Mitä mieltä vanhemmista, jotka riitelevät lastensa kuullen?

eipä yllätä tämän palstan naisten vastaukset =D on pakko saada riita aikaan vähintään kerran päivässä =D

Omat vanhempani riitelivät jatkuvasti, ja opin siitä vain sen etteivät aikuiset näköjään osaa käsitellä ongelmatilanteita sivistyneesti. Meidän lasten piti kuunnella vanhempien riitoja ilman että saimme käskeä lopettamaan, mutta jos meille lapsille tuli riitaa jostain niin vanhemmat olivat heti komentamassa hiljaiseksi.

No, onneksi olen nyt jo aikuinen enkä todellakaan aio siirtää riitelykulttuuria eteenpäin.

En pidä riitelystä enkä erimielisyydestä, koska asiat voi keskustella läpi aikuismaisesti ilman huutamista, mykkäkoulua ja nälvimistä. Puhumattakaan tavaroiden heittelystä. En ymmärrä niitä, jotka haukkuvat exäänsä lapsille tai muille aikuisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa vanhempien riidat ei jäänyt traumoiksi minulle, osasivat riidellä ihan "asiallisesti" :D minulla ja miehelläni ei ole riitoja ollut enkä keksi mistä asiasta edes saisimme riitaa, joten omat lapset ei ole ainakaan meidän vanhempien riitoja nähnyt.

Kaikessa aina samaa mieltä?

No eipä me välttämättä kaikesta samaa mieltä olla, mutta eihän siitä tarvi riidellä.

Jouduttiin olemaan lapsena vanhempien välissä, ettei isä olisi alkanut pahoinpidellä äitiä. Toisinaan ei ehditty väliin. En olisi halunnut olla osallisena siinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa vanhempien riidat ei jäänyt traumoiksi minulle, osasivat riidellä ihan "asiallisesti" :D minulla ja miehelläni ei ole riitoja ollut enkä keksi mistä asiasta edes saisimme riitaa, joten omat lapset ei ole ainakaan meidän vanhempien riitoja nähnyt.

Kaikessa aina samaa mieltä?

No eipä me välttämättä kaikesta samaa mieltä olla, mutta eihän siitä tarvi riidellä.

Kumpi antaa periksi? Olen ollut 30 v mieheni kanssa ja tiedän, että erimielisyyksiä ei vain voi ratkoa aina sulassa yhteisymmärryksessä. Välillä tulee eteen tilanteita, joissa keskustellaan isollakin väännöllä. Onko teillä kyseessä hissukkaihmiset vai määritteletkö riitelyn näin eri tavalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi?

Lapset traumatisoituvat.

Kaikista traumaattisinta omassa lapsuudessani oli se, kun vanhemmat riitelivät "salaa" omassa huoneessaan ja yrittivät esittää että kaikki on hyvin. Opin sen että riidoista ei kysytä tai puhuta vaan esitetään että kaikki on hyvin. Joka riidan jälkeen pelkäsin että vanhemmat eroavat mutta en voinut kysyä heiltä asiasta koska piilottelu viesti selkeästi että tämä on salaista ja vakavaa eikä lasten kuulu siitä teitää.

Itse riitelen välillä lasteni edessä mieheni kanssa. Aina myös puhutaan asioista lasten kanssa ja tehdään selväksi, että vaikka toista rakastaa tosi paljon niin joskus menee hermot ja se on ihan ok kunhan ei ole tahallaan ilkeä ja muistaa aina sopia riidan ja pyytää anteeksi.

Tämä. Lapset aistivat kyllä aina kireän tunnelman, ja jos eivät tiedä sille syytä, syyttävät tyyppillisesti itseään ja sisäistävät sen ahdistuksen itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa vanhempien riidat ei jäänyt traumoiksi minulle, osasivat riidellä ihan "asiallisesti" :D minulla ja miehelläni ei ole riitoja ollut enkä keksi mistä asiasta edes saisimme riitaa, joten omat lapset ei ole ainakaan meidän vanhempien riitoja nähnyt.

