Synnytyspelko..miten selätän pelon?

Voi hyvin olla että olet Mirena jo synnyttänyt, siinä tapauksessa toivon että kaikki meni hyvin! Haluan kumminkin laittaa vielä pari ajatusta tähän jatkeeksi, voihan olla että tätä lukee joku muukin jolle asia on ajankohtainen.



Itse pelkäsin hurjasti ensimmäistä synnytystä etukäteen, varsinkin kipua. Kävin pelkopolilla juttelemassa, ei sekään ollut huono juttu, mutta eniten sain voimaa psykologin vetämästä Nyytti-ryhmästä, jossa puhuttiin vertaisryhmässä pelosta, käytiin synnytystä läpi ja opeteltiin rentoutumista. Tuntui että muutaman kokoontumiskerran aikana jotenkin löysin itsestäni tarvittavia voimavaroja, ja ostin kotiinkin rentoutus-cd:n (ks. http://www.synnytys.net/ ). Sitä saa käsittääkseni tilata myös postitse. Levyllä rentoutus liittyy eläytymiseen synnytyksen eri vaiheisiin, ja koin sen todella positiiviseksi avuksi voimauttavien mielikuvien luomisessa ja rentoutumisen opettelussa suhteessa kipuun. Idea on juuri tuo että kipu otetaan vastaan rentoutuneena, että kipu on hyvä asia, aukeamista lapselle, vähän niin kuin ratsastaisi kivun harjalla. Synnytyksen alku kotona menikin näillä opeilla tosi kivasti, kuun valossa keinuin ja liikuin ja tuntui että olen osa vuosituhantista naisten ketjua, että kroppa tietää mitä tehdä. Aika voimauttavaa.



Kivunlievityksestäkin on hyvää sanottavaa, epiduraali vei ihmeesti kaiken kivun ja sitä suosittelen kyllä levähdyshetkeksi keskelle synnytystä. Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi ihan ok olo, toki episiotomiahaava vaivasi jonkin aikaa yms., mutta vaikka olin etukäteen tosi peloissani, kokemus oli kuitenkin pääosin positiivinen, eikä mikään tuntunut ylivoimaiselta. Aina kannattaa puhua ja valmistautua, eikä jäädä yksin pelkojen kanssa. Kaikenlaisia asioita on lupa pelätä, mikään ei ole liian vähäpätöinen tai tyhmä pelko ettei siitä voisi puhua. Luulisin että synnytysjooga ja -laulu ovat myös hyviä tapoja löytää itsestä voimavaroja joita ei ehkä uskoisi olevankaan. Mieleen on myös jäänyt kannustavana synnytysvalmennuksen pitäneen MIESkätilön IHAILEVAT sanat, että me naiset ollaan ihmeellisesti tehtyjä, että meidän kudokset on tehty niin että ne joustaa ja venyy, että hormonit saa aikaan valtavia muutoksia loppuraskaudesta niin että vauva oikeasti mahtuu tulemaan vaikka sitä on etukäteen vaikea hahmottaa. Sellaisesta naisen ylpeydestä jotenkin sain kiinni synnytyksessä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mitä en kyllä etukäteen olisi uskonut. Nyt odotan toista lasta pian syntyväksi, ja ensimmäisen hyvän kokemuksen jälkeen on ollut paljon mukavampi odotella.



Toivon kaikille pelkääville viisaita ja ymmärtäväisiä rohkaisijoita neuvolassa tai muualla ja omannäköisiä tapoja käsitellä pelkoa. Sekä tietenkin kaikkea hyvää synnytykseen!

Minulla on sinulle hyviä uutisia. Ihan omasta kokemuksesta.



Sain ensimmäisen sektiolla (vedenmeno, tulehdus, pitkittynyt avautumisvaihe ja sitä rataa).



Pelkäsin hirveästi kakkosta ja samalla lailla alkoi, vesi alkoi lirisemään. Mutta ei se ollut kuin ensisynnytys, se eteni nopeasti ja tosi kivuttomasti. Kesti 4 tuntia ja 10 min paracervikaalipuudutusta koko aikana. Murto-osa edellisen synnytyksen kivuista. Joku nimeämätön kätilö sanoi että sektion jälkiseuraukset ovat samat kuin synnyttäessä, eli ei ole enää ensisynnyttäjä.



