Uskomatonta valitusta nuo lapsettomien tarinat

Minä olin lapseton. Sain lapsen vasta usean vuoden yrittämisen ja seitsemän vuoden hoitojen jälkeen. Ensi alkuun asia ei vaivannut, sillä ajattelin koko ajan, että kyllä meilläkin kohta tärppää. Tai että sitten kun saadaan hoidon käyntiin, niin sitten tärppää. Ja sitten kun mennään toista hoitokierrosta, niin kyllä sitten jo tärppää. Kolmannen hoitokierroksen alkaessa olin jo menettänyt toivoni, ajattelin vain, että imetään munasoluja ja siirretään niitä alkioita nyt sitten niin monta kuin tulee, jotta voin lopettaa tämän helvetin. Lopulta vihoviimeinen alkio kiinnittyi, ja nyt meillä on lapsi, jota rakastamme syvästi.

Hoitojen ollessa käynnissä minua satutti hirveästi se, että jotkut tulivat ihan vahingossa raskaaksi. Kaikki ystäväni, sisareni ja kälyni saivat lapsen toisensa perään. Kaksi harrastusohjaajaa sai lapsen, samoin viisi työtoveria. Vauvauutiset pistivät aina kipeästi sydämeen, vaikka yritinkin hymyillä ja onnitella ja olla hirveän iloinen toisten puolesta. Kotona itkin ja itkin. En toivonut kenenkään saavan keskenmenoa tai vammaista lasta tai mitään, mutta kyllä se suru, epätoivo ja oman toimimattoman kehon vihaaminen veti tosi katkeraksi.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:06"]

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 14:20"]

Kuin kirjan "Ei kenenkään äiti" ja kyllä alkoi ärsyttää se valitus! Toivotaan pahaa toisille ja inhotaan raskausmahoja ja mikään ei tunnu miltään ja asutaan isossa talossa ja on niin kamalaa, vaikka kaikilla taisi olla oma koti, puoliso, töitä, perhettä, tukihenkilöitä, muutakin sisältöä elämässä.

On aika länsimaisten ongelmia nuo. 

[/quote] Ap, olisiko se kirjan päähekilö halunnut lapsia vai ei?

[/quote]

Jokainen heistä olisi, kirjoittajia oli useita. En voi sille mitään, että ärsytti. Niin kuin lapsettomuus olisi suurin suru maailmassa koskaan, ja että vain heitä pitäisi ymmärtää - ja sitten kuitenkaan kukaan muu ei voi ymmärtää. 

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 15:07"]

Jokainen heistä olisi, kirjoittajia oli useita. En voi sille mitään, että ärsytti. Niin kuin lapsettomuus olisi suurin suru maailmassa koskaan, ja että vain heitä pitäisi ymmärtää - ja sitten kuitenkaan kukaan muu ei voi ymmärtää. 

[/quote]

Niin. Mitäpä jos asiaa käänneltäisiin toisin. Jos syöpäsairas olisi katkera terveille ja toivoisi heillekin syöpää? Olisiko sympaattista? Huutaisivatko syöpäsairaat kuorossa, että te ette vaan ymmärrä syöpäsairaita kun itsellänne ei ole syöpää? Ja tietenkin parantuneille oltaisiin katkeria.

Ap, sellaista ei voi ymmärtää, jos ei ole itse sitä kokenut. Kyse on niin älyttömän keskeisestä toiveesta oman elämän tulevaisuuden suhteen, että sitä ei todellakaan ole helppo "suhteellistaa" ja pyyhkiä sivuun.

Joka luulee lapsettomuussurun olevan evvk, ei ole lapsettomuudesta joko kärsinut itse tai ei halua lapsia itse.

Osa lapsettomuudesta kärsivistä masentuu, siis sairastuu mieleltään. Osa kykenee ottamaan sen ainakin ensin alkuun aika rauhallisesti. Ja kaikkea siltä väliltä.

Väitän, että se, että joku ajattelee salaa pahantahtoisia raskaana olevista naisista heikkona katkeruuden hetkenään on kumminkin ihan eri asia kuin että oikeasti haluaisi raskaana olevalle keskenmenoa tms. Hyvä kysymys tietysti on, onko katkerien ajatusten salliminen itselle HYVÄ TAPA työstää surua ja tyhjyyden tunnetta - ei varmaankaan ole, mutta ah niin inhimillinen asia kuitenkin. Eikä syvä epäonnistumisen tunne, tyhjyyden tunne, suru elämän suunnitelmien romahtamisesta - ne eivät ole rationaalisia asioita, järkeistettävissä itsestä loitolle tuosta vaan.

Minulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia kuin kommentoijalla nro 17 eli yritimme esikoista neljä vuotta ja läpikävimme hoitoja yksityisellä klinikalla. Toinen PAS tuotti tulosta ja saimme rakkaan esikoisemme. Kuopus onnistui luomusti, puolen vuoden yrityksen jälkeen. Pitkään jaksoin tsempata ja ajatella, että ajan kanssa mekin onnistumme, mutta kun vuosi vuoden perään vieri, se toivo alkoi haalistua. Oli se kova paikka ajatella, että juuri se kaikkein tärkein toive, mitä oli aina elämälleni toivonut eli oma perhe lapsineen jäisikin toteutumatta. Ei sitä ajatellessa kamalasti lohduta mies, ura ja hyvä koulutus - sekin on inhimillistä, että noin käy.

Kenellekään en minäkään toivonut keskenmenoa tai lapsen kuolemaa, mutta ymmärrän, että me ihmiset olemme jo syntyjämme kukin erilaisia luonteeltamme. Osa dramaattisempia kuin toiset.

Ap, mikä sinua harmittaa elämässäsi?

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 14:56"]

Ymmärrän hyvin että lapsettomuus on tuskallista jos ei ole sitä omasta halusta mutta en todella voi tajuta miksi vihata raskaana olevaa naista! Sairasta!

[/quote]

Ihan samasta syystä vihataan: köyhät rikkaita, kouluttamattomat koulutettuja, sairaat terveitä, lihavat laihoja, vanhat nuoria. Kateudesta. Siis kateellinen ihmistyyppi vihaa, eivät kaikki.

Tästä näkee sen miten erilaisia ihmiset on!

Ollaan itse jouduttu käymään läpi hoidot, joilla saatiin kaksi ihanaa lasta ja nyt kolmas tulossa! Tämä ihan puhdas ihme, joten oon onnellinen että tämänkin sain kokea.

Joka tapauksessa, kun yritimme lasta ja kärsimme lapsettomuudesta mua lohdutti suunnattomasti jokainen vauva/raskausuutinen, joka kerta ajatellin, että me ollaan lähempänä samaa ehkä ollaankin jo seuraavia. En osannut edes ajatella, että olisi jotenkin meiltä pois jonkun muun lapsi/raskaus, puhumattakaan että olisin toivonut pahaa jollekin joka oli sen tärkeimmän asian helposti elämäänsä saanut, niinhän sen kuuluukin mennä!

Olin ihan aidosti onnellinen ja joka kerta, kun kuulin keskenmenosta tai jonkun muun lapsettomuudesta kyyneleet nousi silmiin ja niin käy edelleenkin.. Toivon, ettei kenenkään tarvitsisi käydä sitä tuskaa ja pelkoa läpi, tuntuu pahalta nähdä että toiseen sattuu ja tiedän ettei häntä oikein voi auttaa kuin lohduttamalla.. :/

Mutta ihmiset suhtautuu asioihin erilailla! Ei kaikki ajattele että "miksi just minä?!" Moni ottaa elämän sellaisena kun vastaan tulee ja koittaa olla kiitollinen siitä hyvästä mitä saa.

Katkeruus tai kateus pahentaa vain omaa oloa. Aina jollain on parempi onni jossain asiassa, elämähän olisi ihan tuskaa, jos itselle pitäisi kaikki aina käydä kuin saduissa ja saisi koko ajan pettyä kaikkeen..

Minua on ainakin auttanut kun olen saanut valittaa ihan ääneen. Olisi typerää patoa kaikki sisälle ja sitten räjähtää joskus.

Jos et ole lapsettomuutta kokenut, et voi tietää millaista tuskaa ja surua se aiheuttaa. Itse kärsin monta vuotta, lopulta pitkien hoitojen jälkeen saimme lapsen.

Täällä te, jotka olette helposti lapsenne saaneet tai olette vapaaehtoisesti lapsettomia, olette arvostelemassa toisten surua.

En minäkään arvostele teidän suruanne jos vaikka lapsenne kuolee -ties millaisia ajatuksia se teissä sitten herättäisi, voisi teille olla esimerkiksi vaikeaa nähdä samanikäisiä lapsia leikkimässä jos omanne makaisi kylmänä haudassaan. 

