Läheisriippuvaisuus ja vanhemmasta miehestä eroaminen

Olen eroamassa nyt viimein pitkäaikaisesta parisuhteesta. Olen 25v nainen ja mieheni on minua 15 vuotta vanhempi. Olemme seurustelleet 8 vuotta, josta nyt viimeiset 4 vuotta olemme olleet epävirallisesti ''yhdessä''. Olimme todella rakastuneita, ja rakkautta löytyy vieläkin puolin ja toisin, mutta tämän suhteen on nyt vain loputtava, koska meillä on aika erilaiset tavoitteet ja näkemykset elämälle. Olen oivaltanut viimein - ja ennen kaikkea hyväksynyt sen - ettei mies tule koskaan muuttumaan vaikka tekisin mitä.

Tunnistan sen, että tämä vuosia kestänyt toilailu ja viehätys vanhempiin miehiin johtuu siitä, että mulla ei ole ollut lapsuudessa isähahmoa. Toki olen myös luonteeltanikin vähän sellainen vanha sielu... Äitisuhteenikin on vähän mitä on ja olen käytännössä selvinnyt elämässä yksin jo pienestä pitäen. En lähde sen enempää avaamaan, mutta näin lyhyesti sanottuna normaalia rakkautta ja turvaa en ole eläissäni kokenut.

Olen hautonut lopullista eroa jo vuosia. On ollut kuitenkin myös hetkiä, jolloin uskon siihen, että ''kyllä se mies muuttuu ja alkaa panostamaan suhteeseemme aikuisten oikeasti''. Mies on myös itsekin sanonut, että haluaa vielä yrittää ja haluaisi kokeilla muuttumista. Välillä taas sanoo, että haluaisi, mutta ei pysty. Ei hän mielestäni kyllä ole edes yrittänyt...

No, tässä on nyt vuosia odoteltu, riidelty, keskusteltu ja yritetty auttaa, mutta nyt on pakko nostaa kädet pystyyn. En suoraan sanottuna tahdo ns. haaskata elämääni mieslapseen, joka ei aio koskaan ryhdistäytyä. Ymmärrän sen, että ansaitsen parempaa, mutta ymmärrän myöskin sen, että jotta voisin parantua ja olla parempi ihminen erityisesti itselleni ja muille, mun on käytävä tämä ero nyt lopullisesti kunnolla läpi sekä hankkia jotain apua itselleni asian käsittelyyn.

Isoin ongelmani on se, että tulevaisuus pelottaa. Mulla ei ole munaa vaan ottaa ja lähteä ja astua polulle, joka on täysin tuntematon. Pelkään jääväni ikuisiksi ajoiksi yksin. Mies on ollut ainoa tuki ja turva sekä myöskin ensimmäinen poikaystäväni. Tiedän, olen nössö. Pelkoni on niin paha, että ajatuskin yksin jäämisestä ahdistaa ja alkaa tulla fyysisesti tosi paha olo.

Musta kuitenkin on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, että on nyt on aika mennä eteenpäin. Alan olla valmis, mutta tarvitsisin pientä sysäystä vielä. En jaksa enää kituuttaa enkä pelätä. Osaisko joku antaa neuvoja, vinkkejä, kertoa kokemuksia aiheeseen liittyen tai suositella paikkaa josta saada apua ongelmaan?