Jälkeenpäin, pieniä repeämiä voi suihkutella vessa-asioinnin yhteydessä. Välilihahaava vaivaa pari viikkoa mutta suhde sektio/välilihahaava... Aivan naurettavan helppo. Lantionpohjalihakset minusta kärsii enemmän sektiosta ainakin pissankarkailun suhteen (2 sektiota itsellä). Vasta alatiesynnytyksen jälkeen opin orgasmin. Seksielämä koheni ihmeesti. Hiivatulehduksessa olen synnyttänyt, ei se tehnyt ongelmia, muistin vaan kun mainitsit.



Alatiesynnytyksestä toipuu niin eri tavalla ja jaksaa hoitaa vauvaa, kakkoselta kävelin itse salista osastolle. Sektiossa kun olet piuhoissa ja katetrissa vielä huomennakin.



Luin jostakin opuksesta aikanaan että lantionpohjajumppaliikeitä täytyy tehdä päivässä sata että ne kunnolla tehoaa. Kyllä lakkasi lirisemästä tosi pian.

Jokainen synnytys ja äiti on omanlaisensa, eikä etukäteen voi tietää miten synnytys sujuu. Itse koin suurimpana riskinä synnytyksessä lapsen vammautumisen ja toiseksi suurimpana oman itseni vaurioitumisen (tilapäisen tai jopa pysyvän), minkä takia valitsin sektion.



Sektiosta toipuu nopeasti, usein jopa nopeammin kuin alatiesynnytyksestä, jossa on aiheutunut repeämiä. Itse olen molemmilla kerroilla saanut kaikki letkut yms. pois jo samana päivänä ja pystynyt hoitamaan vauvaa alusta pitäen.



Riskit tietysti liittyvät myös sektioon, kun valitettavasti täysin riskitöntä synnytystä ei ainakaan vielä ole "keksitty", mutta itse valitsin mieluummin suuremmat riskit itselleni kuin vauvalle. En tiedä miten olisin henkisesti selvinnyt, jos lapseni olisi esim. hoitovirheen vuoksi vammautunut alatiesynnytyksessä. Enkä kovin hyvin olisi myöskään hanskannut sitä, että olisin menettänyt virtsan/ulosteen/ilman pidättämiskyvyn pahojen repeämien vuoksi. Nyt joku tietty ajattelee, entä jos olisit kuollut leikkauspöydälle, no sittenpähän en olisi enää murehtimassa ;) Eli en osannut pelätä kuolemaa, joka voi kyllä kohdata myös alatiesynnytyksessä. MUTTA on todella harvinaista Suomessa!



Kukin joutuu tuon riskipunninnan itse tekemään ja sen pohjalta päättämään synnytystavastaan. Noista riskeistä (varsinkin sektion osalta!) saa tietoa pelkopolilta.

....vielä odottelen ainakin kolme viikkoa, jotta

sinne synnyttämään päästäisiin, suorastaan jo odotan sitä

ja saanut pelkotilani ja mietteeni unholaan..

Kiitos kaikista neuvoista, niistä on taatusti hyötyä!!!

Kuule, ihan varmasti JOKAINEN nainen pelkää synnystä! Siinä on kuitenkin yhtä aikaa elämä ja kuolema läsnä. Mutta on hyvä että synnytyspelkoa voidaan nykyään hoitaa ja se otetaan vakavasti. Monet vanhemmat ihmiset vain tuhahtelevat kun heiltä yrittää nyhtää tietoja synnyttämisestä (mun mummo ei kerro muuta kuin että "karmeaa oli, mutta eihän sulla ole hätää, kun on kaikenmaailman puudutukset"). Äitini kertoo aina samat jutut, eli ponnistusvaiheiden kestot ja sen että tuntui että halkeaa kun pää tulee ulos. Anoppi taas ei kerro oikein mitään ja kun odottelin esikoisen LA:ta lähestyväksi kaksi vuotta sitten, pääni oli sekaisin enkä oikein tiennyt mitä uskoa. Sitä mukaa kun raskus lähestyi loppuaan, aloin vähemmän pelätä synnytystä. Ajattelin että selviän siitä kuitenkin hengissä ja mä kestän sen kuten muutkin, jos sattuu, pyydän puudutusta.



