Piiiitkän sinkkuuden jälkeen kulttuurishokki parisuhteellistumisesta :(
Olin melkein 4 vuotta tyytyväinen sinkku ja kuvittelin eläväni elämäni loppuun asti yksin. Tämä oli siis oma valinta, ei pakon sanelema. Välillä oli kausia että kävin treffeillä, yleensä mies kiinnostui mutta minä en. Oli tosi kivaa olla villi ja vapaa ja tehdä mitä sielu sietää.
Viime keväänä viimein aloin tuntea että saattaisin olla valmis oikeaan parisuhteeseen. Kypsyttelin hiljaa ajatusta mielessäni ja kuvittelin päässeeni yli kahdesta lyhyest
mutta sitäkin myrskyisemmästä suhteesta joita minulla oli parikymppisenä Renttujen kanssa. Ja lisäksi heräsin huomaamaan että kolmikymppisiini ei ole mitenkään älyttömän pitkä aika, muut ikäiseni on jo aika tukevasti sitoutuneita. Lapsiakin pitäisi alkaa miettiä jos ei halua mummoäidiksi.
kesällä kävikin niin että minua vastaan purjehti upea mies! Koulutettu, sivistynyt, toimeentuleva, oikein kiltti ja kunnollinen ja "iskämateriaalia".
Alussa meillä oli oikein kivaa - mutta nyt kun suhde etenee, ollaan tavattu vanhemmat yms. ja on ollut puhetta yhteenmuutostakin jopa! Niin minua on alkanut ahdistaa ihan mielettömästi!!
Ihanalle miesystävälleni suhteemme ei tuota vaikeuksia sillä hänellä on jo takana pitkä avioliitto, minulla taas on ollut niin vapaa ja itsenäinen elämä että tuottaa suuria vaikeuksia saada päänsä sille parisuhdetaajuudelle. Esim. Kaupassakäyminen yhdessä on mulle yhdessä aivan uutta ja tosi ahdistavaa!
Nyt tuntuu että alan muutenkin kiintymään niin paljon että menen johonkin paniikkiin ja alan kiukutella miehelleni ilman syytä - kaipa minä kokeilen menisikö hän pois ja onko tosissaan?
auttakaa minua, miten minä saisin itseni sopeutumaan tähän parisuhteeseen? En ymmärtänyt miten vaikeaa ja ahdistavaa tää voi olla :'(
vai pitäiskö vaan vapauttaa tuo mies jollekin joka osaa olla parisuhteessa, ehkä mun pitää olla vaan yksin?
Kommentit (27)
No niin mietin ihan samaa, olen ilmeisesti sitoutumiskammoinen. Minua oksettaa ajatus että me mentäisi pariskuntana vaikka jonkun toisen pariskunnan luo kylään tai yhdessä lenkille, hyii!
mutta voiko tästä vastenmielisyydestä jotenkin oppia pois? Tai kannattaako edes?
tänäänkin käveltiin kaupungilla niin pelkäsin koko ajan ettei vaan mies ota minua kädestä kiinni julkisella paikalla ja Halusin vaan äkkiä pois.
Ei tää varmaan ihan normaalia ole.
jotkut ihmiset sanoo että he ei osaa olla yksin - voiko olla että mä osaankin vain olla yksin?
ap
Olin 8 vuotta sinkkuna ennen kuin aloin seurustelemaan nykyisen avomieheni kanssa. Olin deittaillut muutamaa miestä 8 vuoden aikana, mutta aina alkoi ahdistamaan jossain vaiheessa. Edellinen mies oli todellinen asshole ja jätti minuun syvät arvet. Nykyisen avokin kanssa meidän piti edetä hitaasti, mutta asioita tapahtui ja mies alkoi viettämään öitään luonani vajaan kahden viikon seurustelun jälkeen eikä sen jälkeen nukkunut kertaakaan omassa kodissaan. Nyt olemme asuneet lähemmäs 1,5 vuotta yhdessä eikä missään vaiheessa ole ahdistanut.
Oletko varma, onko mies "Mr. Right"? Voiko se sinua ahdistaa? Vaikka minulla oli toooosi pitkä tauko seurustelusta ja mies oli aikaisemminkin ollut avoliitossa, ei meillä ollut mitään ongelmia. Kaikki tuntui todella luonnolliselta ja "oikealta".
Ehkä turha klisee, mutta Roxettea lainatakseni "Listen To Your Heart".
AP, teillä voi olla toisenlainen tapa olla yhdessä. Ei ole mikään pakko mennä lenkille yhdessä tai pelata pariskuntien kanssa lautapelejä. Sopikaa, jutelkaa, keskustelkaa. Miten itse haluatte seurustella? Mitä suhteelta haluatte?
