Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Antavatko lapset vanhemmilleen "ehdotonta rakkautta"?
01.12.2013 |
Aina välillä kuulee jonkun fiilistelevän, miten ihanaa on, kun lapseltaan saa ehdotonta, pyyteetöntä rakkautta. Tuo väite on aina ihmetyttänyt minua.
Olen aivan tavallisesta perheestä, jossa minusta on huolehdittu hyvin, ja jossa vanhempani hoitivat leiviskänsä kiitettävästi. Minulla on edelleen hyvät suhteet vanhempiini. En silti muista kokeneeni mitään palavaa, varauksetonta rakkautta vanhempiani kohtaan. Vanhempien tehtävähän on olla asettaa rajoja, kieltää tekemästä typeryyksiä ja olla muutenkin lapsen näkökulmasta kenkkumaisia. Vanhemmat olivat (ja ovat) minulle tärkeitä, mutta kyllä meillä myös riideltiin, ja aika usein myös vihasin vanhempiani raivolla, johon vain itsenäistyvä lapsi kykenee.
Voi olla, että aivan pienenä jumaloin vanhempiani. En kuitenkaan ollut vielä tuolloin itsenäinen persoonani vaan pikemminkin vanhempieni jatke. Kyseessä ei siis ollut vielä oikea ihmissuhde. Ei kai kukaan tuollaiselle varhaislapsuuden riippuvuudelle voi antaa samaa arvoa kuin aikuiselämän vapaaehtoisille, keskinäiseen arvostukseen ja kunnioitukseen perustuvalle suhteelle?
Minusta tuntuisi ainakin aika narsistiselta hankkia lapsia vain tuollaisen syyn takia.
Kommentit (12)
Ei varmasti saa, ellei tosiaan sitä lasketa, että aivan pieni lapsi on täysin riippuvainen: ei siis vapaaehtoisesti aikuista rakastava vaan lähinnä aikuista tarvitseva olento. Ehkä jotkut saavat kiksinsä toisen avuttomuudesta...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meidän murkku antaa vapaaehtoisesti kyllä aika paljon kaikenlaisia tunteita koko perheen kestettäviksi :D
Minä en koskaan sen enempää vihannut kuin jumaloinutkaan vanhempiani. En tee sitä vieläkään. Kyllä minä näin, että heissä oli vikoja ja puutteita, mutta kaikkine vikoneen ja puutteineenkin minä tiedin aina heidän olevan MINUN vanhempani, minun puolellani, rakastavan minua. Siksi minä rakastin ja rakastan heitä myös sen enemmittä ehdoitta, täysin ja kokonaan.
Samanlainen tunne on myls mieheni ja minun ja meidän ja lapsiemme välillä.
Ei ehdoitta rakastaminen tarkoita, että jumaloisi tai olisi riippuvainen, vaan ainoastaan sitä, että rakastaa tosta puutteineen kaikkineenkin!
Jos se lapsi on itse saanut riittävästi rakkautta, antaa sekin vastarakkautta, mutta eivät kaikki vanhemmat osaa antaa rakkautta lapsilleen, joten aika turhaan kuvittelevat saavansa vastarakkautta.
Olen kokenut, että se ehdoton rakkaus on toiseen suuntaan. Siis minä saan rakastaa lasta ehdoitta. Lapsi ei tietenkään rakasta minua samoin vaikka nyt pienenä on täysin riippuvainen minusta. Isompanakin toivottavasti rakastaa mutta sen ehdoitta rakastamisen käsitän vain vanhemman tunteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no ei mun mielestää kuulukaan antaa, vaan vanhemman kuuluu antaa sitä lapsilleen. Vanhempi joka vaatii ehdotonta rakkautta lapsiltaan, on lapsi vielä itse, näin on. Lapsen rakkaudessa saa (ja kuuluukin) olla ehtoja: rakastan, koska saan hoivaa, ruokaa, kodin, rakkautta, äiti lukee iltasadun, isä vie uimaan, vanhemmat opettavat minulle miten maailmassa ollaan, saan pestä hampaat, käydä koulua ja harrastuksia, saan jouluna koristella kuusen, saan itkeä sylissä ja saan kuumeessa lohtua... mitä nyt vaan keksitte tähän. Näistä asioita lapsi oppii rakastamaan. Vanhempi, joka kuvittelee, että lapsi rakastaa ehdoitta, on mielestäni henkisesti jälkeen jäänyt.
