Miten voi päästä yli siitä, kun on tehnyt jotain tosi tyhmää?

Kaikki mokailee! Aika tosiaan auttaa unohtamaan, ja iän myötä tuollaiset elämää suuremmat tyhmät teot unohtuu vielä nopeammin. Vaikka se tuntuu alussa ihan kamalalta, tiedän... Ole itsellesi armollinen, ei kukaan meistä ole täydellinen.

Tietämättä mitä on tapahtunut, voin vastata vain yleisellä tasolla. Tämmöisiä tuli mieleen

- Katso asiaa silmiin ja tarkastele, mitä tapahtui. Tarkastele, miksi toimit kuten toimit. Älä vähättele äläkä liioittele. Katso vain tosiasioita

- Jos olet loukannut jotakuta, pyydä aidosti ja rehellisesti anteeksi ja jos mahdollista, pyri korjaamaan tilannetta

- Opi. Lisää itsetuntemustasi. Tunnista sudenkuoppasi. Mieti, miten tilanteen olisi voinut hoitaa toisin. Mitä olisi tarvinnut olla eri tavalla, jotta et olisi päätynyt tähän.

- Anna itsellesi anteeksi.   Elämä on kompuroimista, virheitä ja epätäydellisyyttä.

Miltä nämä kuulostivat?

Mitä tapahtui? Aika ainakin auttaa/parantaa. Kyllä se helpottaa. 

Ajattelet sen kokemuksena. Ehkä se naurattaa vuosien päästä. Ilman huonoja kokemuksia hyvätkään eivät tuntuisi niin hyviltä. Ainakin luultavasti olet ottanut opiksesi vastaisen varalle.

Elämässä on plussansa ja miinuksensa, tämä nyt vain oli yksi sinun miinuksistasi tällä kertaa.

Koko elämän mittakaavassa asia ei kuitenkaan varmaan ole kovin iso, vaikka se ehkä tällä hetkellä siltä tuntuukin.

Aika auttaa

Samaa sanon kuin muutkin. Aika auttaa, korventava häpeäntunne laimenee vähitellen pois.

Itse olen mokaillut ihan käsittämättömästi aikoinani kun suurkulutin alkoholia, ja yksi syy miksi oli vaikea lopettaa, oli se etten meinannut kestää selvinpäin ajatusta siitä mitä kaikkea olin töppäillyt, ja millainen kuva ihmisillä esim. naapurustossa oli minusta niiden kännitöppäilyjen takia... Mutta niinhän sitä vähitellen väsyi häpeämään ja ajan kanssa pääsi yli menneistä teoistaan. Nokka kohti tulevaisuutta vaan.

aika auttaa.

Opiskeluaikana juhlinta meni joitain kertoja överiksi ja käyttäydyin nolosti ja sanoin tyhmiä asioita. Nyt vuosienkin päästä tulee välillä mieleen ja häpeä valtaa mielen. Sit vaan hengitän syvään ja koetan ajatella muuta. Nykyisin asiat unohtuu nopeasti.

Aika siihen auttaa, kuten sanoivat kaikki muutkin.

Toinen (myös jo aiemman mainitsema) on tuo itselleen anteeksi antaminen. Miten sitten? Riippuu asiasta, mutta vaikka niin, että ajattelee "olen minä silti ihan ok". Tai jos jotenkin isommasta mokasta kyse, niin ajattelee, että "silloisilla tiedoillani ja kokemuksillani ja siinä tilanteessa minä toimin noin. Nyt en toimisi. Oot nyt, minä-parka, totta vie katunut tarpeeksi ja enempään ei ole tarvetta."

Epäonnistuminen on tienviitta, joka osoittaa sinut oikeaan suuntaan.

Niin kauan kun kukaan ei kuollut toimintasi seurauksena, se voidaan korjata tai sen kanssa oppii elämään.

Kun minä kämmään, mitä tapahtuu aika usein ja jonkun mielestä isojakin juttuja, mietin sitä työpäivää kun en tiennyt onko työkaveri vielä elossa. Ja että oliko sen sairaalaan toimittaminen sittenkään kaiken arvoista...

