Identiteettikriisi neurologisen häiriön diagnoosin takia
Minulle on nyt ilmesesti tulossa sekä ADD- että jonkinlainen autismiin viittaava diagnoosi. Tuntuu, että melkoinen myllerrys on käynnissä. Välillä olen masentunut ja mietin aiempaa elämää ja sitä, miten monista vastoinkäymisistä on selvinnyt ilman minkäänalaista tukea. Toisaalta lohduttaa ajatus, että nyt, 33-vuotiana, alan vihdoinkin saamaan kaipaamaani tukea. Myös yliopisto, jossa opiskelen, on suhtautunut asiaan hyvin. Välillä tosin tuntuu, että olen jotenkin huonompi kuin muut ja että tarvitsen "sääliä", vaikka todellisuudessa tarvitsen minulle kuuluvaa tukea. Päällekkäin oman prosessini kanssa on myös lapseni tuleva diagnoosi, ja hänellä omat ongelmansa.
Olisi kiva kuulla kokemuksia niiltä, joille on tullut joku diagnoosi aikusiällä ja miten olette selvinneet tilanteesta. Muutenkin toivon keskustelua aiheesta.
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Parhaimmillaan diagnoosi ja sen myötä tuleva apu (lääkitys, terapia, vertaistuki, käytännön arkipäivän vinkkien saaminen) voivat kääntää elämän suunnan nopeastikin. Tuttavan lapsi oli ihan ajoteillä. Diagnoosin myötä sai lääkityksen vajaa 30-vuotiaana. Alkoikin pärjäämään opinnoissaan ja suoritti vielä yliopistotutkinnon nopeassa tahdissa. Nyt työelämässä ja pärjää.
Kiva kuulla. Onkohan neurologisesti poikkeaville ihmisille yleistäkin tehdä akateemiset opinnot vasta myöhemmällä iällä? Itsekin aloitin opinnot vasta äskettäin.
Ap
Minulla on hieman samanlainen tilanne, tosin tutkimuksiin olen vasta hakeutumassa. Esikoisella todettiin adhd jonka myötä totesin, että oireet itselläni ovat olleet paljon pahempia ja tajusin tietoa etsiessäni, että todennäköisesti itsellänikin on add/adhd. En ihmettelisi jos olisi myös aspergeria/autismia jossain määrin myös.
Tavallaan tämän tajuaminen on ollut suuri helpotus, mutta kyllä se oli myös mullistava kriisikin. Olen aina pärjännyt koulussa ja työssäni hyvin (olisin muuten pärjännyt vieläkin paremmin jos olisin saanut diagnoosin lapsena/nuorena). Nyt suoritan toista akateemista tutkintoa työn ohessa ja olen tajunnut, että taidan tarvita sittenkin ne tutkimukset itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hieman samanlainen tilanne, tosin tutkimuksiin olen vasta hakeutumassa. Esikoisella todettiin adhd jonka myötä totesin, että oireet itselläni ovat olleet paljon pahempia ja tajusin tietoa etsiessäni, että todennäköisesti itsellänikin on add/adhd. En ihmettelisi jos olisi myös aspergeria/autismia jossain määrin myös.
Tavallaan tämän tajuaminen on ollut suuri helpotus, mutta kyllä se oli myös mullistava kriisikin. Olen aina pärjännyt koulussa ja työssäni hyvin (olisin muuten pärjännyt vieläkin paremmin jos olisin saanut diagnoosin lapsena/nuorena). Nyt suoritan toista akateemista tutkintoa työn ohessa ja olen tajunnut, että taidan tarvita sittenkin ne tutkimukset itsekin.
Kiitos viestistä! Millaisiin asioihin toivoisit saavasi tukea? Siis kun sanoit, että tarvitset itsekin tutkimuksen.
