Miten olette tukeneet akteemisesti lahjakkaita lapsianne?

Meillä poika luki kolmevuotiaana, kukaan ei edes tiedä milloin oppi lukemaan kun ei oikein tiedetty muistaako kirjat ulkoa vai lukeeko itse. Myöhemmin huomattu että taipumusta on sekä muistaa hyvin että oppia nopeasti. Kuusivuotiaana saattoi ymmärtää ilman teksitystä englannin kielisiä pitkiäkin lauseita telkkarista. Laskemisesta en oikein muista, jotenkin tuntuu, että on aina osannut ja matikka on mennyt huippuhyvin koko kouluajan. Poika oppi vaan itsestään yhdistämään kirjaimet ja sanat, kun tuli luettua aika paljon. 

Eipä ole mitenkään erityisemmin tuettu, leikitty, pelattu ja luettu on lapsille, vaikka ovat osanneet itsekin lukea. Eka ja tokaluokka olivat kuulemma tylsiä, kun siellä ei opi mitään. Oli kyllä pulpettikirja, jota sai lukea. Kolmannella luokalla alkoi jo viihtyä. Toki läksyjä ei oikein koskaan ole jäänyt kotiin kuin minimaalisesti tunnin lopussa annetut. Matikan kirjan kaikki lisätehtävät ehti hyvin tehdä jo koulussa.  Poika on nyt jo ehtinyt aikuisikään ja loppujen lopuksi hän on ihan tavis nuori. Edelleen koulu menee hyvin ja on lahjakas, mutta hänellä ei ole mitään sellaista että joku muu olisi tyhmä hänen seuraansa, vaan on vähän kaikkien kaveri. Koulun tärkein tehtävä hänelle taisikin olla sosiaalisten taitojen kehittäminen.  

Lukevia ja laskevia lapsia on kyllä nykyekaluokkalaisissa aika paljon. Moni luulee, että se kultamussukka on koko luokan ainoa, mutta joku ope sanoi, että suunnilleen puolet ekaluokkalaisista ainakin lukee kouluun tullessaan. Pari vuotta näin eka luokalle menevän, joka ei osannut lukea, mutta hänkin oppi sujuvasti jouluun mennessä lukemaan jo Aku Ankkansa itse. Jotenkin tuntuu, että kaikki vastaan tulevat lukevat ainakin jollain tasolla - ja myös ymmärtävät lukemansa. Meidänkin poika ymmärsi heti kun oppi, kun teki aika kinkkisiäkin kysymyksiä lukemastaan. 

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 21:17"]

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 21:06"]

[On varmaan vaikea uskoa kun Suomessa pantataan sita oppimista seitsenvuotiaaksi asti. Siihen saakka riittaa aidin syli ja pullanpaisto. Muualla maailmassa on kayty koulua jo 3-4 vuotta.

[/quote]

Itse asiassa tämä lapsi asuu USAssa ja koska hän on syntynyt loppuvuodesta, aloitti hän koulun sikäläisten käytäntöjen mukaan täsmälleen samana vuonna kuin hän olisi aloittanut sen Suomessakin.

13

[/quote] Finnish kid? No Preschool, no KG?

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 21:39"]

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 21:17"]

Itse asiassa tämä lapsi asuu USAssa ja koska hän on syntynyt loppuvuodesta, aloitti hän koulun sikäläisten käytäntöjen mukaan täsmälleen samana vuonna kuin hän olisi aloittanut sen Suomessakin.

13

[/quote] Finnish kid? No Preschool, no KG?

[/quote]

Joo, kävi lapsi (muistaakseni) kaksi kertaa viikossa 3 tuntia kerrallaan kokoontuvassa Preschoolissa, mutta en nyt sitä laskenut kouluksi, kun se vastaa minusta ennemminkin jotain suomalaista kerhoa. Kindergardeniin hän toki meni ihan samassa vaiheessa kuin suomalaiset lapset menevät esikouluun.

Kysymyksessä on siis lapsi, jonka toinen vanhempi on alunperin suomalainen ja toinen usalainen.

Minä olen ollut tuollainen lapsi.Tai ainakin sen perusteella,mitä,osaamisistani on kerrottu.Myöhemminkin elämässä oppiminen on ollut helppoa.