Eniten pelkäsin synnytyksen jälkeisiä viikkoja; etten pysty tekemään tarpeitani jne. Pelkoni eivät olleet aiheettomia, sain synnytyksessä 2 asteen repeämät mutta ne paranivat aivan normaali-ajassa. Kyllähän ainakin sen toisen hädän toimittaminen teki kipeää, onneksi on ulostuslääkkeitä! Ekat kaksi viikkoa istuin aina tyynyllä, mutta olin varautunut siihen. Ja se oli LYHYT AIKA. Jälkitarkastuksessa (8 vkoa synnytyksestä) oma gyneni sanoi että ei vois uskoa että olen tosiaan synnyttänyt (maha ei palautunut, mutta alapää kyllä). Mulla oli käynnistetty synnytys eikä kukaan suostunu kertomaan siitä etukäteen mitään. Se alkoi "räjähtäen" mutta sain aika nopeasti epiduraalia (kivut kovenivat tunnissa sietämättömiksi). Pettymys oli melkoinen kun jaksoin "vain" 3 tuntia ilman epiduraalia, mutta gyne sanoi että se on aivan normaalia käynnistetyssä että se on kivuliasta. Supistuksissa ei ollu mitään taukoja, niitä tuli KOKO AJan. En päässy ees sängystä ylös, puhumattakaan että olisin päässyt vessaan tai juomaan edes.



Onneksi sain nopeasti epiduraalia, ja sitä voin suositella! Olin avautumisvaiheessa omassa "maailmassani" ja kävelin paljon. Tosin kukaan ei ollut kertonut että virtsaaminen on hankalaa, kun alapää on tunnoton, onneksi ei tarttenu katetria laittaa. Jalat meinas lähteä alta kun ekan kerran epiduraalin laittamisen jälkeen nousin sängystä, mutta äkkiä ne jalat alkoi kantamaan. ELI KÄVELE JA KÄVELE! ÄLÄ JÄÄ MAKAAMAAN SÄNKYYN. Ponnistusvaiheessa kätilö puudutti välilihan jotta olisi mahdollisimman puutunut alapää (välilihaa ei leikattu), myös ulkosynnyttimille kätilö suihkutti paljon jotain ainetta, tod. näk. oljyä. Ponnistusvaiheessa ihmettelin että miksi en tunne kipua, tunnen vain polttavan tunteen alapäässä, vasta siinä vaiheessa kun hartiat tulivat ulos, sattui aika paljon! Mutta se oli 10 sekuntin pituinen kipu, sen jälkeen Poika oli ulkona.



Istukka tuli helposti ulos ja hieman kirpaisi, ei pahasti. Repeämien tutkiminen oli epämukavaa mutta ei sattunut. Kätilö puudutti hyvin. Ompelu ei sattunut. Mutta se sattui kun kätilö paineli ompelun jälkeen vatsaa, jotta kohdusta valuisi veri pois. Mutta sekin oli nopeasti ohi. Kätilön ommellessa sanoin että voisin tuon tehdä uudelleenkin. Enää en synnytystä pelkää, tiedän että selviän siitä ja otan epiduraalin ensi kerrallakin. Tiedän myöskin sen että kun ponnistusvaiheessa tuntuu ettei enää jaksa, melkein heti siitä lapsi syntyy. Jokainen ponnistus tuo lasta lähemmäs. Ensi kerralla jaksan vielä paremmin, koska tiedän kuinka upea palkinto on luvassa. Sä voit yrittää kuvitella hetkeä kun pidät juuri syntynyttä lastasi sylissä, mutta oikeasti se hetki on miljoona kertaa hienompi kuin ikinä pystyt kuvittelemaan!



Mene avoimin mielin synnyttämään, en minäkään jakkaralla ponnistanu vaikka piti. Enkä altaaseen mennyt, vaikka piti. Ja otin epiduraalin vaikkei vielä pitänyt. Voit toki esittää toivomuksia, mutta kyllä sun kroppa tietää mitä tehdä kun synnytät. Ja ainahan muiden kertomukset kuulostaa hurjilta, mutta kun itse olet synnyttämässä, ei sama toimenpide välttämättä sulla olekaan niin kauheaa. Esim. Epiduraalin laittaminen EI SATU. Niinkuin eräs gynekologi sanoi: "jos äiti miettii sattuuko epiduraalin laittaminen, hän ei ole vielä tarpeeksi kipeä". Totta. Tulet vielä monesti muistelemaan omaa synnytystäsi. Kunhan olet realisti ja varaudut kipuun, kivutonta synnytystä ei ole olemassakaan. Mutta se kipu on positiivista, se ei johdu esim. umpisuolesta. Sen kestää paremmin kun sillä on hyvä syy. Tsemppiä sinulle! Sä selviät siitä ja saat ihanan oman lapsen ja naurat jatkossa kauhukertomuksille :)

Anteeks nyt kesämamma83 mutta pakko sanoa, että toivon todella, ettei kukaan naura niille 'kauhukertomuksille', sillä ne on kyllä oikeesti tapahtuneet jollekin, joka varmasti kärsii tapahtuneesta... Muuten kiva kirjoitus.