Itselleni nuo diagnoosit olivat helpotus. Vihdoinkin oli vastaus sille, miksi tunsin itseni aina niin erilaiseksi ja olin mielestäni aina niin huono asioissa, kuten sosiaalisesti ja koulussa. Elämä on helpottunut, kun nyt voin hakea apua ja lukea aiheesta kirjoja ja näin ymmärtää itseäni paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä tukea yliopistolla saat? Minulla on tuo sama kaksoisdiagnoosi, ja hyvin nyrpeästi myönnettiin vapautus ryhmätöistä. Eräälle kurssille ilmoittautuessa oli jopa tiedoksi annettu, että osallistujien ”tulee olla kykeneväisiä ryhmätyöskentelyyn”. Että haistakaapa perse, Suomen kirjoittajakoulutus. Etenkin lyriikan puolella ollaan erikoistuttu kiusaamiseen tyylillä ”kaikki me ollaan erilaisia”. Tainnut runosetämiehiltä alkoholi liuottaa ymmärryksen lisäksi empatian.
Siinä on teille mielipide, perkele.
Oikein! 😂😂😂
Voitko ap kertoa miten pääsit näihin tutkimuksiin? Minulle sanottiin vain tk:Sta ett äei sellaisia tutkimuksia olekaan. Olisin kiitollinen avusta.
Vierailija kirjoitti:
Voitko ap kertoa miten pääsit näihin tutkimuksiin? Minulle sanottiin vain tk:Sta ett äei sellaisia tutkimuksia olekaan. Olisin kiitollinen avusta.
Miten niin ei ole? Tietysti on, eihän diagnooseja voi edes asettaa ilman tutkimuksia. En ole ap, mutta ihan psyk. polin lähetteellä menin sairaalaan tutkimuksiin, ikää oli 37. Jonotin tosin lähes vuoden.
Vierailija kirjoitti:
Voitko ap kertoa miten pääsit näihin tutkimuksiin? Minulle sanottiin vain tk:Sta ett äei sellaisia tutkimuksia olekaan. Olisin kiitollinen avusta.
Taistelemalla.
Neuropsykiatrista kuntoutusta voi hakea kela tukemana normaalin terapian tapaan, lääkärin suosituksesta. Tämä tapahtuu yleensä neuropsykologin kanssa, ja maksimissaan sitä myönnetään kolmeksi vuodeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hieman samanlainen tilanne, tosin tutkimuksiin olen vasta hakeutumassa. Esikoisella todettiin adhd jonka myötä totesin, että oireet itselläni ovat olleet paljon pahempia ja tajusin tietoa etsiessäni, että todennäköisesti itsellänikin on add/adhd. En ihmettelisi jos olisi myös aspergeria/autismia jossain määrin myös.
Tavallaan tämän tajuaminen on ollut suuri helpotus, mutta kyllä se oli myös mullistava kriisikin. Olen aina pärjännyt koulussa ja työssäni hyvin (olisin muuten pärjännyt vieläkin paremmin jos olisin saanut diagnoosin lapsena/nuorena). Nyt suoritan toista akateemista tutkintoa työn ohessa ja olen tajunnut, että taidan tarvita sittenkin ne tutkimukset itsekin.
Kiitos viestistä! Millaisiin asioihin toivoisit saavasi tukea? Siis kun sanoit, että tarvitset itsekin tutkimuksen.
Toiminnanohjaukseen ja aistisäätelyyn. Minulla on erittäin vaikeaa saada asioita saatettua loppuun. Aloitan innokkaasti yleensä monta juttua samaan aikaan ja sitten jossain vaiheessa, yleensä aika nopeasti tajuan, ettei minulla olisikaan aikaa kaikkeen. Sen sijaan, että keskittyisin ja tekisin asioita hyvin, hutaisen asiat vaan läpi. Tiedän, että älyä riittäisi, mutta en vaan kykene pysähtymään tekemisen äärelle.
Saatan huomata tuijotelleeni kahvikuppiini tunnin jos toisenkin aivan ajatuksissani. Sen jälkeen tuleekin armoton kiire joka paikkaan (yleensä töihin tai muuhun sovittuun tapaamiseen) ja säädän kaikkea. Nytkin on autonavaimet hukassa...
Aistisäätelyn ongelmia on ollut aina. Stressi ei ainakaan helpota niitä. Vaikuttaa paljon myös perheemme arkeen. Uhmaikäisten lasten kanssa varsinkin olen tosi kovilla tässä. Meidän perheen surullinen "vitsi" onkin, että kummalla on pahempi uhmaikä, äidillä vai lapsella...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hieman samanlainen tilanne, tosin tutkimuksiin olen vasta hakeutumassa. Esikoisella todettiin adhd jonka myötä totesin, että oireet itselläni ovat olleet paljon pahempia ja tajusin tietoa etsiessäni, että todennäköisesti itsellänikin on add/adhd. En ihmettelisi jos olisi myös aspergeria/autismia jossain määrin myös.