Asiasta ei koskaan tehty numeroa,jotenkin vain kaikki sisarukset olimme ihan "odotettavasti" tuollaisia.Ei siis erikseen nostettu jalustalle tai pyritty erikseen kannustamaan tai hankkimaan mitään materiaalia oppimisen tueksi.Kaikki tuli sitten luonnostaan,itsenäisesti,kunkin kiinnostusten mukaan.

Mutta se mihin olisin kaivannut kannustusta ja ohjausta (näin jälkikäteen ajatellen) olisi ollut urheilulliset ja sosiaaliset harrasteet.Liikunnan ilo on löytynyt vasta aikuisiällä ja uskon,että sosiaalista elämää olisi helpottanut vuosien varrella,jos jo pienestä olisi ollut enemmän ryhmässä muiden kanssa tapahtuvia harrastuksia.

Joten komppaan sitä,joka aiemmin kirjoitti kannustaneensa urheilemaan ja tapaamaan ystäviä.Juuri näin! Unohda erityiset kehittävät kirjat ja tehtävät.Lapsi ehtii niitä paahtaa myöhemmin,jos,on aidosti lahjakas.Tärkeintä oppia elämän varalle saa,kun koitat monipuolisesti tukea kasvamaan aktiiviseksi ja sosiaaliseksi yksilöksi.Ihan pahimmillaan tapat niillä kehittävillä toimillasi luonnollisen innostuksen.Tai, niin kuin joku kirjoitti, iskostat turhaan lapsen päähän kuvitelman erinomaisuudesta.

Se käsitys omasta erinomaisuudesta on paha joka tapauksessa, oli lapsi erityislahjakas tai ei.Jos ei ole,niin se on nokia,jos on,niin siinäkin tapauksessa ylenmääräinen itseriittoisuus voi olla aika tuhoisaa suhteessa muihin ikäisiinsä.Viisastelevaa besserwisseriä harvoin valitaan ykkösenä kaveriksi...

Ja edellisen viestin lahjakas :) kirjoittaja olisi osannut asetella nuo pilkutkin oikeammille paikoilleen (tai siis vähentää niitä..) jos ei olisi näin kädetön tämän puhelimen näppiksensä kanssa.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 20:17"]

Joo, suoraan yliopistoon vaan.

[/quote]

Onhan tuo mahdollista, mutta oppivelvollisuus on siitä huolimatta suoritettava.

Mun poika oppi vasta koulussa lukemaan sujuvasti käytyään 2 viikkoa koulua. Päässä laski eskarivuod4en keväällä ja matematiikka onkin 10 lukiossa (pitkä). Yks kasi lukuaineissa. Että ei se meinaa vielä mitään jos osaa lukea 3 v.

Mun 19v poika opiskelee nyt  yliopistossa matematiikkaa. Oli lahjakas jo naperona, koulu meni aina hyvin, yläasteella numerot laskivat häsläämisen takia mutta lukio meni hyvin.

Koitin lukea paljon , käytiin teatterissa ja leffassa , annoin rauhan leikkiä ja ja olla kotona. poika ei koskaan oikein halunnut harrastaa mitään , mutta yläasteella löysi budolajit joita edlleenkin harrastaa. Pienenä oli kiinnostunut kaikesta ja annoin olla. Ei kai siinä muuta, antaa toisen rauhassa kasvaa ja olla lapsi.

Naapuripariskunta oli jo hiekkalaatikkoikäisestä tyttärestään varmoja: tuleva lääkäri, ehdottomasti. Kouluikäisenä kesälomilla penska teki ylimääräisiä harjoituksia ja naapuruston muiden lasten todistusten numeroista kyseltiin innokkaasti, vain siksi että pääsi leväyttämään oman lapsen kympit ja ysit esille. 