Anteeksi. muotoilin sanani hiukan väärin :( En toki vähättele kenenkään kokemuksia, mutta tosiasia on se että niitä hyviä synnytyskokemuksia on PALJON enemmän kuin huonoja. SE ASENNE JOLLA LÄHDET SYNNYTTÄMÄÄN VAIKUTTAA PALJON SYNNYTYS-KOKEMUKSEEN! Joillakin on todella vaikea synnytys, tulee pahoja repeämiä, mutta uskon ja toivon että se vauva on niiden vaikeidenkin kokemuksien arvoinen kuitenkin. Ja onneksi noita repeämiä pystytään nykyään synnytyssalissa korjaamaan ja jälkikäteenkin vielä. Omalla mummollani tuli pahat repeämät ja kärsii niistä vieläkin, siihen aikaan kun vain jotain parsittiin tai ei ollenkaan.



Mulla oli todella paljon apua siitä että kävelin avautumisvaiheessa koko ajan, se auttoi vauvan laskeutumista (siirtymävaihetta ei ollut, vaan sain heti alkaa ponnistamaan kun kohdunsuu 10 cm auki), kyykistelin myös ja toistin positiivisia ajatuksia itselleni. Tietenkin kätilön ja mieheni kannustuksella oli vaikutusta, ilman niitä tuskin olisin jaksanut 1,5 tuntia ponnistaa aktiivisesti. Kannattaa muistaa ettei synnytys ole kuoleman vakavaa puuhaa, saa sitä vähän hullutellakin. Mekin haimme cd-soittimen aulasta ja huudatettiin Poets of the fallia ym. ja otettiin ilokaasua kilpaa ; ) Kätilö yllätti meidät, ja oli melkein iloinen että osattiin ottaa rennosti.

Todella selätin pelkoni...synnyttämällä, joka ei todella ollut kamalaa.

H-hetken tullessa en edes miettinyt pelkoa, en siis pelännyt, piti vaan antaa tilanteen viedä. Terve pikku prinsessa tuli :)

Hei!



Minulla on ennemminkin kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä jos saat näihin kysymyksiin vastauksen päässäsi, niin pystyt käsittelemään pelkoa eri näkökulmasta.



Onko tuo kipu se suurin asia jota pelkäät?

Jos olet kipuherkkä niin mitä ajattelet synnytyksessä tapahtuvan sen kivun takia?

Kipua? Lapsen vammautumista? Kontrollin katoamista?



Kipuun on hyvät lääkkeet nykyään, jos niitä ei "ehditä" antaa niin silloinhan mennään vauhdilla ja äidin adrenaliinit hoitaa homman (kaikki äidit epiduraalissa tai ilman puhkii tai huutaa enemmän tai vähemmän).



Lapsen vammautumisen pelko on jokaisen äidin pelko, mutta siinä vain täytyy luottaa asiansa osaavaan henkilökuntaan ja toivoa, että tämä on niitä synnytyksiä joita naiset ovat tehneet tuhansia vuosia jatkaakseen tervettä sukuaan.



Kontrolli katoaa varmasti kaikilta äideiltä. Minulta meni ensit isot asiat ja kätilö korjasi tottuneesti pois, toisessa pienemmät ja kätilö korjasi pois. Meikit sekosivat ja mikään ei ollut kuten ennen, mutta tässä sitä mennään (esikoisesta 8 v.).



Mitä ihmettä vielä voisit pelätä? Repeytymiä? Naisellisuuden menetystä? Minulle repeytymiä tuli kakkos-luokan edestä, jotka ommeltiin (oli synnytyksen kivulian kohta), kipeitä oltiin viikko pari ja taas mentiin. Rinnat tietysti repsahti ja masunahka jäi roikkumaan, mutta nämä vasta kaksosista ja 35-vuotiaina. Esikoisen kanssa (28 v.) ei jäänyt kroppaan mitään jälkiä.



Mitä vielä pelkäät? Niitä kauhujuttuja mitä olet synnytyksistä kuullut? Ne menevät samaan kategoriaan kuin ne jutut joissa lentokoneesta putoaa jääkaappi ja se osuu JUURI sinun päähäsi tappaen JUURI sinut.



Synnytys on verrattavissa goober-testiin: on vastenmielinen ja inhoittava (ja kait toisille kivuliaskin) koulussa juostuna, mutta siitä selviää ja sen tehtyään on hyvä olo. Toiset missaa homman ja keskeyttävät ja valittavat jälkeen päin miten olosuhteet olivat huonot ja järjestäjät peestä.



Harva nainen tässä maassa esim. kuolee synnytykseen ja todella harva vauva kuolee tai vammautuu siinä. Mutta ainahan se jääkaappi voi yllättää...