Tavallaan tämän tajuaminen on ollut suuri helpotus, mutta kyllä se oli myös mullistava kriisikin. Olen aina pärjännyt koulussa ja työssäni hyvin (olisin muuten pärjännyt vieläkin paremmin jos olisin saanut diagnoosin lapsena/nuorena). Nyt suoritan toista akateemista tutkintoa työn ohessa ja olen tajunnut, että taidan tarvita sittenkin ne tutkimukset itsekin.
Kiitos viestistä! Millaisiin asioihin toivoisit saavasi tukea? Siis kun sanoit, että tarvitset itsekin tutkimuksen.
Toiminnanohjaukseen ja aistisäätelyyn. Minulla on erittäin vaikeaa saada asioita saatettua loppuun. Aloitan innokkaasti yleensä monta juttua samaan aikaan ja sitten jossain vaiheessa, yleensä aika nopeasti tajuan, ettei minulla olisikaan aikaa kaikkeen. Sen sijaan, että keskittyisin ja tekisin asioita hyvin, hutaisen asiat vaan läpi. Tiedän, että älyä riittäisi, mutta en vaan kykene pysähtymään tekemisen äärelle.
Saatan huomata tuijotelleeni kahvikuppiini tunnin jos toisenkin aivan ajatuksissani. Sen jälkeen tuleekin armoton kiire joka paikkaan (yleensä töihin tai muuhun sovittuun tapaamiseen) ja säädän kaikkea. Nytkin on autonavaimet hukassa...
Aistisäätelyn ongelmia on ollut aina. Stressi ei ainakaan helpota niitä. Vaikuttaa paljon myös perheemme arkeen. Uhmaikäisten lasten kanssa varsinkin olen tosi kovilla tässä. Meidän perheen surullinen "vitsi" onkin, että kummalla on pahempi uhmaikä, äidillä vai lapsella...
Sun pitää pyytää useita deadlineja sen sijaan että palautat kaiken marraskuun 5. mennessä.
Mulla alkoi tämä prosessi 7v sitten täällä Hesassa. Terveysasemalta 3 kertaa Laakson psyk.polille. koko elämäni mennyt pelkästään taisteluun että saisin hoitoa.
Nyt toden teolla jouduin melkein huutaa itselleni apua ja oikein pommittaa, en jaksanut enää kuulla "pahoittelut että näin kävi" tekosyitä.
Diagnosoitu on ADD ja ehkä personaallisuushäiriö joka ei ulkopuoliset näe, vaan se on enemmän mun pään sisäinen ristiriitaisuus joka hankaloittaa oma henkilökohtainen elämä.
Ketään ei ole tasan tarkkalleen kiinnostanut auttaa mua. Ei työkkäri, en mahu ikinä mihinkään vertastukiryhmiin. Olen alle 30v.
Olen vuosia taistellut että pääsisin johonkin kuntoutukseen.
Onko muilla tää ADD sellainen että kaikki menee kokoajan vain ohi? Ohjeet, lauseet, tekstit. Ei vain opi ilman jäätävä keskittymistä?
MInä sain adhd-diagnoosin pari kk sitte ja ensimmäistä kertaa elämässä tuntuu että joku ottaa tosissaan.
Heti lekuri suunnittelee jotain ammatillista selvitystä ja psykoterapiaa (jos on mahdollista päästä siis)
B-lausunnon kirjoitti samantien ..Lääkitys alotettiin myös.
Kyllä on pompoteltu ja haukuttu tätä ennen vuosikausia työkkärissä( useita kertoja huutaneet puhelimessa että eikö sinusta ole mihinkään yms)
Haluan kannustaa sinua, koska itselläni oli myös aika samanlainen tilanne. Sain vasta vuosi sitten autismin kirjon diagnoosin, eli ajattelen että olen highly functioning, (mitä se on suomeksi). AS-diagnoosi oli helpottava ja ymmärrän itseäni nyt asiaa itse tutkittuani eri lähteistä, paljon paremmin.