Vanhemmat keskittyivät ainokaiseensa niin, että hän taatustI ymmärsi olevansa parempi kuin muut ja esim. käytöstavoista ei tarvinnut välittää. Jos sai lahjan, ei ollut pakko kiittää jos ei halunnut. Naapureita ei tarvinnut tervehtiä jos ei huvittanut. Yht'äkkiä nerolapsi oli ilman kavereita, yksin aina koulussa ja vanhempien odottamat 6 ällää vaihtuivat keskinkertaiseen yo-todistukseen. Eivät auenneet yliopiston ovet ensimmäisellä eikä toisellakaan kertaa. AMK:hon onnstui pääsemään vihdoin. Monet niistä naapuruston "huonommista" lapsista kuitenkin ovat päässeet yliopistoihin. Varmaan tosi epäoikeudenmukaista näiden minäminä-lapsen vanhempien mielestä, enää ei kiinnosta kenenkään todistukset eikä oman lapsen menestyksellä kerskailla. Mikä meni vikaan? Pikkutohtorihan oli edellä kaikkia muita ja matkalla kohti vanhempien unelmaa?

Ehkä ne lapset, jotka saivat olla rauhassa lapsia, ilman suuria paineita, eivät stressanneet liikoja, nauttivat lapsuudesta ja nuoruudesta ja asiat lutviutuivat omalla painollaan. 

Mä sanoisiin, että paras palvelus lahjakkaalle lapselle on tukeminen sosiaalisissa suhteissa ja mahdollisimman "tavallinen" elämä. Lapsesta ei kannata puristaa mehuja pois liian aikaisin. Haasteita toki täytyy olla, jotta lapsi ei tylsisty, mutta haasteiden täytyy olla mielekkäitä ja jotenkin arkielämään liittyviä. 

Kannattaa myös kiinnittää huomiota siihen, että lapsi oppii yhdistelemään erilaista tietoa, eikä jää nippelitietojen orjaksi.

80-luvulla kun itse kävin ala-astetta, niin muutamat tavallista lahjakkaammat suorittivat useamman luokan kerralla. Yksi kävi 3 ja 4 luokan yhdessä vuodessa ja toinen kävi 3,4,5 ja 6 luokat kahdessa vuodessa.

Itse olin matemaattisesti, kielellisesti, että liikunnallisesti poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Meillä ei liikunnalla ollut minkäänlaista arvoa, vaan vapaa-aika panostettiin tuohon älylliseen puoleen; luettiin niin kaunokirjallisuutta kuin tietokirjoja, pelattiin shakkia ja matemaattisia pelejä ja tehtiin "älytehtäviä". Liikunta olisi kuitenkin ollut se, miten vapaa-aikani olisin halunnut viettää. Nyt olen nuori aikuinen ja mt-kuntoutuja. Vanhempani ovat nyt katkeria, kun olen vain ylioppilas, enkä opiskele yliopistossa. Väittäisin, että jos lapsena olisin saanut olla "normaali", liikkunnallista elämää viettävä lapsi, nyt opiskelujen osalta täyttäisin vanhempien odotuksia.

Eli suosittelisin vapaa-aikana panostamaan liikuntaan ja sosiaaliseen puoleen, ihan normaalien lasten elämään. Voithan kysyä, jos lapsi saisi koulussa oppitunneilla hieman haastavampia tehtäviä. Itse tällaisia sain.

Osta kaktus.

Toki lapsen akateemista lahjakkuutta voi tukea: ohjata lapsi lukemaan mieleisiä kirjoja ja lapsen kanssa voi pelata pelejä, jotka tukevat kielellistä lahjakkuutta tai loogisen ajattelun kehittymistä. Lahjakkuuden kehitykselle on tärkeää tukea lapsen mielenkiinnon kohteita, mahdollistaa niihin liittyvää tekemistä. Lapsen kehitykselle on tärkeeä aikuisen läsnäolo ja keskustelut, sillä ne tukevat lapsen oppimista ja ajattelun kehittymistä - ajattelu liittyy kieleen ja käsitteiden hallintaan (esim, aika, tila jne). Ehkä mikä usein unohdetaan, on käsillä tekeminen ja taidekasvatus, sillä niiden avulla lapsi saa konkreettisia kokemuksia erilaisista käsitteistä ja niiden sisällöstä ja alasta, mikä edesauttaa käsitteellisen ajattelun kehittymistä. Konkreettiset kokemukset ja konkreettinen, leikinomainen tekeminen on alkuopetusikäisellekin vielä tärkeää. Monenlaiset kokemukset ja erityisesti taiteellinen, luova tekeminen lisää lapsen kuvittelukykyä ja on muunkin luovuuden tärkeä kasvualusta. Lapsi oppii taitavampien ja muiden ihmisten, erityisesti vertaisryhmänsä kanssa toimimalla ja merkityksiä luomalla, joten kaverit ja ystävät ovat lapsen ajattelun kehitykselle tärkeitä. Samoin liikunta (ei tarvitse olla kilpaurheilua, vaan monipuolista liikuntaa). Ravitseva ravinto ja uni sekä stressittömyys on tärkeää. Ehkä just toi lapsen stressivasteen vahvuus on tärkeää, sillä se on kaiken oppimisen ja hyvinvoinnin perusta, mitä ilman aivokirurgikaan ei voi hommaansa hoitaa. Ja lapsen minäkuva on myöskin tärkeä: että voi kokea olevansa hyväksytty ja rakastettua, ja että aikuinen luottaa hänen pärjäämiseensä.