Anteeksi ironinen tyyli, mutta sinuakaan ei olisi jos esiäitisi olisivat miettineet näitä asioita.

Kiitos vastauksestasi!!

Ehkä ironista tyyliä tässä asian puitteessa ei ole :D Mielessäni mietin kontrollin pettämistä, lapsen vammautumista, välillä mietin omaa kipukynnystänikin. Yritän ajatella asiaa kovin positiivisesti, jos synnytyksestä ovat selvinneet ne kaikki muutkin miljoonat naiset miksen selvisi minäkin.



Tuntuu oikein tyhmältä välillä kun miettii myöhemmin omia mietteitään..

Goober-testit onneksi olen pystynyt suorittamaan hyvin tuloksin heh ;)



Kivun lievitystä mietin siis useinkin, en ole kauhean innostunut lääkevaihtoehdoista, mutta olen alkanut miettimään vesivaihtoehtoa..

tosin en tiedä auttaako se h-hetken tullen sitten lainkaan...



Kiitos kuitenkin vastauksestasi!!

Synnytin 2kk sitten ja itse kärsin myös todella voimakkaasta synnytyspelosta.

Raskauden aikana tunne vain paheni ja moneen otteeseen tämän asian vuoksi kyyneleitä vuodatin. Pääsin mukaan pelkoryhmään (ei pelkopolin järjestämä) ja sieltä sain paljon hyvää tietoa synnytyksestä.

Pitkään oltiin siinä uskossa, että tyttö olisi ollut perätilassa ja olin osaltani helpottunut, että keisarinleikkauksella vauva maailmaan tulisi. Kunnes sitten menin ultraan tarkistuskäynnille ja selvisi, että pää olikin laskeutunut hienosti ja normaali synnytys edessä. Aloin itkemään lääkärinvastaanotolla ja olo oli kauhea.. pitikin alkaa uudestaan käymään tulevaa synnytystä läpi ja pelko tuli taas voimakkaana takaisin.

No siinä sitten kauhulla jäin odottamaan tulevaa! Olo kuitenkin helpottui ja oli vaan pakko alkaa miettimään, että synnytys on hoidettava kunnialla. Meidän tyttö meni melkein kaksi viikkoa yli lasketunajan ja odotin synnytyksen alkamista.

Heti sairaalassa kerroin pelosta ja sanoin, että kaikki mahdolliset kivunlievitykset heti vaan, kun on mahdollista! Supistukset olivat ihan kauheat, mutta sitten kun oli epiduraalin aika, niin se auttoi täydellisesti. Kipu hävisi, mutta tunsin milloin piti ponnistaa. Onnekseni epiduraalin vaikutus kesti ponnistusvaiheeseen asti ja silloinkaan en kipua tuntenut. Eli epiduraalia voin suositella ja itselläni se toimi täydellisesti. Ilokaasua en käyttänyt (tuli vain huono-olo). Synnytystä ikävempänä koen istukan "synnyttämisen" ja synnytyksen jälkeiset seuraavat kaksi viikkoa kaikkineen vaivoineen.

Oma synnytys meni hyvin epiduraalin ansiosta!

Toivon sinulle Mirena tsemppiä odotukseen ja tulevaan synnytykseen.. Kannattaa neuvolassa puhua ja pyytää päästä keskustelemaan synnytykseen liittyvistä faktoista. Omaan pelkoon auttoi faktojen kuuleminen (tiedän, että nekään ei täysin pelkoa pois vie)! Sairaalassa ennen synnytystä kerro pelosta kätilölle, niin hän osaa myös auttaa sinua parhaansa mukaan =)

Just joo, ensinnäkin sinuna unohtaisin heti luettuani tuollaiset Brutun kirjoittaman vietin kaltaiset vähättelyt! Maailma on muuttunut isoiäitiemme ajoista ja pelkoa on paras käsitellä etukäteen ettei se sitten räjähdä vasta itse tilanteessa. Itselläni takan yksi aika kauhea alatiesynnytys mutta siitä huolimatta olen taas lähdössä synnyttämään talvella ja pelko velloo vielä pahana... Eli siis, mun neuvot ovat seuraavat:



a) puhuisin asiasta neuvolassa ja jos siltä tuntuu niin pyydä lähete pelkopolille, ei tavitse olla psykoosissa sinne päästäkseen. muussa tapauksessa pyrkisin käymään sairaalassa tutustumiskäynnillä, siellä voi kysella suoraan kätilöiltä

c) miettisin hartaasti millainen ihminen olen, mihin pystyn ja mitä kestän, miten ehkä reagoin esim. kovaan kipuun ja yrittäisin löytää tapoja tsempata itseäni stressitilanteessa (voima-ajatuksia, hengitystekniikoita tms..)

d) puhuisin tästä kaikesta ja paljon mukaan lähtevän tukihenkilön kanssa. Esim. mä tiedän, että omalle miehelleni pitää seuraavaa varten sanoa selvin sanoin mitä haluaisin sen tekevän synnytyksen aikana, mistä voi olla apua ja mikä on ihan turhaa/ärsyttävää.