Vanhempi joka ei pyri hyvään vanhemmuuteen, kääntää roolit päälaelleen: lapsen pitää rakastaa ehdoitta ja vanhempi rakastaa kun jaksaa...
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:30"]
no ei mun mielestää kuulukaan antaa, vaan vanhemman kuuluu antaa sitä lapsilleen. Vanhempi joka vaatii ehdotonta rakkautta lapsiltaan, on lapsi vielä itse, näin on. Lapsen rakkaudessa saa (ja kuuluukin) olla ehtoja: rakastan, koska saan hoivaa, ruokaa, kodin, rakkautta, äiti lukee iltasadun, isä vie uimaan, vanhemmat opettavat minulle miten maailmassa ollaan, saan pestä hampaat, käydä koulua ja harrastuksia, saan jouluna koristella kuusen, saan itkeä sylissä ja saan kuumeessa lohtua... mitä nyt vaan keksitte tähän. Näistä asioita lapsi oppii rakastamaan. Vanhempi, joka kuvittelee, että lapsi rakastaa ehdoitta, on mielestäni henkisesti jälkeen jäänyt.
Vanhempi joka ei pyri hyvään vanhemmuuteen, kääntää roolit päälaelleen: lapsen pitää rakastaa ehdoitta ja vanhempi rakastaa kun jaksaa...
[/quote]
itseas iassa ihan peruskehityspsykologiaa on, että imeväisikäinen lapsi kokee jo, mitenm äiti EI ruoki, hoivaa, paijaa jne aina kun pitäisi (kuka koskaan voisi!, eihän se olisi mahdollistakaan, puhmattakaan, että kaiken saaminen olisi lapslle hyväkdi, vaan avahemman on pakotettava lapsi hammaslääkäriin ja kiellettävä liika karkinsyönti, jne) JA että lapsi tästä huolimatta rakastaa vanhempaansa. Aluksi se voi aiheuttaa melkoisia psykologisia ongelmia (äiti jakautuu kahdeksi, hyväksi ja pahaksi), mutta noin 2-vuotiaaksi mennessä lapsi oppii rakastamaan äitiä yhtenä kokonaisuutena siitä huolimatta, että hän EI anna (eikä voi antaa) kaikkea lapsen tarvitsemaa. Siis ehdoitta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:35"]
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:30"]
no ei mun mielestää kuulukaan antaa, vaan vanhemman kuuluu antaa sitä lapsilleen. Vanhempi joka vaatii ehdotonta rakkautta lapsiltaan, on lapsi vielä itse, näin on. Lapsen rakkaudessa saa (ja kuuluukin) olla ehtoja: rakastan, koska saan hoivaa, ruokaa, kodin, rakkautta, äiti lukee iltasadun, isä vie uimaan, vanhemmat opettavat minulle miten maailmassa ollaan, saan pestä hampaat, käydä koulua ja harrastuksia, saan jouluna koristella kuusen, saan itkeä sylissä ja saan kuumeessa lohtua... mitä nyt vaan keksitte tähän. Näistä asioita lapsi oppii rakastamaan. Vanhempi, joka kuvittelee, että lapsi rakastaa ehdoitta, on mielestäni henkisesti jälkeen jäänyt.
Vanhempi joka ei pyri hyvään vanhemmuuteen, kääntää roolit päälaelleen: lapsen pitää rakastaa ehdoitta ja vanhempi rakastaa kun jaksaa...
[/quote]
itseas iassa ihan peruskehityspsykologiaa on, että imeväisikäinen lapsi kokee jo, mitenm äiti EI ruoki, hoivaa, paijaa jne aina kun pitäisi (kuka koskaan voisi!, eihän se olisi mahdollistakaan, puhmattakaan, että kaiken saaminen olisi lapslle hyväkdi, vaan avahemman on pakotettava lapsi hammaslääkäriin ja kiellettävä liika karkinsyönti, jne) JA että lapsi tästä huolimatta rakastaa vanhempaansa. Aluksi se voi aiheuttaa melkoisia psykologisia ongelmia (äiti jakautuu kahdeksi, hyväksi ja pahaksi), mutta noin 2-vuotiaaksi mennessä lapsi oppii rakastamaan äitiä yhtenä kokonaisuutena siitä huolimatta, että hän EI anna (eikä voi antaa) kaikkea lapsen tarvitsemaa. Siis ehdoitta.
