Onko outoa jos ei muista lapsuudestaan juuri mitään?

Siis koko lapsuudesta vai, 18-vuotiaaksi asti?

Psyykesi suojaa sinua traumaattisilta kokemuksilta. Ne lapsuudenmuistot muistuvat mieleen sitten kun olet tarpeeksi vahva psyykkisesti. Tarkoituksellisesti kaivamalla et saa muuta kuin pahan olon.

Se on ihmismielen suojamekanismi. Mäkin olen unohtanut paljon, lapsuusajan yllä on sellanen tumma pilvi ja raskas, kuristava tunnelma. Olen käynyt terapiassa enkä ole uusia muistoja löytänyt. En usko että se on välttämätöntäkään. 

No on se outoa, jos ei 4-5 vuotiaasta asti ole muistoja. Useat muistaa jopa 1-2 vuotiaasta jotain.

No jos sulla on asiat ja pää muuten ihan kunnossa, niin älä ihmeessä ala ainakaan niitä ikäviä asioita muistelemaan. Mulla vähän sama, traumaattinen lapsuus ja muistot vain hajanaisia, jonnekin 20 v. asti. Lapsuudenkaverit saattaa alkaa muistelemaan jotain, muistatko silloin kun oltiin siellä ja täällä jne. En muista edes olleeni paikalla tai mukana.

Yllättäviä juttuja voi kuitenkin tulla mieleen jos alkaa muistelemaan, kirjoittaa vaikka ylös mitä muistaa jostain tapahtumasta, ja sitten muistuukin mieleen enemmän yksityiskohtia tai tulee assosiaatioita johonkin muuhun. Mutta tosiaan, ikävien asioiden muistelu ja pyörittely päässään vain vahvistaa niitä ikäviä muistoja ja masentaa.

mun mies ei muitas lapsuudestaan paljoakaan, mutta han ei muista monista asioista muutenkaan. on vain ihminen joka ei 'tunteellisesti koe' asioita ja siksi ei muista niita. oletko ap ehka aika tunteeton ihminen. mina taas muistan hyvin aikaisiakin asioita, mutta tama on myos yhteydessa hyvaan muistiin yleensa. olen tunnettu hyvasta muististani. 

Entinen mieheni ei muistanut lapsuudestaan juuri mitään. Hänen perheessään menneisyydestä ei juuri puhuttu ja kaikesta päätellen lapsuudenkodissa onkin ollut asiat ajoittain aika huonosti. Lapsen psyyke on suojautunut traumoilta sulkemalla ne pois.

Vakava masennus johti osastohoitoon ja kuntouttavaa terapiaa joudutaan jatkamaan vuosia. Hän joutuu rakentamaan oman identiteetinsä pitkälti uudelleen. Surullisinta asiassa on se, etteivät hänen vanhempansa edelleenkään ole halukkaita käymään läpi miehen lapsuuden tapahtumia ja, koska miehellä ei lapsuudestaan juurikaan mielikuvia ole, ei ehkä koskaan selviä, mitä perheessä on tapahtunut.

Suosittelen, että hakeudut terapiaan ja mikäli mahdollista yrität puhua lapsuudestasi vanhempiesi tai sisarustesi kanssa.

Mulla on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa pikkulapsiaika ja ala-asteikä. Yläasteelta muistan jo vähän enemmän juttuja, samoin lukiosta. Elikä siis lapsuus käytännössä melkein unohdettu, teini-ikä sitten paremmin muistissa. Hyviä muistoja ei juurikaan ole, ne ainoat mitkä on jääneet mieleen, ovat jotain ikäviä. Isäni oli mielenterveysongelmainen, joten ikävät asiat liittyivät enimmäkseen tähän.

t:ap

Olen kyllä mielestäni melko tunteellinen ihminen, en ehkä näytä niitä niin avoimesti aina, mutta melko herkkä olen kuitenkin. Ainoan sisarukseni kanssa olen koittanut puhua lapsuudesta, mutta huomasin että hän muistaa vielä vähemmän. Ja hänellä itseasiassa on vielä huonommin asiat, ei edes pysty käymään töissä pään takia. Mulla ollut vain ajoittaisia masennusjaksoja. Terapiassa olen käynyt, mutta en missään kovin syvällisessä esim psykoterapiassa.

t:ap

Niin kai jos niitä ei muista, niin tavallaan niitä ei ole sit tapahtunut?

Ei pahalla, mutta tuo on kyllä niin kaukaa haettu, ja kaunisteltu, lätinä kuin voi vaan olla. Yksikään ihminen ei ole niin "runotyttö", että unohtaa muutamia kohtauksia lukuunottamatta esim vuosikymmenen (10v) elämästään.

Ja jopa niille runotytöille jää elämästä muistikuvia eivätkä ole kuin "mustassa aukossa".

[quote author="Vierailija" time="15.12.2013 klo 18:13"]

Tai kyseessä ei ole mikään defenssi, vaan tarkkaavuuteen liittyvä asia. Ns haaveileva runotyttö on elänyt vahvasti omassa maailmassaan ja siten tapahtumat ovat tallentuneet huonosti. Ja ylipäänsä muistin toiminta ei ole kaikille samanlaista, eli ei kannata ensimmäisenä mitään unohtuneita traumoja epäillä...

