Onko outoa jos ei muista lapsuudestaan juuri mitään?

Enpä muista juurikaan. Myöhemmin, vasta kolmekymppisenä, tullut jotain mieleen. Ankeaa aikaa se oli. Sinänsä harmi että tavallaan lapsuutta ei minulla ole. On kuin olisin syntynyt vasta aikuisena.

Jokin psyykkeen mekanismi. Parikymppisenä vielä en osannut pitää lapsuuttani mitenkään huonona, mutta enpä sitä silloinkaan muistellut. Sivuutin koko asian.

Olen samaa mieltä tuosta, että mitäpä sitä paskaa kaivamaan. Ne muistot tulevat jos tulevat, kun on tarpeeksi vahva niitä kohtaamaan. Itse en ainakaan halua elää enään elämääni katkerana siitä kuinka yli parikymmentä vuotta sitten oli kaikki perseestä. Menisi loppukin elämä sen kanssa, kuinka oli lapsena aina sivuutettu. Eläkää tätä päivää. Vanhoille kiusaajille ja kaltoinkohtelijoille voi sanoa adios ja tunkekaa tunkki poikittain perseeseenne, vaikka olisivat sukua.

Eikös se ole ihan normaalia, että lapsuusaikaa ei muista. Että jostain ala-asteelta alkaa vasta jäädä selkeitä muistikuvia mieleen, jotka sitten vanhempanakin muistaa. Ja jos muistaa asioita, jolloin oli alle kouluikäinen, tämä on enemmän epätavallista kuin se, että ei muista.

Minä muistan paljonkin lapsuudestani, mutta teini-iästä en juuri mitään. Olin silloin vakavasti masentunut. Nekin asiat, jotka muistan, tuntuvat sellaisilta että ovat tapahtuneet jollekin toiselle.

Minäkään en muista juuri mitään, mutta niistä hajanaisista muistikuvista ja sukulaisten ja ystävien kertomuksista tiedän, että ihan hyvä lapsuus minulla on ollut. Sellaisia perusjuttuja kyllä muistan toki, opettajien nimet ja naamat ym., mutta äitini ja ystäväni muistavat kaikenlaisia juttuja, mitä minä olen sanonut ja tehnyt, mitä luokalla on tehty yhdessä jne. Koulussa siis olin oikeasti tosi hyvä, eli onnistumisen elämyksiäkin siellä pitäisi olla, jos vain muistaisin...

Lisätään vielä, että nyt olen sitten alkanut unohtaa jo yliopistoaikojakin. Tiedän esim. käyneeni ainejärjestön reissulla X, mutta ystävät kertovat, mitä me siellä tehtiin. Ja on olleet ihan viattomia teatterimatkoja ym. nuo.

Mielestäni on, ja mekrki siitä että defenssimekanismit jyllää.

Itsekään en muista kuin pari-kolme tapahtumaa ajalta kun olin 0-10v ja nekin osittain, varmaan siksi etteivät ole mitään kivoja muistoja eli liittyvät isäni väkivaltaiseen käytökseen juovuksissa. Toisessa äiti kasaa lipastoa ja ties mitä makkarin oven eteen jossa olen äidin kanssa isän riehumista paossa, olin alle 5v koska en muista veljeäni siinä muistossa..toisessa pakenimme -30 asteen pakkasyössä ulkovarastoon ja salpa kiinni ettei isä pääse sinne. Kolmannessa juoksimme pakkasyössä kohti keltaista kuplavolkkariamme isä huutaen perässä, sitä en sitten enää muistakaan päästiinkö turvaan vai mitä kävi..Juu ja muistan kun menin siihen väliin kun isä mätki äitiä suojellakseni häntä ja isä tönäisikin minut kumoon, kaaduin ja iskin takaraivoni puiseen arkkuun jonka reunat oli vahvistettu metallin tms paloilla ja takaraivoni aukesi, siitä sitten suihkuun kun verta valui hirvittävästi. Jatkoa en muista.

Hei mutta tuossahan tuli jo ainakin 3-4 muistoa lapsuudesta, enempiä en muistakaan.

Sitten 10v iän jälk alan muistaa enemmän kun vanhempani erosivat ja muutimme tänne pk-seudulle, tosin ei se sen jälkeenkään hirmu hekrkua ollut kiitos äitini psyykkisen lyttäämisen ja sainpa kerran oikein hengarein ja potkuin köniinikin häneltäKIN.

Joskus miettinyt hypnoosia tms jotta muistaisin enemmän, mutta en tiedä..

Tai kyseessä ei ole mikään defenssi, vaan tarkkaavuuteen liittyvä asia. Ns haaveileva runotyttö on elänyt vahvasti omassa maailmassaan ja siten tapahtumat ovat tallentuneet huonosti. Ja ylipäänsä muistin toiminta ei ole kaikille samanlaista, eli ei kannata ensimmäisenä mitään unohtuneita traumoja epäillä...