Mä olen ollut naimisissa yli kymmenen vuotta, eikä me ole koskaan harrastettu ystäväpariskuntia tai yhteisiä kävelyjä. Se on yleistä, mutta toisinkin voi elää.
Tykkäätkö sä siitä miehestä, onko susta kiva olla sen kanssa? Jos sua ei hirvitä ajatus yhteenmuuttamisesta, en näe tossa ongelmaa. Ei parisuhteessa tärkeää ole yhteensopivat tuulipuvut.
Älä panikoi suotta.
Mee terapiaan, ei kuulosta täyspäiseltä ja terveeltä touhulta.
Ja toisaalta, jos sulla yhtään on selkärankaa niin anna sen miehen olla mennä ja etsiä itselleen parempi nainen jonka se ansaitsee, sä tulet vaan aiheuttaman sille traumoja tolla pelleilylläsi.
Mun kaveri on just tuollainen, sitä alkaa aina jossain välissä ahdistaa, seuraavaksi se keksii jonkun tekosyyn miksei haluakaan olla miehen kanssa, laittaa suhteen poikki ja itkee, kun miehet ovat niin paskoja ja on niin yksinäistä.
Jos sua ei kiinnosta vaan ahdistaa, niin sano se miehelle. On epäreilua antaa toisen kuvitella yhteisestä tulevaisuudesta, jos ei itse ole siihen valmis. Ei siinä sinkkuudessa mitään pahaa ole, jos se sopii sinulle, lapsiakin voi nykyään hankkia ilman miestäkin.
Tehän olette aika uusia tuttavuuksia. Ei ole mitään pakkoa muuttaa heti yhteen, tai koskaan. Mitään pariskuntaharrastuksia ei tarvitse olla, ainakin lapsettomana aikaa jää sekä yksinoloon, erikseen vietettyyn aikaan että yhdessäoloon. Ongelma se on vain silloin, kun toinen osapuoli kaipaa tiivistä symbioosia.
Älä kiukuttele, se on hirveän kypsymätöntä. Olen ollut parisuhteessa 15 vuotta ja hirveän harvoin käymme kaupassa yhdessä.
Kolme vaihtoehtoa: joko haluat erilaista seurustelua, tai olet sitoutumiskammoinen tai mies ei ole oikea.
ihmisen ei ole pakko seurustella. Jos sinulla ei ole siihen halua, miksi seurustelet?
Ootko ihan varma, että olet kiinnostunut miehistä? Mulla on ollut samanlaisia ällötystunteita julkiseurustelusta, mutta se liitty tohon ällöhetskuiluun. Ei ollut mun juttu, pelkkä toveruus ja seksin sujuminen ei vielä parisuhdetta tee luontevaksi järjestelyksi miehen ja naisen välillä.
Ota aikaa ja selvätä, mistä on kyse. Ole rehellinen miehelle. Puhukaa odotuksistanne, jos hän haluaa perheen ja heteroromantiikkaa, niin mitä teet?
Mä olen ollut ihan samanlainen. Jotenkin koin niin vahvasti, että pitää vaan muka asettua tiettyyn muottiin ja vaikka sisäisesti kapinoin, niin kaksi kertaa annoin periksi miehen odotuksille, koska en keksinyt mitään "järkevää" syytä tehdä toisin.
Onneksi ei sentään tullut lapsia.
Kun erosin toisen kerran päätin, että parisuhteet on pitkäksi aikaa ohi ja mitään en tee ilman, että haluan.
Lienee yllättävää, että uusi mies löytyi hyvin nopeasti. Alkuun vaan hengailin, koska en muut halunnut. Mies alkoi puhua yhteenmuutosta, mulla nousi karvat pystyyn ja sanoin, että varmaan joskus, mutta ei niin pitkään kuin en ole valmis. Miehelle tämä oli ok eikä hän enää palannut asiaan. Ja tadaa, kun paine oli poissa, halusinkin sitä itse.
Nyt viisi vuotta myöhemmin olen miehen kanssa äärettömän onnellinen, täydellisen sitoutunut, mutta OMASTA tahdostani.
Ehkä sulla on sama? Sun pitää saada päättää viimeinkin itse?
Olen painiskellut vähän samanlaisissa fiiliksissä, mutta pääsin niistä yli ja nyt onnellisessa suhteessa vieläkin itsetietoisempana. Takana mullakin sinkkuutta useita vuosia ja uusi parisuhde ahdisti välillä pirusti vaikka mies oli täydellinen. Pari kertaa meinasin pilata koko homman omalla kiukuttelulla ja ahdistuksen tunteilla, jotka olivat täysin itseaiheutettuja. Mies osasi onneks myös laittaa mut ruotuun eikä lähtenyt mukaan kiukutteluihin vaan laittoi mun käytökselle stopin, joka sai mut tajuamaan miten hölmö olin. Tää on muuten helvetin tärkeä piirre miehessä jos ämmä vaan jauhaa paskaa ja kiukkuaa turhasta!
