Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Anna lapselle yhden kerran periksi, se yrittää samaa koko lopun ikänsä.
11.12.2013 |
Oikeasti, johdonmukainen toiminta on pakko. Siitä ei voi livetä ollenkaan. Joko joku asia on kielletty tai sitten se on sallittu. Jos joku asia on kerran ollut sallittu, se on aina sallittu ja äiti ja isä ovat vain tyhmiä, kun turhaan kieltävät.
Meillä on kolme asiaa, joissa on menty pieleen.
1. Kaksoset (3v) eivät nuku samassa sängyssä. Kerran 2,5-vuotiaana annoin taistelun jälkeen nukkua päiväunet samassa sängyssä. No eihän siitä mitään tullut, kumpikaan ei nukkunut ollenkaan, leikkivät ensin, sitten leikkivät väsyneinä, sitten väsymys meni yli ja itkivät ja potkivat, eikä kumpikaan enää nukkunut. Tämän tapauksen jälkeen ovat kerran viikossa pyytäneet, että voisivat nukkua samassa sängyssä päiväunet tai yöunet. Ja aina kamala huuto ja tappelu, kun ei anneta.
2. Kaikki ruoka syödään keittiössä. Kerran syötiin sohvalla ja siinä on edelleen tahra. Ja aina jaksetaan muistaa, että "aina välillä" saa syödä sohvalla ja miksei nyt taas.
3. Isä antaa tehdä jotain, jonka äiti on juuri kieltänyt. Nyt äidin kiellon jälkeen on ihan luonnollista mennä isälle kysymään samaa asiaa. Se, kumpi antaa luvan, on auktoriteetti.
Kommentit (5)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edes koirien kohdalla ei toimi se, että kerran päätetty pidetään hamaan tappiin asti, joten epäilen että se olisi paras keino ihmislapsillakaan. Elämä menee eteenpäin, tilanteet muuttuvat, kaikilla on aivot päässä ja aikuisen arvovalta ei riipu siitä, että muistaa ulkoa sadan kohdan listan jonka keksi kieltää vuonna kivi ja miekka.
Minusta ap:n kertomat asiat ovat mittaluokassaan hyvin pieniä, ja riippuu ihan äidin persoonasta kuinka korkealle niitä arvottaa. Arvostan ihmisiä, jotka näkevät vaivaa kasvattaakseen lapsiaan, mutta ei maailma kaadu pieneen joustoon.
Meillä on jo 17v kaksoset ja olen huomannut, että epämääräinen kieltely on paljon haitallisempaa kuin neuvotteleminen. Kyllä jo 3v ymmärtää, että myöntöön voi liittää ehtoja eli "nukutte päiväunet samassa sängyssä, mutta siellä ei saa puhua eikä kikattaa" ja ekasta sanasta siirto omiin sänkyihin. Toimii paljon loistavammin kuin täyskielto.
Mulla on kolme lasta, vanhin 6-luokalla, ja ei se kyllä aina noin ole. Meillä ainakin muksut on ihan hyvin ymmärtäneet pienempinäkin, että on tilanteita ja tilanteita. Meillä on täyskielto-asioita ja sitten niitä, joissa on joskus neuvottelun varaa. Jos olen jotain kieltänyt (tai mies tietty) ja lapsi haluaa tuoda oman näkökantansa asiaan niin se kuunnellaan (paitsi jos kyse täyskielto-asiasta eli käytännössä toisten satuttaminen ja no, on niitä muitakin. Kaakaota ei juoda sohvalla. ). Jos olen edelleen ei:n kannalla niin se on sitten niin ja siitä ei enää vängätä. Mutta kyllä asioissa useimmiten on neuvottelun varaa ja en minä osaa aina ottaa kaikkia näkökantoja huomioon, omani vain.
Alue: Aihe vapaa
Epäjohdonmukaisuus ilman mitään perusteluja on toki haitallista, siis joskus jotain sallitaan ja toiste ei, ja lapselle on täysi mysteeri, miksi näin on. Kun esikoiseni kasvoi taaperoikään, ajattelin johdonmukaisuuden olevan kaiken a ja o, samoin aika tiukan kurin. Ennen pitkää tajusin vaativani lapselta jotain loppujen lopuksi aika pikkumaisia juttuja siiiiitkeästi peläten, että arvovaltani murenee heti, jos luovutan. Jutut olivat mielestäni sellaisia, että lapsi olisi niihin hyvin kyennyt. Valitin miehelle, miten lapsi VOI olla niin joustamaton. Mies totesi ihan kilttiin sävyyn, etten nyt varsinaisesti mitään joustavuuden malliakaan näytä. Oikeasti tajusin silloin jotain, ja höllensin linjaa. Esikoinen on perusluonteeltaan melko joustamaton, jääräpäinen, oman tiensä kulkija, joka on toisaalta peruskiltti toisille. Kuopus on selvästi joustavampi, mutta kumpi heistä sitten olisi sydämellisempi ja empaattisempi ihminen? En osaa sanoa; kumpikin. Pidän tiukkaa linjaa mm. sen suhteen, ettei toista satuteta, mutta ihan joka asiasta en ole jaksanut tuon alkutaipaleen jälkeen vääntää. Lapsilla on aika pitkälti tarve kasvaa vanhempiensa kaltaisiksi, ja jos vanhemmilla riittää sydäntä ymmärtää lasta, eikä vaatia esim. väsyneeltä lapselta tiptopkäytöstä, kasvaa lapsestakin empaattinen. Uskon siis kultaiseen keskitiehen. Niin, tuo esikoinen on "jo" 10-vuotias ja on kyllä mielestäni kasvanut "hyvään suuntaan" tuolla ei-koirakoulumaisella kasvatuksella. Jos en itse jumitu vaatimaan sitä ja tätä, ei hänkään jumitu.