Epiduraali oli ainakin mulla ainoa, joka auttoi. En voi kuin suositella...

Tuntuu paljon paljon rohkaisevammalta ja

paremmalta neuvojenne jälkeen!



Olen miettinyt puhumista neuvolassa, ja taidanpa ottaa tilanteesta vaarin. Onneksi maailma tosiaan on muuttunut niistä ajoista paljonkin parempaan suuntaan niistä ajoista mitä isovanhempamme ovat joutuneet kestämään,

tai jopa mitä ulkomaillakin tänä päivänä on ja miten siellä asiat hoidetaan!



Pitääpi myös puhua asiasta aviopuolisolle, kunnolla,

niin voisi saada silläkin tavalla jo itselleen varmemman olon!



Kiitoksia siis vielä kerran!!

Mutta kysyisin sinulta vielä vauva24, että millä tavalla koet ikävempänä asiana istukan synnyttämisen?

Hei!



Minulla olisi jälleen kysymys:

- Onko sinulla ollut mahdollisuutta jutella äitisi kanssa omasta syntymästäsi? Onko teillä ollut helppoja vai vaikeita synnytyksiä suvussa? Useinhan äidin ja sisarusten synnytykset noudattaa samaa kaavaa.



Mielestäni usein synnytyspelko johtuu osittain siitä, että nykyihminen on niin vieraantunut synnyttämisestä, että ensikertalainen ei todella tiedä mitä odottaa ja kukapa ei tuntematonta pelkäisi? Lisäksi yleensä kaikki mitä synnytyksistä kuulee on ne kauhujutut joihin usein laitetaan vielä vähän "kalamiehenlisää".



Omalta kohdaltani voin sanoa, että kyllähän synnytys teki kipeää, mutta kyllä siitä selvisi ja onnekseni pääsin pystyyn heti ja alapää ei ollut seuraavana päivänä edes kipeä! Eli kaikki voi mennä myös hyvin ja synnytys voi olla ihana kokemus, minulle se ainakin oli.

Olen kysynytkin äidiltäni raskauteni alussa, että millaisia oli hänen synnytyksensä..mutta vastaukseksi olen saanut että ei muka muista niistä paljonkaan mitään, ja liekö tuo muka totta kun tätini ja isoäitini kuitenkin muistanut? Sanonut vaan, että kyllähän se kivuliasta puuhaa on mutta tuskinpa siihen kuolet...



Enpä usko kuolevanikaan mutta tyhmät tökeröt vastaukset ei paljon mieltä lämmitä kun oikeasti jotain haluaisi tietää?



Ensi viikolla oon menossa synnytysvalmennukseen toivon mukaan siellä jonkun verran valaistaan myös tilanteesta, toiset puhuu että ei siitä mitään hyötyä ole toiset taas päinvastoin, mutta itse ainakin odotan sitä..

on ensimmäisestä synnytyksestä jo reilu 9v, mutta muistan vieläkin sen jännityksen, kun sitä puolikauhuissaan odotti. Kammoan edelleenkin piikkejä, verikokeen ottoakaan en voi katsoa, saati sitten ajatus piikistä selkään... No, olen saanut spinaalin kolmannella kerralla, eikä se lopulta niin kamala ollutkaan. :) Nyt odottelen viidettä synnytystä tammikuussa tapahtuvaksi.



Synnytysvalmennuksesta jäi 'käteen' ainakin oikea hengitystekniikka, joka auttoi rentoutumaan, kun oikeita supistuksia vähitellen alkoi illan mittaan tulla. Ihan turha siis ei ollut. :)



