Lue keskustelun säännöt.
Piiiitkän sinkkuuden jälkeen kulttuurishokki parisuhteellistumisesta :(
05.12.2013 |
Olin melkein 4 vuotta tyytyväinen sinkku ja kuvittelin eläväni elämäni loppuun asti yksin. Tämä oli siis oma valinta, ei pakon sanelema. Välillä oli kausia että kävin treffeillä, yleensä mies kiinnostui mutta minä en. Oli tosi kivaa olla villi ja vapaa ja tehdä mitä sielu sietää.
Viime keväänä viimein aloin tuntea että saattaisin olla valmis oikeaan parisuhteeseen. Kypsyttelin hiljaa ajatusta mielessäni ja kuvittelin päässeeni yli kahdesta lyhyest
mutta sitäkin myrskyisemmästä suhteesta joita minulla oli parikymppisenä Renttujen kanssa. Ja lisäksi heräsin huomaamaan että kolmikymppisiini ei ole mitenkään älyttömän pitkä aika, muut ikäiseni on jo aika tukevasti sitoutuneita. Lapsiakin pitäisi alkaa miettiä jos ei halua mummoäidiksi.
kesällä kävikin niin että minua vastaan purjehti upea mies! Koulutettu, sivistynyt, toimeentuleva, oikein kiltti ja kunnollinen ja "iskämateriaalia".
Alussa meillä oli oikein kivaa - mutta nyt kun suhde etenee, ollaan tavattu vanhemmat yms. ja on ollut puhetta yhteenmuutostakin jopa! Niin minua on alkanut ahdistaa ihan mielettömästi!!
Ihanalle miesystävälleni suhteemme ei tuota vaikeuksia sillä hänellä on jo takana pitkä avioliitto, minulla taas on ollut niin vapaa ja itsenäinen elämä että tuottaa suuria vaikeuksia saada päänsä sille parisuhdetaajuudelle. Esim. Kaupassakäyminen yhdessä on mulle yhdessä aivan uutta ja tosi ahdistavaa!
Nyt tuntuu että alan muutenkin kiintymään niin paljon että menen johonkin paniikkiin ja alan kiukutella miehelleni ilman syytä - kaipa minä kokeilen menisikö hän pois ja onko tosissaan?
auttakaa minua, miten minä saisin itseni sopeutumaan tähän parisuhteeseen? En ymmärtänyt miten vaikeaa ja ahdistavaa tää voi olla :'(
vai pitäiskö vaan vapauttaa tuo mies jollekin joka osaa olla parisuhteessa, ehkä mun pitää olla vaan yksin?
Kommentit (27)
Ainakin facessa monella tuntuu olevan se oma kumppani erillään ja kuvissakin esitellään lähinnä itseään ja omia juttujaan lapsineen. Joskus tulee ihan yksinhuoltajamainen kuva henkilöstä, kun ei kumppanista löydy muuta kuin maininta että "parisuhteessa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuntele sydäntäsi. Älä seurustele vain siksi, että "niin kuuluu tehdä".
Mies on kunnollinen, mutta tunteistasi et maininnut mitään? Mitä tunnet miestä kohtaan?
Pääsee noista jutuista irti, mutta töitä joudut tekemään. Jos kyse on sitoutumiskammosta niin miehen vaihto ei auta vaan sinun täytyy ns tottua ja toistaa noita tilanteita. Siedätyshoitoa siis kuten vaikka paniikkihäiriöön (jossa on jotain samaa kuin vaikeassa sitoutumiskammossa). Jos taas et oikeasti halua miestä niin päästä vapaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen seurustellut mieheni kanssa vuosia ja lapsiakin löytyy, silti en halua hänen kanssaan käydä kaupassa, en sen takia että se ahdistaisi, vaan koska hän on niiiiiin verkkainen ostoksilla, ettei minun kärsivällisyyteni riitä siihen. Tämä ei tuota ongelmia, koska kaupassa ei ole pakko käydä yhdessä. Mitään pariskunta iltojakaan emme ole ikinä viettäneet, koska se ei tunnu omalta jutulta. Minusta tuntuu, että sinulla on jokin tietty kuva päässäsi siitä, millainen on "oikea" parisuhde ja miten parisuhteessa käyttäydytään ja mitä parisuhteessa olevan tulee tehdä. Muista, että mitään ei ole pakko tehdä, jos se ei tunnu hyvälle ja omalle jutulle.
No ei tosiaan pidäkään, eikä se ole usein ajankäytön kannalta edes järkevää.
Ruokaostoksien suhteen kannattaa tietysti kysyä toiselta, mitä hän haluaa kaupasta.
Ylipäätään on hyvä selvittää aika varhaisessa vaiheessa, ollaanko samoilla linjoilla yhteenmuutosta ja kuinka tiiviisti vapaa-aika vietetään toisen kanssa.
Ettei tule yllätyksenä, jos toinen on olettanut ihan muuta mitä itse pitää itselleen hyvänä.
Jokainen pari saa päättää yhdessäolonsa muodosta ihan itse. Ei ole mitään pakollisia kaavoja, joiden mukaan on elettävä.