Tuossa tulikin jo aika monta asiaa millä lapsen kehitystä voi tukea, eikä ne kaikki tosiaankaan olleet tiedollisen kehityksen tukemista. Lapsi kehittyy kokonaisuutena ja oppimiseen liittyy olennaisesti esim. minäkuva, sillä positiivinen minäkuva edesauttaa tehtäväorientoitunutta oppimistyyliä ja edesautaa oppimista, samoin esim, sinnikkyys. 

Meillä on pidetty periaatteena, oikeastaan siitä asti kun lapsi oli pieni, että pyritään vastaamaan lapsen kysymyksiin mahd. hyvin. Itsellä on aika hyvin hallussa matematiikka ja kohtuullisesti luonnontieteitä ja yksi humanistinen tieteenala, mutta usein on yhdessä etsitty tietoa, keskusteltu ja keksitty hyviä arvauksia syistä ja seurauksista. Ja välillä käsketty kysyä niiltä, jotka tietävät enemmän. Nyt on jo yläkoulussa ja osaa itsekin etsiä tietoa, mutta paljon edelleen keskustellaan yhdessäkin.

Viime päivinä teini on lukenut Suomen kielioppi -kirjaa, jonka kaivoin esiin en enää muista minkä kysymyksen innoittamana :) Lapsi on läpi kouluvuosien säilyttänyt oppimisen halunsa, vaikka koulussa on varmaan aina välillä tylsää ollutkin. Nyt yläkoulussa saattaa lukaista kiinnostavan oppikirjan läpi heti sen saatuaan. Olenkin kehottanut kysymään vaikeita kysymyksiä opettajilta, jotka nyt yläkoulussa ovat aineenopettajia, jotka ovat opiskelleet juuri sitä ainetta yliopistossa.

No, toki kannattaa tukea just näitä urheilullisia ja sosiaalisia juttujakin, ja luulisin, että olisi viisasta keksiä jotain hauskaa tekemistä ulkonakin, kun kirjoitit, ettei halua leikkiä ulkona. Kaikki ne on tarpeellisia juttuja tasapainoiselle kehitykselle. MUTTA näen isompana ongelmana kulttuurissamme sen, että lapsi ja vanhempi ei saa iloita lapsen erityislaadusta, kun eihän se ole normaalia, joku on parempi, mitä ne muut meistä nyt ajattelee. Minulla on kaksi poikaa, jotka eskarissa on testattu matemaattisesti lahjakkaiksi, ja esikoisen motivaatio laski koulussa kuin lehmän häntä. Ei jaksa, ei huvita, ei viitsi, onko pakko, en ymmärrä miten tämä lasketaan (vaikka muutama vuosi aiemmin olisi osannut). Juu pelaa sujuvasti jalkapalloa ja on kavereita, mikä on tosi hyvä, mutta silti jälkeenpäin ajatellen olisi tuota erityislaatua voinut tukea paremmin, jotta olisi säilynyt ilo oppia lisää esim. juuri matematiikasta. Nyt kuopus on eskarissa ja aivan hehkuu innosta, kun saa laskea. Ehkä vasta eskarissa oikein hoksasi, että näinkin voi ajatella, aikaa voi käyttää huvikseen laskemiseen, eikä se ole epänormaalia. Toivon todella, että hänen motivaationsa säilyy, enkä vähääkään pelkää, että hän olisi jotenkin ollakseen, kerskailee tai tuhoaa tulevaisuutensa, kun nauttii laskemisesta.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 20:50"]

11, kyllä puhutaan lapsen akateemisesta lahjakkuudesta nimenomaan silloin, kun kouluikäinen tai nuorempi on selvästi ikäistään edellä lukemisessa, laskemisessa tai muissa tiedollisissa asioissa. Omassa sukulaispiirissäni on lapsi (ei omani), joka mm. oppi lukemaan kahdella eri kielellä (suomeksi ja englanniksi) alle 3-vuotiaana ja osasi mm. eri valtioiden liput ja pääkaupungit sekä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän ulkoa alle 6-vuotiaana. Kyllä tällaista lasta sanotaan yleisesti akateemisesti lahjakkaaksi.