[/quote]
no en tiedä mitkä peruspsykat sä olet lukenut mutta kyllä vallalla on kuitenkin se käsitys, että vauvan tarpeisiin tulee vastava riittävän hyvin ja nopeasti parhaansa mukaan, muuten perusturvallisuus kärsii. Tuo mainitsemasi tapa, että välillä vastataan välillä ei imeväisikäisen hätään, se aiheuttaa (taas vallitsevan teorian mukaan) ristiriitaisen kiintymysmallin, joka ei todella ole paras mahdollinen kasvualusta lapselle.
hammaslääkäriä ja karkkeja on vähän hassua sotkea tähän, koska tottakai siihen hyvään vanhemmuuteen kuuluu viedä lapsi hammastarkastukseen ja huolehtia siitä, ettei suu mätäne. Lapsen näkökulmasta turvalliset rajat nimenomaan ovat ikään kuin se rakkauden ehto: lapsi oppii mitä rakkaus on, kun häntä kielletään menemästä vaaran paikkoihin, hänen terveydestään (ja hampaistaan) huolehditaan ja hän saa ruokaa, josta tulee kokonaisvaltainen hyvä olo...
Omaa huonoa vanhemmuuttaan ei koskaan kannata selitellä itselleen millään "lapsi rakastaa ehdoitta" soopalla. Jollei jaksa kasvattaa, olla läsnä ja vastata sen imeväisen tarpeisiin, lapsi saa juuri sellaisen käsityksen rakkaudesta, kuin millaisen kohtelun hän itse saa...kuinka arvokasta tai arvotonta kohtelua vanhemmilta saa...
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:49"]
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:35"]
[quote author="Vierailija" time="01.12.2013 klo 21:30"]
no ei mun mielestää kuulukaan antaa, vaan vanhemman kuuluu antaa sitä lapsilleen. Vanhempi joka vaatii ehdotonta rakkautta lapsiltaan, on lapsi vielä itse, näin on. Lapsen rakkaudessa saa (ja kuuluukin) olla ehtoja: rakastan, koska saan hoivaa, ruokaa, kodin, rakkautta, äiti lukee iltasadun, isä vie uimaan, vanhemmat opettavat minulle miten maailmassa ollaan, saan pestä hampaat, käydä koulua ja harrastuksia, saan jouluna koristella kuusen, saan itkeä sylissä ja saan kuumeessa lohtua... mitä nyt vaan keksitte tähän. Näistä asioita lapsi oppii rakastamaan. Vanhempi, joka kuvittelee, että lapsi rakastaa ehdoitta, on mielestäni henkisesti jälkeen jäänyt.
Vanhempi joka ei pyri hyvään vanhemmuuteen, kääntää roolit päälaelleen: lapsen pitää rakastaa ehdoitta ja vanhempi rakastaa kun jaksaa...
[/quote]
itseas iassa ihan peruskehityspsykologiaa on, että imeväisikäinen lapsi kokee jo, mitenm äiti EI ruoki, hoivaa, paijaa jne aina kun pitäisi (kuka koskaan voisi!, eihän se olisi mahdollistakaan, puhmattakaan, että kaiken saaminen olisi lapslle hyväkdi, vaan avahemman on pakotettava lapsi hammaslääkäriin ja kiellettävä liika karkinsyönti, jne) JA että lapsi tästä huolimatta rakastaa vanhempaansa. Aluksi se voi aiheuttaa melkoisia psykologisia ongelmia (äiti jakautuu kahdeksi, hyväksi ja pahaksi), mutta noin 2-vuotiaaksi mennessä lapsi oppii rakastamaan äitiä yhtenä kokonaisuutena siitä huolimatta, että hän EI anna (eikä voi antaa) kaikkea lapsen tarvitsemaa. Siis ehdoitta.
