Äiti = paras ystävä?

Minä juttelen äitini kanssa puhelimessa ehkä kerran puoleen vuoteen.

Isän kanssa voin jutella monta kertaa viikossa, mutta en yökyläile hänen luona.

Onhan sitä erilaisia perhesuhteita, mutta ei tuo minunkaan korvaan ns. normaalilta kuulosta.

Tiedän yhden tapauksen, jossa siis pariskunta, ei lapsia. Nainen sanoo olevansa vielä niin äidissään kiinni, ettei voi muuttaa toiseen kaupunkiin (120km päähän) sen takia, vaikka siellä olisi miehen hyvä työpaikka ja hänelle vaikka kuinka paljon töitä tarjolla. Nyt asuvat naisen äidin lähellä ja mies ajaa/menee junalla tuota työmatkaa päivittäin. Tämä on minusta ehkä vähän outoa. 

Omat välini äitiini ovat lämpimät ja läheiset, mutta itsenäiset. Soittelemme kyllä montakin kertaa viikossa, mutta ihan kuulumisia kysellään yms ja se siitä. Kerran viikossa suurinpiirtein nähdään, kun lähekkäin asutaan. Ei höösätä eikä puututa toistemme elämään mutta autetaan ja tuetaan tarvittaessa. Inhoan yli kaiken shoppailua ja äitini taas pitää siitä, joten tällaisia yhteisiä harrastuksia ei meillä ole, molemmilla omia ystävättäriä, joiden kanssa tehdään niitä asioita mistä tykätään. Oikein hyvin siis menee. :)

Minulla mielestäni ihan hyvä suhde äitiini. Soitellaan jos oikeasti on jotain asiaa, kyläilemme ehkä kerran kuussa vaikka asumme samassa kaupungissa, emme harrasta mitään yhdessä.

Tiedän yli nelikymppisen sinkkunaisen joka matkustelee äitinsä kanssa sekä kyläilee päivittäin. Oli kerran ollut parin viikkoa matkalla yhteisen tuttumme kanssa ja siellä oli kuulemma tullut äitiä ikävä. Minusta ei ihan normaali suhde.

Mä näen äitiäni vain kun on pakko. Lasten takia. Tähän on paljon syitä. Ei soitella koskaan eikä juuri tavata, pari krt vuodessa.

Kavereita ja ystäviä on, parempia.

Ei ihan normaalilta kuullosta. Tiedän myös yhden jolla ei ole ketään kavereita/ystäviä, äiti on usein heillä myös yötä, soittaa usean kerran päivässä ym. Ja tytär siis 35 ja lapsia ja mies

Mun perheessä asia on juuri kuin ap:n kaverillakin. Ylenpalttisen läheinen suhde on äidillä ja mun pikkusiskolla, joka on kohta 30 v ja mua vuosia nuorempi, eli asui vielä pitkään kotona sen jälkeen kun mä muutin omilleni. Mä jouduin taistelemaan eroon mun äitini hyväntahtoisen hallitsevasta rakkaudesta ja huolenpidosta varmaan kolme vuotta sen jälkeen kun muutin kotoa. Päädyin jopa katkaisemaan välitkin pariin kertaan ennen kuin äiti jätti mut rauhaan, eli alkoi kohdella mua kuin aikuista, muun muassa vaadin luovuttamaan pois mun asunnon avaimen. 

Nyt pikkusisko on mennyt naimisiin ja sai hiljattain esikoisena, jota äiti tuntuu kasvattavan omanaan. Ihan kuin vauva olisi hänen iltatähtensä ja pikkusiskoni on vauvan isosiskon/kummitädin roolissa ja alistuu siihen vielä mukisematta! Esim. vauvan ristiäisissä äiti tomerasti neuvoi siskoa milloin ja kuinka paljon ja miten maitoa pitää vauvalle antaa. Pikkusisko totteli orjallisesti ja kyseli vielä epävarmasti et "pidänkö vauvaa näin ku syötän" jne.  Niin, ja tietty äiti järjesti ja maksoi ristiäiset ja toimi siellä tilaisuuden emäntänä ja seremoniamestarina eli kattasi pöydät, teki sapuskat ja kakut, kuskasi ne paikan päälle, otti vieraat vastaan, siivosi ja haukkui kaikkien vieraiden kuullen vielä vauvan nimen, koska se taisi olla ainoa asia johon ei päässyt vaikuttamaan ja joka pidettiin salassa ristiäisiin asti. Mä lähdin siinä kohtaa vähän pihamaalle puhaltelemaan, kun en kestänyt katsella sitä holhoamista.

En viitsi sanoa asiasta mitään kummallekaan koska elävät keskenään jossain omassa symbioosissaan ja varmaan saisin kuulla vain haukut sisaruskateudesta ja että kyllä äiti minuakin huomioi. Hitto vie että välillä sieppaa koko koohotus. Yritän kaikin keinoin välttää perhejuhlia ja muuta hapatusta, jossa joudun altistumaan tolle sirkukselle. Viime viikolla äiti soitteli mulle ja komensi mua hoitamaan siskon vauvaa, jotta sisko pääsee lepäämään ja käski mun miehen samalla mennä siskon ja sen kaksikätisen&täyspäisen miehen kotiin kiinnittämään jotain hyllyjä, koska siskon mies ei "ehdi" (osaa?). No ei menty joo mut varmaan taas tulee mykkäkoulua jouluun asti. Soittakoon aikuinen ihminen mulle suoraan jos tarvii apua vauvanhoitoon tai remontointiin.