Samalla tavalla ihmettelen että miten olen pärjännyt, koska välillä on ollut todella vaikeaa ja masennuskausia ja ahdistunut varmaankin koko ikäni lapsesta lähtien, SIITÄ HUOLIMATTA olen pärjännyt aikankin muiden silmissä hyvin. Hyvin sikäli että olen rohkeasti keskittynyt alueisiin joilla on voimavaroja ja joilla olen lahjakas ja vaikka alueet joilla on heikompaa, niin pärjäillyt.
Nuorena sain terapiasta tukea, auttoi masentuneisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Minua pidetään hankalana (asioiden on mentävä tietyllä rytmillä ja tavalla, ahdistaa liian lähelle tulevat ihmiset jne) ja diivana ja helpotti tietää että tämä on ihan spektrumin mukaista kokemiusta - meinasin sanoa oireilua - mutta koska as ei ole sairaus niin ei ole oireilua, vaan tapaa kokea ja nähdä asioita.
MIKÄ ON AUTTANUT: eniten on auttanut kun olen suhtautunut armollisesti itseeni ja lopettanut ihan kaiken vertailun. Olen uniikki ja minulla on vahvuuksia ja heikkouksia kuten kaikilla. Ylipäänsä ajattelen että koska olen käyttänyt niin paljon AIKAA yksin opiskeluun ja itseni kehittämiseen niin on luonnollista että näyttäydyn tosi lahjakkaana joillain lahjakkuuden alueilla. Vastaavasti hyväksyn sen että ihmiset ottavat etäisyyttä koska minulla on oma omituisuuteni, mutta EN ENÄÄ mieti niitä, koska se vie energiaa MUTTA yritän tarkastella asiaa ulkopuolisen näkökulmasta ja sujuvoittaa ja sopeuttaa käyttäytymistäni muiden mukaan koska se HELPOTTAA asiointia. Koska minulla on itsellänikin intressi asioida ihmisten kanssa vaikka olen lähinnä yksin.
- Olen myös löytänyt yksinolon ihanuuden ja olen ok sen kanssa, vaikka luulin etten kelpaa, niin tosiasiassa useimmiten muut eivät kelpaa minulle läheiseen suhteeseen.
- Olen löytänyt esikuvia jotka ovat tuoneet itsevarmuutta, olen lukenut taiteilijoista, tutkijoista ja muista aktivisteista, esimerkiksi vaikka olemme eri ikäluokkaa niin Greta Thunberg on minulle idoli, enkä siis puhu hänen viestistään tässä, vaan siitä että miten näen oman nuoren itseni hänessä, olin itsekin nuorena aktivisti ja usein kuulin että "miksi olet muuten hiljaa ja sitten kun sanot jotakin niin sanoa täräytät kuin nuijalla lyöden". Totta. Ja olen harjoitellut tätäkin jotta viestintä olisi sujuvampaa muiden kanssa, koska en ole saari kumminkaan.
Suosittelen sinullekin löytämään esikuvia jotka ovat oivaltaneet että vaikeuksia pystyy osin harjoittelemalla säätelemään ja että voi ja ehkä pitääkin välttää joitain tilanteita. Ja nauttia työn siis sen paneutumisen hedelmistä että voit tulla ekspertiksi, kuten olen itsekin ja saan siitä tyydytystä.
- Tärkeä mielestäni miettiä kuinka paljon kertoa ihmiselle AS diagnoosista tai mistään diagnoosista. Koska voidaan olettaa että ihmiset ovat kuitenkin aika primitiivisiä ja vanhojen uskomustensa vankeja. En ole kertonut kuin fiksuille ja itseään kehittäville läheisille, harvoin muille koska en halua leimautua oudoksi tai mielisairaaksi.
Lopuksi tärkein: älä uhriudu, älä kiinnity (attachement) tähän tai mihinkään diagnoosiin. Tämä tarkoitta että olen valveutunut jos menet vertaistukikuvioihin, koska ne ainakin nettiyhteisöjen mukaan tukevat leimautumista oireisiin.