[/quote]
no en tiedä mitkä peruspsykat sä olet lukenut mutta kyllä vallalla on kuitenkin se käsitys, että vauvan tarpeisiin tulee vastava riittävän hyvin ja nopeasti parhaansa mukaan, muuten perusturvallisuus kärsii. Tuo mainitsemasi tapa, että välillä vastataan välillä ei imeväisikäisen hätään, se aiheuttaa (taas vallitsevan teorian mukaan) ristiriitaisen kiintymysmallin, joka ei todella ole paras mahdollinen kasvualusta lapselle.
hammaslääkäriä ja karkkeja on vähän hassua sotkea tähän, koska tottakai siihen hyvään vanhemmuuteen kuuluu viedä lapsi hammastarkastukseen ja huolehtia siitä, ettei suu mätäne. Lapsen näkökulmasta turvalliset rajat nimenomaan ovat ikään kuin se rakkauden ehto: lapsi oppii mitä rakkaus on, kun häntä kielletään menemästä vaaran paikkoihin, hänen terveydestään (ja hampaistaan) huolehditaan ja hän saa ruokaa, josta tulee kokonaisvaltainen hyvä olo...
Omaa huonoa vanhemmuuttaan ei koskaan kannata selitellä itselleen millään "lapsi rakastaa ehdoitta" soopalla. Jollei jaksa kasvattaa, olla läsnä ja vastata sen imeväisen tarpeisiin, lapsi saa juuri sellaisen käsityksen rakkaudesta, kuin millaisen kohtelun hän itse saa...kuinka arvokasta tai arvotonta kohtelua vanhemmilta saa...
[/quote]
Nyt ei puhuta mistään "tavasta" että joskus vastataan ja joskus ei, vaan todellisuuddesta, siitä, että oikeastaan koskaan ei VOI vastata välittömästi lapsen tarpeisiin, vaikka kuinka yrittäisi, koska siinå on erinäisiä esteitä alkaen inhimillisestä reaktioajasta ja viestin kulusta siihen että aina maitoa ei tule heti, lapsella on koliikki, ja mikään lohtu ei oikeasti pure silloin kun suru on todellinen. Perusfreudianismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä voi lukea miten lapsi rakastaa vanhempaansa vaikka mikä olisi...ei herkille.
Sanoisin, että lapset ovat ihania vanhemmilleen aina joskus eli joka päivä, tulevat syliin, halaavat nukkumaan mennessä, nauravat kanssani siis yhdessä, kaikenlaisia pieniä asioita, jotka ilahduttavat puolin ja toisin, rakkautta käytännössä. En kuitenkaan tämän takia ole lapsia hankkinut enkä ymmärrä miksi pitäisi miettiä jokin erityinen syy hankkia. Itse olin jo aika turta tavalliseen elämääni, samoja latuja, vaikka vaihdoin välillä työtä ja asuinpaikkaa. Lapset toivat paljon uutta elämään eikä vieläkään 12 vuoden jälkeen tunnu siltä kuin ennen lapsia eli niitä samoja uria kulkemassa. Ennen kaikkea lapset tehdään siksi, että annetaan heille mahdollisuus tulla tänne maan päälle kokemaan, oppimaan, elämään. JOku on antanut sen mahdollisuuden meille, jotka täällä nyt ollaan. JOs omat vanhempani olisivat päättäneet, että kaksi lasta riittää, ei minua olisi tässä. Onneksi pääsin syntymään heille. Joku on kärsinyt minun takia, miksi en minäkin kärsisi hieman jonkun ja joidenkin takia, jotta he saavat oman elämän. Samalla kuitenkin saan itsekin paljon, mutta enemmän se lapsi saa, kuten minäkin olen saanut, siis sen elämän.
Uskomattomia nämä lapsettomien ajatukset lapsenteosta, sori vaan. Tehkää lapsi niin ymmärrätte, tai unohtakaa koko asia ja etsikää palsta, jossa puhutaan ihan muusta kuin lapsista. Siis oikeasti, ihan käsittämätöntä.
Alue: Aihe vapaa
Puhutaanko murrosikäisistä.