[/quote]

Oma lapseni tykkää alkuaineista. Joku lapsi osaa koota tietokoneen, mutta koska vanhempi on opettanut tässä.

Joku lapsi osaa pelata varhain jalkapalloa, syy joku on opettanut.

Luulisin, että lapsille voi tulla varhain jo jokun vahva kiinnostus jota ruokkii se, että vanhempikin arvostaa sitä kiinnostusta. Minusta on aivan ok kannustaa ja tukea ap lapsen kiinnostuksen kohteissa sillä yhtälailla urheileviakin lapsia tuetaan.

Mitään arvioita lapsen yleisestä älykkyydestä suhteessa muihin ei kannata kuitenkaan tehdä sen mukaan koska oppii lukemaan. Tuttavaperheessä lapsi oppi lukemaan varhain...koska äiti opetti siihen.

Joku jossakin kehui lapsensa osaavan koota tietokoneen no aivan varmasti 6- vuotias oppii sen jos saa vierestä seurata.

Meillä lapsi tykkää tieteiestä ja jaan kiinnostuksen. Samanikäisistä ei löydy oiekin kiinnostuksen jakajia. Ymmärrän siinä mielessä, että on surullista jos lapsi ei saa harjoitella itseään kiinnostavia asioita tasapäistämisen takia.

Ehdotan, että opetatte lastanne itse myös kotona jotta oppimisen riemu säilyy.

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 22:17"]

Naapuripariskunta oli jo hiekkalaatikkoikäisestä tyttärestään varmoja: tuleva lääkäri, ehdottomasti. Kouluikäisenä kesälomilla penska teki ylimääräisiä harjoituksia ja naapuruston muiden lasten todistusten numeroista kyseltiin innokkaasti, vain siksi että pääsi leväyttämään oman lapsen kympit ja ysit esille. 

Vanhemmat keskittyivät ainokaiseensa niin, että hän taatustI ymmärsi olevansa parempi kuin muut ja esim. käytöstavoista ei tarvinnut välittää. Jos sai lahjan, ei ollut pakko kiittää jos ei halunnut. Naapureita ei tarvinnut tervehtiä jos ei huvittanut. Yht'äkkiä nerolapsi oli ilman kavereita, yksin aina koulussa ja vanhempien odottamat 6 ällää vaihtuivat keskinkertaiseen yo-todistukseen. Eivät auenneet yliopiston ovet ensimmäisellä eikä toisellakaan kertaa. AMK:hon onnstui pääsemään vihdoin. Monet niistä naapuruston "huonommista" lapsista kuitenkin ovat päässeet yliopistoihin. Varmaan tosi epäoikeudenmukaista näiden minäminä-lapsen vanhempien mielestä, enää ei kiinnosta kenenkään todistukset eikä oman lapsen menestyksellä kerskailla. Mikä meni vikaan? Pikkutohtorihan oli edellä kaikkia muita ja matkalla kohti vanhempien unelmaa?

Ehkä ne lapset, jotka saivat olla rauhassa lapsia, ilman suuria paineita, eivät stressanneet liikoja, nauttivat lapsuudesta ja nuoruudesta ja asiat lutviutuivat omalla painollaan. 

[/quote]

Tais sitten sinä ja muut olitte kateellisia ja ajattelitte: " Mitä ne oikein luulee olevansa" ja rohkaisitte lapsiannekkin syrjimään tätä lasta ja onnistuitte niin, e ttä ei saanut koulussakaan kavereita.

Mutta eräs asia ihmetyttää. Miksi on sallittua kehuskella lapsen urheilusuorituksilla ja taidoilla ja tehdä siitä status kaveripiirissä kun taas iloitseminen lapsen älykkyydestä ja kiinnostuksesta koulunkäyntiin on ylimielisyyttä?