Rahakin, vaikka millaiset summat, on vaan rahaa. Terveys on tietty kallisarvoinen, mutta niin vaan senkin menettänyt voi löytää onnen. 

Suhteuttaminen on ihan hyvä asia. Onko tällä oikeasti väliä? Kuinka kauan? Vieläkö joku viiden vuoden päästä muistaa tämän, tai vieläkö se vaikuttaa jonkun elämään silloin?

Ihmisiä tässä ollaan, itse kukin.

Kaikki tunteet laimenevat ajan myötä, tällä ajatuksella minä aina itseäni lohdutan, kun jossain tilanteessa päälle vyöryy joku ylitsepääsemättömältä tuntuva tunne. Muistelepa aikoja ja tilanteita, joissa olet ollut vaikkapa silmittömän vihainen jonkin asian takia - vieläkö viha palaa sinussa yhä voimakkaana? Todennäköisesti viha on nyt paljon vähäisempää, ellei jopa kokonaan kulunut loppuun.

Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ne tulevat niinkuin kotihin,
ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli,
suli hymyks, kun tänään suurempi tuli -
koska tulee se suurin, se suurin?

Aika auttaa.

Itse olen miettinyt vaikka auton kolhimisen jälkeen että onneksi se on vain peltiä eikä kukaan ihminen loukkaantunut.

Eli vertaan asiaa johonkin paljon pahempaan niin saan mittasuhteita helpotettua.

Tsemppiä.

Suhteuta asia, mieti sitä korkeimman oikeuden tuomaria, oikeusneuvosta, aikuista jo iäkästäkin naista, joka taksikuskikärhämän jälkeen toimitettiin putkaan toipumaan. Se vasta noloa on.

Ajatteles jos 3 onkin just tuo niin arvaappa helpottiko kommenttisi =)

Ajan kanssa, olemalla itselle armollinen, suhteuttamalla perspektiiviin (mieti vaikka maailmankaikkeutta, maapalloa ja sitten itseä).

Kaikki me tehdään tyhmyyksiä, toiset on rehellisempiä ja avoimempia virheistään, toiset maalaa kaiken nätiksi, että kestävät itteensä paremmin.

Se on ihan hyvä mekanismi ihmisessä, että häpeää tekosiaan mutta kyllä se ajan kanssa helpottaa. Olen 35 ja minua vaivaa vieläkin jotkus teininä tai parikymppisenä tekemäni ja sanomani typeryydet, kun olen loukannut muita ihmisiä, mutta itselleen pitää vaan yrittää antaa anteeksi ja yrittää aina olla vähän parempi tyyppi. 

Tsemppiä! Ainakaan ei ole mitään hyötyä kiusata itseään miettimällä ja potemalla huonoa omatuntoa, pitää vaan yrittää miettiä muita asioita.

Joskus voi muuten auttaa, jos kertoo asian jollekkin muulle. Omassa mielessä asiat saa monesti epärealistiset mittasuhteet. 

Tosiaan, eipä tullut mieleeni, mutta tosi vaikea kuvitella, että tämä ko. henkilö hakisi apua juuri täältä. Tsemppiä kuitenkin hänelle ja ap:lle henkisissä kärvistelyissänne.

[quote author="Vierailija" time="22.11.2013 klo 07:35"]

Ajatteles jos 3 onkin just tuo niin arvaappa helpottiko kommenttisi =)

[/quote]

Tunnusta meille, se helpottaa.

Voi rakas ap. Tuohon auttaa uusi mokailu, sitten unohtaa vanhan. Kannattaa puhua asiasta hyvälle ystävälle, taakkasi kevenee, kun jaat sen. Asia on päässäsi paljon suurempi kuin mitä se on, kun jaat huolen.

Itse olen mokannut elämässäni lukemattomia kertoja. Ikää on nyt 42-v ja voin kertoa, että ei tunnu missään enää. En tosiaan jaksa enää stressata pienestä.