Ensimmäinen synnytys alkoi rv 41+0, kun olin päivällä ollut äitipolilla tarkastuksessa ja ylilääkäri teki vähän ronskimman sisätutkimuksen. Käynnistysaika varattiin jo parin päivän päähän, kun vauvan painoksi arvioitiin n. 4kg. Puolilta öin lähdin miehen kanssa sairaalaan (matkaan meni 30 min), ja koska synnytys oli käynnissä, pyysin päästä ammeeseen. Ammeen täyttymistä odoteltiin salissa käyrällä, kohdunsuu oli 4 cm auki ja vihdoin pääsin veteen: ammeessa oli ihanaa!!! Vesi oli lämmintä, asentoa sai vaihdella sen mukaan mikä hyvältä tuntui ja liikkua jos huvitti. Tunnin verran ehdin siellä lojua, kunnes alkoi tuntumaan, että tarvitaan jotain muuta. Siirryin takaisin saliin ja tutkittiin: 9cm auki. Kätilö puhkaisi kalvot, etsi kaikki tarvittavat ja sitten poika syntyi 15 min ammeesta poistumisen jälkeen! Episiotomian leikkausta en edes huomannut. Istukka tuntui syntyvän siinä sivussa, kun poikaa ihasteltiin. Kuten joku sanoi, se tikkaus ei kovin mukavalta tuntunut, mutta kyllä se meni, kaikki oli muuten jo onnellisesti ohi. Kesto oli 6h 45 min, josta ponnistus 5 min. Poika painoi 4525g, eli ei se arvio ihan pielessäkään ollut.



Seuraavan kerran olin jo 1v1kk kuluttua, synnytys oli pari tuntia nopeampi, lähes samalla kaavalla mentiin, vauva oli hieman painavampi, 5150g. Kaksi viimeisintä onkin sitten käynnistetty, kun lapset ovat olleet niitä 5-kiloisia (5150g taas ja 5340g). Ja ammetta on käytetty kivunlievitykseen ja hyväksi havaittu toisella ja kolmannella kerralla.



Pelätä saa, mutta siitä kannattaa myös puhua. Ensimmäisellä kerralla on kuitenkin se, ettei tiedä mitä on tulossa ja se saattaa pelottaa, joskus turhaankin. Kysele ja juttele th:n kanssa, jos pelkosi hieman helpottaisi. Itse totesin 15 min esikoisen syntymän jälkeen, että kai me tehdään toinen pian perään? Kun ei se niin kamalaa sitten ollutkaan... :D

Hei taas!



Asiallista keskustelua on näköjään vaikea saada käyntiin. Tuo Bruttun kirjoitus nyt oli taas niitä kalajuttuja, jotka kannattaa jättää omaan arvoonsa, yhtään ei muka aio vähätellä, mutta koko teksti on pelkkää vähättelyä. Luultavast Bruttua ei edes vituttanut vaikka repesi pahasti, niin ihminenainen hän on.



3xäippä taas puhui asiaa, pelätä saa, mutta siitä kannattaa puhua ja hyvä, että olet aloittanut jo keskustelun! Eli puhu neuvolassa, jos ei helpota niin sitten pelkopolilla. Näissä paikoissa terkkojen ja kätilöiden tehtävä on puhua asiasta asiallisesti. Synnytyksen sujumiseen vaikuttaa synnyttäjän henkinen tila ja jos pelkoaan ei ole käsitellyt, saattaa oikeasti joutua paniikkiin tositilanteessa ja siinä tilassa voi olla varma, että synnyttäminen ei ole kivaa.



Varmasti hermostumistasi on lisännyt myös se, ettei äitisi ole asiasta suostunut puhumaan. Kyllähän se herättää kysymyksen, että mikä on niin kamalaa, ettei siitä voi edes puhua!



Itselläni ainakin kaikesta asiallisesta tiedosta oli hyötyä. Synnytysvalmennuksessa katsottiin synnytysvideo hyvin menneestä synnytyksestä ja puhuttiin asiasta, myös epiduraalista, se helpotti heti. Itseäni ahdisti tietysti tuntematon ja lisäksi se, että tiesin meille syntyvän ison vauvan, mutta päätin valmistautua, otin asioista selvää ja

- harjoitin lantionpohjalihaksia, se auttoi löytämään oikean ponnistussuunnan synnytyksessä.

- rasvasin välilihaa, jotta tiesin tehneeni kaikkeni estääkseni repeämät (joita ei sitten muuten tullutkaan)

- harjoittelin hengittämistä ja rentoutumista, supistukset sattuvat paljon vähemmän, jos kasvonsa pystyy pitämään rentona.

- päätin myös pysyä rauhallisena tapahtui mitä vaan

- päätin hyväksyä sen, että loppupeleissä sitä mitä synnytyksessä tapahtuu ei voi hallita.



