ja pian sitten jo 7h. Olo oli kuin olisi taivaaseen päässyt!



Mutta siis minäkin odotin näitä " maagisia" ikärajoja kuin kuuta nousevaa. Vieläkin muistan, kuinka kaverini, jolla on kaksi kilttiä aurinkoista helppoa lasta, muistutteli että " 3 kuukauden päästä helpottaa paljon, puolen vuoden päästä tosi paljon ja vuoden vanhana lasta ei juuri kotona edes huomaa!" Hah. JOuduin väsyneenä pettymään karvaasti joka kohdalla. Asuimme isossa kaupungissa, ei äitejä tai mummoja eikä muitakaan tukijoukkoja lähimaillakaan, olin niin väsynyt että välillä mietin parvekkeelta hyppäämistä. Vauva vaati kaiken ja enemmän ja lapsettomat kaverit ihmettelivät, että mikä on kun ei edes kutsuta kylään tai soitella koskaan... Eipä sitä ymmärrä ennenkuin kohdalle kolahtaa.



Toisen lapsen kohdalla olen joka päivä kiitollinen, että lapsia voi tulla samaan perheeseen erilaisia. Ensimmäiset 2 viikkoa valvoin 20-22h/vrk ja itkin vähän väliä, että meille ei tule enempää lapsia, sillä minä kuolen tähän kidutukseen, muistin tasan mitä se oli esikoiselta ja alku oli molemmilla samanlainen. Esikoinen on nyt tosiaan reipas 2-vuotias ja edelleen vaatii huomiota joka välissä, pinna menee minulta sekä mieheltä monet monet kerrat päivässä ja huutaminen kaduttaa, poika on oma- ja kovapäinen kuin mikä. Vaatii tulemaan kesken vauvan syöttämisen leikkimään, lastaa vauvan naamalle lattialla vaatteita jne. Välillä tuntuu että kotona on pikku-hitler. Tuntuu että tällaisen lapsen kanssa saa jatkuvasti elää syyllisyydessä, kun lapsi torjuu hellyydenosoitukset ja sitten tulee kerjäämään niitä juuri silloin kun olisi pikkusiskon vuoro syödä tms. Joku taas varmaan sanoo, että ollaan liika kovia lapselle tai liika helposti annetaan periksi, mutta sopii tulla meille elämään...



Ehkä tämä joskus helpottaa. Ainakin joillakin. Ehkä. Tietysti vauva-ajan jutut on meillä jo helpottaneet kun poika nukkuu yleensä hyvin yönsä, mutta kaiketi luonteenpiirteet olivat jo silloin näkyvissä, lapsi on kärsimätön, kärttyinen, yliherkkä ja käy jatkuvasti täysillä kierroksilla. Ja tosiaan pikkusisko tasan toisesta ääripäästä.



eikkuli

Tuohon kysymykseesi, että kuinka paljon kannattaa pitää lattialla, niin eiköhän hyvä ohje ole, että kun vauva haluaa syliin, niin se pitää ottaa sieltä. Näin vauva oppii, että hänestä välitetään ja avunpyyntöihin vastataan. Kehittää muuten myös stressinsietokykyä, kun yhdessä hoidetaan stressitilanteet. Lapsi kehittyy motorisesti hyvin myös, kun pidetään sylissä ja saa samalla läheisyyttä ja turvaa, joka on tärkeää myös aivojen kehitykselle.



Näitä stressitilanteihan voi vauvalle syntyä esim. auki olevan tv:n äänistä. Me pyrimme välttämään turhaa tv:n katselua. Lapsiahan pitäisi suojella sellaiselta informaatiolta, jota he eivät pysty käsittelemään ja tällaista on esim. juuri monet tv:stä tulevat äänet, joita he eivät pysty yhdistämään mihinkään.

tunnistin paljon asioita suoraan meidän elämästä kun luin kirjoitustasi. Meidän neuvolan täti, joka on kokenut kätilö, sanoi heti kun näki meidän esikoisen ekan kerran, että ' tästä pojasta voi tulla vaikka kuningas' . Semmonen pikkukingi meilläkin on.

ja Rollos: minä olen samaa mieltä, vaikka korvatulpat korviin ja pitää vaan lasta sylissä ja yrittää olla hermostumatta vaikka huutaisi kuinka. Ajattelee muita asioita ja hyräilee jotain lepposta laulua. Minä en aina tähän taipunut esikoisen kanssa kun olin niin poikki. Jos olisin nyt siinä tilanteessa, yrittäisin vielä tätä. (Helppo sanoa näin jälkiviisaana...)

Mun on pakko sanoa vielä jotain positiivistakin, eli kyllähän se on sitten todella sydämen pohjasta se riemukin kun tuo nassikka jostain oikein nauttii. Sanoin pojasta sillon vauvana että se tekee aina kaiken täysillä ja koko kropallaan, itkee ja nauraa. Semmonen se on aina ollu ja semmonen se tulee olemaan.

Luin vain otsikon tekstistäsi..



Kysyin samaa neuvolatädiltä ja sain ympäripyöreän vastauksen että kyllä jotkut huutaa vielä 9kk ikäisenäkin. Neuvolassa minua ei otettu ollenkaan tosissaan.

Poika huusi/kitisi koko ajan 6,5kk, vyöhyketerapia ja konttamaan oppiminen lopettivat huudot.

Nyttemmin jo 2v. pojalla on todettu mm. maitoallergia joten kitinät saattoivat johtua siitäkin.



Imetin poikaa 5,5kk mutta kitinä ja huuto jatkui vaikka siirryttiin pulloruokintaan..



Nyt minulla on 7vkon ikäinen poika joka on osoittanut samoja vaativan vauvan merkkejä kuin isoveljensä.

Nyt vain osaamme suhtautua toisin; vauva ei huutoon kuole, kitinä loppuu joskus, emme kanna vauvaa vaan istumme (emmekä muutenkaan " opeta" tottumaan erikoisiin asentoihin sylissä tms.), annan maitohappobakteereita vaikkei niistä ole vielä hyötyä ollut ja otan rennosti.



Ymmärrän että sinua harmittaa kun lapsesi ei ole juurikaan hymyilevä ja aurinkoinen mutta usko pois, tilanne muuttuu kyllä.

Piti vielä lisätä, että kantoliina on ihan ehdoton sylivauvan kanssa. Saa tehtyä askareita ja vauva viihtyy. Kyllä se vauva sitten alkaa viihtyä lattialla kun motoriikka sitä vaatii.

meillä poika oli tismalleen samanlainen ekat 3-4kk,kuin sinun vauvasi,mutta en itse edes ajatellut,että vauva olisi vaativa.. onko sitten mun asenteessa vika?en käynyt missään ennen kuin poika oli 5kk,yritin kyllä,mutta huudon kanssa palattiin kotiin,koska poika ei halunnut olla vaunuissa tai aina edes rintarepussa. ajattelin vain,että tämä on sitä vauva-aikaa,kuuluu asiaan. tosin ei mulla ollut tarvetta lähteäkään ulos tai muualle,vaan menin vauvan tahtiin. nyt poika on melkein 7kk ja elämä hymyilee,ollaan oltu koko kesä menossa eikä oo ollut ongelmia. eiköhän se sullakin helpota,kunhan vauva vielä vähän kasvaa.. tosin vasta mulla esikoinen kyseessä,niin en osaa sen paremmin neuvoa.. :)