Ajattelen että olen tämmöinen yksi uniikki kuten muut, eihän tässä ole muusta kyse, eikö vaan :)
Ja olen muuten tosi lahjakas ja (kadehdittu) joillain osa-alueilla, he eivät tiedä että kaikki tämä yksinolo on mennyt itseni kehittämiseen, joten luonnollisesti minusta tuli hyvä :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on hieman samanlainen tilanne, tosin tutkimuksiin olen vasta hakeutumassa. Esikoisella todettiin adhd jonka myötä totesin, että oireet itselläni ovat olleet paljon pahempia ja tajusin tietoa etsiessäni, että todennäköisesti itsellänikin on add/adhd. En ihmettelisi jos olisi myös aspergeria/autismia jossain määrin myös.
Tavallaan tämän tajuaminen on ollut suuri helpotus, mutta kyllä se oli myös mullistava kriisikin. Olen aina pärjännyt koulussa ja työssäni hyvin (olisin muuten pärjännyt vieläkin paremmin jos olisin saanut diagnoosin lapsena/nuorena). Nyt suoritan toista akateemista tutkintoa työn ohessa ja olen tajunnut, että taidan tarvita sittenkin ne tutkimukset itsekin.
Kiitos viestistä! Millaisiin asioihin toivoisit saavasi tukea? Siis kun sanoit, että tarvitset itsekin tutkimuksen.
Toiminnanohjaukseen ja aistisäätelyyn. Minulla on erittäin vaikeaa saada asioita saatettua loppuun. Aloitan innokkaasti yleensä monta juttua samaan aikaan ja sitten jossain vaiheessa, yleensä aika nopeasti tajuan, ettei minulla olisikaan aikaa kaikkeen. Sen sijaan, että keskittyisin ja tekisin asioita hyvin, hutaisen asiat vaan läpi. Tiedän, että älyä riittäisi, mutta en vaan kykene pysähtymään tekemisen äärelle.
Saatan huomata tuijotelleeni kahvikuppiini tunnin jos toisenkin aivan ajatuksissani. Sen jälkeen tuleekin armoton kiire joka paikkaan (yleensä töihin tai muuhun sovittuun tapaamiseen) ja säädän kaikkea. Nytkin on autonavaimet hukassa...
Aistisäätelyn ongelmia on ollut aina. Stressi ei ainakaan helpota niitä. Vaikuttaa paljon myös perheemme arkeen. Uhmaikäisten lasten kanssa varsinkin olen tosi kovilla tässä. Meidän perheen surullinen "vitsi" onkin, että kummalla on pahempi uhmaikä, äidillä vai lapsella...
Kiitos tästä viestistä, ihan kuin minä! (as-diagnoosi). En pysty keskittymään, katoan jonnekin ajatuksiini tuntikaupalla ja jotenkin ihmeen kaupalla olen selvinnyt itseni työllistäen vaikka tuntuu että saan vain vähän tehtyä, mutta näköjään se on riittänyt.
iso ongelma ja ihmisten kanssa ja työssä vaikeuksia on se että en ehdi ajoissa minnekään. Olen nyt koko ikäni harjoitellut tätä, olin koulussakin myöhässä. Tajuan sen että en pysty lopettamaan mitä olen tekemässä ja "vielä vähän" ja sitten tulee hirveä kiire ja tukka sekaisin ja tukka putkella koitan ehtiä ja voin sanoa että lähes aina myöhässä. Koitan käyttää joskus systeemiä jossa kalenterissa puoli tuntia aikaisempi aika mutta sekään ei aina auta koska muistan mikä se oikea aika on.
Ja aistisäätely... joo, siis olen jo kypsässä iässä mutta vieläkin tulee näitä tantrumeita ja valitettavasti kaupassa ja toimistoissa ja mulla on kyllä mennyt jo maine. :( eli kyllä tarvitsisin tukea mutta miten mahdan saada.
Parhaimmillaan diagnoosi ja sen myötä tuleva apu (lääkitys, terapia, vertaistuki, käytännön arkipäivän vinkkien saaminen) voivat kääntää elämän suunnan nopeastikin. Tuttavan lapsi oli ihan ajoteillä. Diagnoosin myötä sai lääkityksen vajaa 30-vuotiaana. Alkoikin pärjäämään opinnoissaan ja suoritti vielä yliopistotutkinnon nopeassa tahdissa. Nyt työelämässä ja pärjää.