Niin mikähän se mun punainen lanka tässä oli... Tosissaan ajan kanssa sopeuduin tähän suhde-elämään ja selvisin yli tosta "murrosikä" vaiheesta (olen siis lähemmäs 30v). Nyt en vaihtaisi elämääni vanhaan sinkkuelämään mistään hinnasta ja arvostan suhdetta ja sitä maailman parasta kumppania, joka on minulle kaikki kaikessa. Toki kaikilla ei tarina pääty näin onnellisesti ja voi olla ihan aiheellista lähteä vaan menemään omia polkujaan, jos se tekee onnelliseksi. Joskus myös "on mentävä kauaksi jotta näkisi lähelle" eli pieni breikki voi tehdä hyvää ja antaa perspektiiviä. Samalla voi kuulostella tuleeko sitä toista oikeasti ikävä. Hanna Pakarinenkin laulaa "how can I miss you if you never go away" tai jotain sinneppäinn :-).
annan pari kirjavinkkiä, joista on minulle ollut apua:
Egil Linge, Dan Josefsson: Kestävän suhteen salaisuus
Irene Kristeri: Tule lähelle, mene pois.
Suosittelen lukemaan.
Just just! No anna miehen mennä ja NAUTI yksinäisyydestäs!
(Ehkä sit päälle kolmekymppisenä alat miettiin, että sitäkö elämältä halusit. Yksinäisyyttä, omaa aikaa, rauhaa, ITSENÄISTÄ elämää jne.)
No hyvänen aika, saahan sitä elää ihan hyvin omantunnoin ihan ilman miestäkin. Miksi pitäisi kaikin keinoin sopeutua parisuhteeseen??? Ei tarvitse.
Kuulostat sitoutumiskammoiselta ja vähän lapselliseltakin. Et ehkä vielä ole valmis aikuiseen, kestävään parisuhteeseen. Jos tuntuu vaikealta ja ahdistavalta, niin eihän siinä suhteessa sitten kannata väkisin olla. Hyvä parisuhde on ihmisen koti, jossa on hyvä olla yhdessä toisen kansa.
Miksi ylipäätään pitää käydä yhdessä kaupassa?
Joskus nuorena mulla oli kauhea hinku parisuhteeseen ja kaipasin sitä romanttista hellyyttä yms. yms. mutta torjunnat torjunnan perään ja masennus välissä on ilmeisesti tehnyt minustakin tuollaisen sitoutumiskammoisen. Riittää että joku osoittaa kiinnostusta ja mua alkaa ahdistamaan aivan hitosti. Tottakai tää homma menee niin, että silloin kun itse haluaisi niin eipä onnaa, mutta nyt kun onnaisi niin eipä onnaa enää omasta puolesta. Sairasta elämän huumoria.
Mulla oli vähän sama ongelma kymmenen vuoden sinkkuilun jälkeen. Onneksi - tai tavallaan myös hankaluuttakin se toi - miehellä oli sama ongelma. Tosi vaikea oli meidän tottua siihen, että toinen on nyt osa omaa elämää. Meni varmaan 8kk ennen kuin kumpikaan oli valmis esittelemään toisen kavereilleen ja sukulaisilleen. Nyt ollaan niin pitkälle, että harkitaan yhteenmuuttoa ehkä puolen vuoden päästä! :D
Hankalaahan se on ollut, kun aina jompi kumpi on ollut juoksemassa suhteesta karkuun. Ihan pienet arkiset asiat, kuten hammasharja jättäminen toisen luo, olivat vaikeita. Kuitenkin pohjimmiltaan kumpikaan ei halunnut enää elää elämäänsä yksi ja tahdottiin opetelle yhdessä elämään parina. Se meidän suhteen kai pelasti.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat sitoutumiskammoiselta ja vähän lapselliseltakin. Et ehkä vielä ole valmis aikuiseen, kestävään parisuhteeseen. Jos tuntuu vaikealta ja ahdistavalta, niin eihän siinä suhteessa sitten kannata väkisin olla. Hyvä parisuhde on ihmisen koti, jossa on hyvä olla yhdessä toisen kansa.
No kyllä joskus kannattaa myös sietää sitä omaa ahdistustaan ja kohdata se, ei vain juosta pois. Ihminen kasvaa ja oppii, ei kaikki ole parisuhteeseen valmiita heti. Kas jotkut meistä on epätäydellisiä, mutta silti pohjimmiltaan haluaa sen parisuhteen.
Olet sitoutumiskammoinen. Ei sinun tyyppisille ihmisille parisuhde sovi. Näitä on nähty. Se on ihmisen persoonallisuudessa niin syvällä, ettei sitä hevin muuteta.
Yksin olo voi olla ihan jees. Ainakin kunnes alkaa tulla ikää ja sairauksia.