En minäkään silloin arvostelisi miltä teistä saa tuntua tai vähättelisi tuskaanne. 

Luulen, että ne jotka toivovat helposti raskautuville jotain pahaa, ovat lapsettomuuden käsittelyssä siinä vaiheessa, jossa asia on niin arka, raaka ja tuore, että siihen ei ole saanut mitään otetta. Ei kukaan toiselle pahaa toivo tai halua, mutta siinä tilanteessa on niin rikki ettei tiedä mitä tehdä ja ajatella.

Ymmärrän raskausmahojen ärsyttävyyden. Nehän muistuttavat siitä mitä itse et saa. Sitten huomaatkin niitä mahoja kaikkialla. Tuolla, tuolla ja tuollakin on! Vaikka valmis alkio viedään kohtuun, ei raskaus onnistu. Kaikki muut saa lapsen, mutta ei me. Jokainen raskausvatsa on muistutus omasta epäonnistumisesta.

Kolmekymppinen ja vapaaehtoisesti lapseton. o/

Ymmärrän silti miltä se voisi tuntua, jos ei saa sitä mikä luontaisesti pitäisi tulla, eli jälkikasvu. Tahattomasta lapsettomuudesta saattaa muotoutua psyykkinen noidankehä, "no kun muut saavat lapsia mutta miks just minä en, mikä minussa on vikana". Ajatus sattuu, se alkaa vaikuttaa myös kehoon kielteisesti. Kielteisessä tai sairaassa maaperässä ei kasva hedelmää, ja se sattuu vielä enemmän. Valitettavasti luonto on jo alkanut rajoittaa lisääntymistä omin keinoinsa, eli jokaista meistä ei ole enää luotu elämään, kasvamaan ja lisääntymään, syystä tai toisesta. Silti ihminen työntää oman lusikkansa soppaan, ja keikuttaa luonnon venettä vaikka väkisin. Ihminen ja ihmiskunta on pohjimmiltaan hyvin itsekäs, ahne ja kateellinen.

Raskauskateus siis piilee omassa muinaisessa taustassamme, sitä on jokaisella enemmän tai vähemmän, ja se riippuu hyvin paljon myös kantajansa luonteesta. Ennen oli fyysistä taistelua siitä kuka pääsee jatkamaan sukuaan (enimmäkseen tosin uroksilla), mutta sitä on salakavalasti myös naisten mielissä, eikä siitä kovin julkisesti (yllättäen) haluta puhua, koska se on vastoin opittuja normeja. "Ei ole oikein ajatella toisista pahaa, mutta miks tolla on maha pystyssä, kun minulla se pitäisi olla koska olen sitä niin paljon toivonut". En minä ihmettele, että toisille kateellisille voi tulla pahojakin ajatuksia raskaana olevasta kanssasisaresta. Raskaana olevalta / olleelta se puolestaan tottakai tuntuu sairaalta ja järkyttävältä.

"Hater's gonna hate", eli se sama valittaja joka on valittanut muiden penskoista, takuuvarmasti valittaa myös omasta raskaudestaan ja koko loppuelämästään. Valittaja valittaa mistä vaan, taukoamatta. Valittajalla ei ole mikään hyvin ikinä, koskaan, ja aina löytyy jotain kitisemisen aihetta. Nimimerkillä kokemusta on, läheisenä valittaja.

Pitäkää oma lippunne korkealla ja häntä pystyssä, ja unohtakaa kaikenmaailman valittajat! :)

[quote author="Vierailija" time="11.11.2013 klo 16:02"]

Valittaja valittaa mistä vaan, taukoamatta. Valittajalla ei ole mikään hyvin ikinä, koskaan, ja aina löytyy jotain kitisemisen aihetta. Nimimerkillä kokemusta on, läheisenä valittaja.

Pitäkää oma lippunne korkealla ja häntä pystyssä, ja unohtakaa kaikenmaailman valittajat! :)

[/quote] Ei pidä paikkaansa, että kaikki valittajat olisivat samanlaisia. Ja valittaisivat kaikesta. Jokainen valittaa joskus, ja se on vaan hyvä. Niin moni sisäänsä huolien/ahdistusten patoaja joutuu syömään lääkkeitä myöhemmin, kun ei ole uskaltanut valittaa koskaan.