Tajuan jos joku lähtee patsastelemaan, että minun lapseni on älykkäämpi, mutta jos vain iloitsee lapsen koulumenestyksestä ( kuten joku urheiluvoitoista) tekee väärin.

Kirjoitinkoin tuossa, että oma lapseni on kiinnostunut tieteistä ja olen ylpeä siitä. En pidä häntä älykkäänpänä kuin muita, mutta haluan tukea hänen innostustaan.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2013 klo 14:13"]

[quote author="Vierailija" time="04.12.2013 klo 20:50"]

11, kyllä puhutaan lapsen akateemisesta lahjakkuudesta nimenomaan silloin, kun kouluikäinen tai nuorempi on selvästi ikäistään edellä lukemisessa, laskemisessa tai muissa tiedollisissa asioissa. Omassa sukulaispiirissäni on lapsi (ei omani), joka mm. oppi lukemaan kahdella eri kielellä (suomeksi ja englanniksi) alle 3-vuotiaana ja osasi mm. eri valtioiden liput ja pääkaupungit sekä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän ulkoa alle 6-vuotiaana. Kyllä tällaista lasta sanotaan yleisesti akateemisesti lahjakkaaksi.

[/quote]

Oma lapseni tykkää alkuaineista. Joku lapsi osaa koota tietokoneen, mutta koska vanhempi on opettanut tässä.

Joku lapsi osaa pelata varhain jalkapalloa, syy joku on opettanut.

Luulisin, että lapsille voi tulla varhain jo jokun vahva kiinnostus jota ruokkii se, että vanhempikin arvostaa sitä kiinnostusta. Minusta on aivan ok kannustaa ja tukea ap lapsen kiinnostuksen kohteissa sillä yhtälailla urheileviakin lapsia tuetaan.

Mitään arvioita lapsen yleisestä älykkyydestä suhteessa muihin ei kannata kuitenkaan tehdä sen mukaan koska oppii lukemaan. Tuttavaperheessä lapsi oppi lukemaan varhain...koska äiti opetti siihen.

Joku jossakin kehui lapsensa osaavan koota tietokoneen no aivan varmasti 6- vuotias oppii sen jos saa vierestä seurata.

Meillä lapsi tykkää tieteiestä ja jaan kiinnostuksen. Samanikäisistä ei löydy oiekin kiinnostuksen jakajia. Ymmärrän siinä mielessä, että on surullista jos lapsi ei saa harjoitella itseään kiinnostavia asioita tasapäistämisen takia.

Ehdotan, että opetatte lastanne itse myös kotona jotta oppimisen riemu säilyy.

[/quote]

Kun olin lapsi, äiti oli juuri noita "vähättelijöitä", joista kirjoitin, ja hänen suosikkihokemiaan oli, että kyllähän sekin osaa, kun sen äiti on osannut tuonkin asian opettaa. Väitän kyllä, että jos joku olisi innostunut opettamaan minulle jotain jaksollista järjestelmää, olisin oppinut aika hitaasti ja vastahakoisesti. Lapsilla on erilainen HALU oppia, ja jos jotain ei halua, sitä on vaikea opettamalla opettaa. Esim. meillä kuopus ei "vieläkään" osaa eskarissa lukea, koska ei ole ikinä ollut siitä kovin kiinnostunut. Tai kiinnostuu pikku hiljaa ja luultavasti myös oppii pikku hiljaa, mutta se halu kohdistuu matematiikkaan, ja oppii sitä salamavauhtia. Sen lisäksi taas tarvitaan vanhempi tai joku muu aikuinen, isosisarus tms. joka haluaa jakaa tämän innostuksen ja kiinnostuksenkohteen. Moni vanhempi suhtautuu juuri vähättelevästi, että älä sinä tyttö nyt jotain sieniä opettele, mene leikkimään naapurin Tiinan kanssa, jotta saat siitä kaverin koulumatkallekin. Vähättelemättä naapurin Tiinaa, voisi lapsi olla kiinnostunut niistä sienistäkin ja vaikka vanhempi niitä opetella lapsen kanssa. Eli lapsen ja vanhemman halun oppia ja innostua pitäisi kohdata, vain toinen ei riitä.

37