[/quote]

Mulla oli tosi hyvä lapsuus. Kai. En muista paljookaan ennen 11v aikaa. Vakavaraista, sen ajan kasvatusoppien mukaista perheilyä, söpöjä kuvia, kaikki hyvin. Kai. Ei voi tietää kun ei muista

Ottakaa huomioon, että jos on esim väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai muuten lapsella surkeat oltavat, niin hän voi paeta fantasiamaailmaan. Siinä mielessä tuo runotyttö-kuvaus saattaa pitää paikkansa...

[quote author="Vierailija" time="15.12.2013 klo 18:13"]

Tai kyseessä ei ole mikään defenssi, vaan tarkkaavuuteen liittyvä asia. Ns haaveileva runotyttö on elänyt vahvasti omassa maailmassaan ja siten tapahtumat ovat tallentuneet huonosti. Ja ylipäänsä muistin toiminta ei ole kaikille samanlaista, eli ei kannata ensimmäisenä mitään unohtuneita traumoja epäillä...

[/quote]

En minäkään mihinkään psykodynaamisiin defensseihin tai unohtuneisiin traumoihin usko - kyllähän tässäkin ketjussa ihmiset ovat hyvin muistaneet lapsuutensa olleen paskan. Sen sijaan nykyään tiedetään aika paljon enemmän siitä kuinka ihmiset prosessoivat traumaattisia kokemuksia. Kun tilanteeseen liittyvä stressi ylittää ihmisen sietorajan, niin omaa kokemusta ei enää pysty integroimaan yhtenäiseksi muistikuvaksi tai "tarinaksi". Niinpä sitä ei myöhemminkään muista ko. tapahtumaa kunnolla, vain pirstaleita. Stressihormonit vaikuttavat myös aivojen muistiinliittyvien rakenteiden toimintaan. Vaikeissa kotioloissa kasvaneilla on kova stressi päällä lähes koko ajan, joten ei ole oikeastaan ihmekään jos lapsuudesta ei silloin muista kuin hajanaisia paloja.

Jos on kova stressi aikuisenakin, niin unohtelee asioita, samoin kai sit lapsena. Mites jääköhän tämä "lapsena hankittu" stressitila päälle?

[quote author="Vierailija" time="15.12.2013 klo 21:17"]

Jos on kova stressi aikuisenakin, niin unohtelee asioita, samoin kai sit lapsena. Mites jääköhän tämä "lapsena hankittu" stressitila päälle?

[/quote]

Enpäs tiedä, mutta luulisin että riippuu ihmisestä ja siitä kuinka kovaa ja pitkään jatkunutta se lapsuuden stressi oli. Ehkä useille jää matalampi kynnys stressisysteemin aktivoitumiseen kehossa? Itselläni oli näin, eli jonkinmoisia posttraumaattisen stressin oireita oli siihen asti, kunnes niitä terapiassa hoidettiin. Normaalisti en ajatellut menneitä ikinä, ja koko lapsuus ja nuoruus tuntui vähän kuin "mustalta aukolta", muistin vain pirstaleita. Näin kuitenkin unia/painajaisia lapsuuden tapahtumista, ja mulla oli flashbackeja, jotkut ihan mitättömät asiat saattoivat laukaista samanlaisia reaktioita ja pelkotiloja kuin silloin lapsena oli.

Kiinnostaa vielä, että minkälaisessa terapiassa olet käynyt?

[quote author="Vierailija" time="15.12.2013 klo 21:24"]

[quote author="Vierailija" time="15.12.2013 klo 21:17"]

Jos on kova stressi aikuisenakin, niin unohtelee asioita, samoin kai sit lapsena. Mites jääköhän tämä "lapsena hankittu" stressitila päälle?

[/quote]

Enpäs tiedä, mutta luulisin että riippuu ihmisestä ja siitä kuinka kovaa ja pitkään jatkunutta se lapsuuden stressi oli. Ehkä useille jää matalampi kynnys stressisysteemin aktivoitumiseen kehossa? Itselläni oli näin, eli jonkinmoisia posttraumaattisen stressin oireita oli siihen asti, kunnes niitä terapiassa hoidettiin. Normaalisti en ajatellut menneitä ikinä, ja koko lapsuus ja nuoruus tuntui vähän kuin "mustalta aukolta", muistin vain pirstaleita. Näin kuitenkin unia/painajaisia lapsuuden tapahtumista, ja mulla oli flashbackeja, jotkut ihan mitättömät asiat saattoivat laukaista samanlaisia reaktioita ja pelkotiloja kuin silloin lapsena oli.

[/quote]

Terapeutilla kognitiivinen pohjakoulutus, ja siihen sitten traumaterapiakoulutusta päälle. Minua auttoi se, että niitä muistoja sai "integroitua", ja että sen sijaan että tietäisin lapsuudestani vain eräänlaisena faktatietona, siitä tuli enemmän yhtenäistä, minulle tapahtunutta muistikuvaa tai tarinaa. Ja sitten tietysti opin suhtautumaan näihin flashbackeihin paremmin.

ylös

Mulla ihan sama juttu. Siskoni muistaa paljonkin ja ihmettelee usein, miksen minä muista ihan jotain arkisiakin asioita lapsuudestamme. Muistan joitakin hajanaisia asioita ja tapahtumia, mutta todella vähän.