Tosi paikan tullen sitten pidin kiinni tuosta rauhallisuudesta ja rentoutumisesta ja se auttoi. Synnytys ei mennyt niin kuin olin ajatellut: olin ajatellut, että koska olen aktiivinen ihminen normaalisti, niin olen varmasti myös aktiivinen synnyttäjä, noh sepä ei pitänyt paikkansa, tosipaikan tullen halusin synnyttää puoli-istuvassa asennossa enkä liikahtaakaan jos ei ollut pakko. Lisäksi olin ajatellut, että minulla on korkea kipukynny enkä varmastikaan tarvitse epiduraalia, mutta toisin kävi. Sain epiduraalin ja minulle se sopi. Olin kuitenkin päättänyt olla rauhallinen ja rento sekä ottaa vastaan sen mitä tuleman piti. Tämä ajattelumalli auttoi ja pitkän ponnistusvaiheen jälkeen lapsi saatiin maailmaan. Mitään ei jäänyt hampaankoloon ja olin samoissa ajatuksissa jo synnytyssalissa kuin 3xäippäkin, että kyllä tämän voisi tehdä uudestaankin.



Mielestäni siis mistä tahansa selviää, kun on pakko, mutta myös oikea asenne auttaa. On turha yrittää hallita sitä mihin ei voi vaikuttaa eli yrittää vain tehdä parhaansa ja rauhallisesti ottaa vastaan sen mitä tuleman pitää.

Kylläpä tämän päivän aikana olen sitten saanut monen moista neuvoa ja kommenttia, kaksi viimeistä kyllä ehdottomasti

lohduttivat ja helpottivat mieltä.. Kiitos 3xäippä ja myy08.



Ensialkuun miettisin miksi kirjoittamaan ja suunnittelemaan synnytystä, mutta lueskellessani teidän kertomuksia ja kokemuksia, mieli muuttuu huomattavasti helpottuneeksi.



Äidiltäni tosiaankaan en osaa kysyä neuvoa, vaikka muuten olenkin hänen kanssaan erittäin läheinen, joko hän liioittelee tai vähättelee asioita. Parempi siis tosiaan kysyä joltain täysin tuntemattomalta henkilöltä.

Olen kyllä nyt otettu kovin tuosta vesisynnytyksestä,

aion kyllä ottaa sen puheeksi heti seuraavalla neuvolakäynnillä,jos näitä asioita jään sisälläni pitämään niin ei sitten h-hetken tullen asiasta taida tulla yhtään mitään.



Hengitystavoista haluan varsinkin ottaa selvää, ja niinkuin mainitsit myy08; välilihan rasvaamisesta, ei taatusti ole mitään haittaa..

Tosin vaikka repeäisi, minkäs sille sitten enää mitään mahtaisin?



Voipi sanoa, että pääni on täynnä monenlaista uutta asiaa, eipä taida kenenkään kohdalla synnytys mennä niinkuin on kuvitellut mutta ainakin näistä neuvoista saan taatusti helpotusta!!

Hei Mirena!



Mutta kysyisin sinulta vielä vauva24, että millä tavalla koet ikävempänä asiana istukan synnyttämisen?

[/quote]

Eli mulla tosiaan epiduraali vei kaikki kivut pois ..

Tunsin ponnistusvaiheessa vain paineen tunteen, että pakko ponnistaa vauva ulos.

Kun sitten tuli istukan synnytys, niin se sattui.. kova painelu tuntui tosi epämielyttävältä! Rakko oli myös todella täynnä (piti katetroida lopuksi), mikä varmaan lisäsi kivun tunnetta. Verta tuli myös aika paljon, niin kätilö joutui aikalailla painamaan, että sai kaikki ulos.

Itse pelkäsin synnytyksessä eniten sitä hetkeä, kun vauva ulos tulee. Onni oli, että sain epiduraalin oikeaan aikaan ja sen teho riitti. Kätilö joutui leikkamaan välilihaa ja sekin meni ilman suurempaa tuntemusta!



Synnytyspelko on joidenkin mielestä hömpötystä, mutta sitä se ei ole! On luonnollista, että ihminen pelkää kipua (ja kun synnytyksessä voi joutua kokemaan todella kovaa kipua). Moni sanoi, että kipu on vauvan arvoista.. kyllä onkin, mutta se ei tarkota sitä, että sitä ei saisi pelätä! Moni asia on muuttunut siitä mitä ne joskus on olleet, ja niin myös synnytys.. jos joskus on synnytetty saunassa, niin ei se tarkoita, että nykyään ei pelätä enää saisi sen takia, että kaikki on vaan niin paljon paremmin! Pelätään sitä hammaslääkäriäkin vaikka siinäkin on nykyään puudutukset!



Toivottavasti neuvola osaa antaa oikeaa tukea ja apua =)