Minä soittelen ehkä noin kerran kuukaudessa äidilleni, sama toisin päin.

Eräs ystäväni soittelee äidilleen vähintään kerran päivässä, ja usein useamminkin. Ja äiti soittelee hänelle. Ovat aika lailla molemmat kiinni toisissaan -äiti mm. "sponssaa" tyttären lääkärikäyntejä, ripsihuoltoja jne. ja tytär on siis kolmekymppinen.

Itsenäistyminen jää mielestäni hieman uupumaan jos kaikki asiat kerrotaan äidille ja päivittäin. Mitä sitten kun äiti kuolee? Tiedän tapauksia joissa aikuinen nainen ajattelee tappavansa itsensä koska haluaa lähteä äidin mukaan :( No, nämä on varmaan ihan ääritapauksia...

Soitellaan viikon kahden välein. Äiti syyllistää jos minä en ole se joka soittaa. Käymme jokusen kerran vuodessa häntä katsomassa. Äitiä kiinnostavat vain hänen omat asiansa.

Minusta ap:n kuvaama tilanne on epäterve. Tiedän yhdenvastaavan tapauksen, jossa aikuinen, parisuhteessa elävä (on lapsia) tytär elää kuvatulla tavalla, mutta lisäksi on yötä äitinsä luona useita(!) kertoja VIIKOSSA.

Mielenkiintoinen kysymys! Yleensä kai jokainen luulee, että hänen oma äiti-suhteensa on se normaalein ja muilla olisi samanlainen, mutta näitähän on tosiaan vaikka mitä versioita.

Ensin otsikosta ajattelin, että oikeastaan joo; äiti on melkeinpä se "paras ystävä", koska hän tietää minusta eniten. Hän on kasvattanut minut pikkuvauvasta alkaen ja ollut mukana jokaisessa kasvukivussa aina tänne aikuisuuteen saakka.

Mutta hetkinen; soitella joka päivä tai monta kertaa viikossa ja yökyläillä äidin luona? Ehei.

Asun äitini kanssa samassa kaupungissa, tapaamme ehkä kerran viikossa tai kahden viikon välein emmekä niiden välein soittele muuta kuin edellisenä iltana, kun sovimme tapaavamme. Käymme jomman kumman luona kahvilla ja vaihtelemme kuulumiset. Joskus kuskaan autottoman äitini ostoksille kauemmas. Meillä on mahdottoman hyvä keskenäinen suhde.

Minun äitini on nukkunut jo pitkään nurmen alla. Mutta meidän suhteemme ei ollut kovinkaan hyvä ja läheinen. Meillä se luottamuksen henkinen side katkesi jo, kun olin noin 7-vuotias eikä se korjautunut koskaan, vaikka yritin tosissani.

Epäluottamus, kovat vaatimukset ja kontrollointi saivat aikaan sen, että muutin aikuistuttuani "riittävän" kauas, että sain elää omaa elämääni. Kävin kotona muutaman kerran vuodessa ja silloin tällöin kirjoittelimme, jos oli jotain asiaa. Tämä tapahtui ennen matkapuhelinten aikaa eikä minulla ollut silloin varaa lankapuhelimeenkaan.

En kovin paljon kertoillut tekemisistäni tai suunnitelmistani, mutta aina silloin tällöin kuitenkin jotakin, mm. lähes vuodeksi ulkomaille muuton. Meitä lapsia äiti kasvatti siihen, että perheen asioista ei puhuta ulkopuolisille. Tämä sääntö ei kuitenkaan tuntunut koskevan häntä itseään, sillä omia asioitani kuulin kylältä varsin usein. Se ei välejämme parantanut.

eräällä ystävälläni on mielestäni vähän turhan läheinen äitisuhde. Soittelevat myöskin päivittäin ja tämä äiti on hätää kärsimässä kun tytär muutti toiselle paikkakunnalle. Omituisinta kuitenkin on se, että he ikäänkuin yhdessä kasvattavat tyttären lasta. Toki tähän vaikuttaa taatusti sekin, että tytär on yksinhuoltaja, mutta kukapa mies tuollaiseen kuvioon haluaisi mukaan tullakaan.

Eikös hyvän vanhemman tehtävä ole kasvattaa lapset itsenäisiksi? Eikä itselleen kavereiksi? 

Äitini ollessa elossa olin häneen yhteydessä 2-3 kertaa vuodessa. Oman aikuisen tyttären kanssa soittelemme päivittäin ja näemme vähintään pari kertaa viikossa.

No mä asun vielä vanhempieni kanssa mutta molemmat vihaa mua siihen malliin etten usko kun lähen viimeinkin hevonhelvettiin täältä että pidän hirveesti yhteyttä enää, varsinkaan äitiin. Toivottavasti ei rupea etsimään tai mitään jos katoan kokonaan :/

Äiti voi kyllä olla myös paras ystävä omalle tyttärelleen tai pojalleen. Mutta ei silti joka päivä tarvitse soitella toiselle.