Kaikessa aina samaa mieltä?

No eipä me välttämättä kaikesta samaa mieltä olla, mutta eihän siitä tarvi riidellä.

Kumpi antaa periksi? Olen ollut 30 v mieheni kanssa ja tiedän, että erimielisyyksiä ei vain voi ratkoa aina sulassa yhteisymmärryksessä. Välillä tulee eteen tilanteita, joissa keskustellaan isollakin väännöllä. Onko teillä kyseessä hissukkaihmiset vai määritteletkö riitelyn näin eri tavalla?

Me kunnioitetaan toisen mielipidettä. Jos mies on eri mieltä niin se on, tuskin se kovalla väännöllä muuksi muuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudessa vanhempien riidat ei jäänyt traumoiksi minulle, osasivat riidellä ihan "asiallisesti" :D minulla ja miehelläni ei ole riitoja ollut enkä keksi mistä asiasta edes saisimme riitaa, joten omat lapset ei ole ainakaan meidän vanhempien riitoja nähnyt.

Kaikessa aina samaa mieltä?

No eipä me välttämättä kaikesta samaa mieltä olla, mutta eihän siitä tarvi riidellä.

Kumpi antaa periksi? Olen ollut 30 v mieheni kanssa ja tiedän, että erimielisyyksiä ei vain voi ratkoa aina sulassa yhteisymmärryksessä. Välillä tulee eteen tilanteita, joissa keskustellaan isollakin väännöllä. Onko teillä kyseessä hissukkaihmiset vai määritteletkö riitelyn näin eri tavalla?

Kasvunpaikka molemmille. Meillä asuu ja elää yhdessä kaksi järkevää aikuista eikä koskaan ole tarvinnut korottaa ääntä eikä kättä ja hyvä niin. Olen onnellinen ja kiitollinen hyvästä miehestä ja samaa aion itsekin olla miehelle. -Ohis

Tottakai tulisi välttää kaikkien mahdollisuuksien mukaan. Etenkin herkkyysiässä olevien lasten kuullen (alle kouluikäiset ja teini-ikäiset). Minkäänikäisellä lapsella ei ole vielä kognitiivista kyvykkyyttä käsitellä vanhempien ristiriitoja & lasta tulisi aina suojella aikuisten asioilta.

Ymmärrettävää, jos joskus tapahtuu (ts. Tuskin pysyviä ongelmia syntyy, ellei erityislapsi) - voi vaarantaa lapsen iänmukaista kehitystä ja traumatisoida lasta ihan vakavasti, jos jatkuvaa.

T.psykologian opiskelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä ne vasta traumatisoituu kun tulevat isommiksi eivätkä osaa ratkaista riitoja kun eivät niitä koskaan ole nähneet. Tai niiden ratkomista.

Mikä on riitojen ratkaisemista ja miten me ihmiset opimme ratkomaan riidat?

Riitojen ratkaisemista on esim. se, että ei ryhdytä tukkanuottasille, vaan puhutaan asiat halki. Pyydetään tarvittaessa anteeksi ja sovitaan. 

Opimme ratkomaan riidat, kun näemme mallin, miten se tehdään. Normaaleissa perheissä tämä tapahtuu kotona. 

Eikö nämä pitäisi olla ihan itsestäänselvyyksiä? 

No niin. Mutta kun kaikki vanhemmat eivä niitä riitojaan sovi. Isäni sanoi aina, että anteeksi pyytäminen on lapsellista.

Vanhempani riitelivät paljon, kun olivat naimisissa, se oli huutamista, mutta ei onneksi mitään fyysistä. Sopimisia en monta muista ja jos jotain sovittiin, niin parin viikon päästä syntyi taas samasta asiasta kiista.

Mitä siitäkin oppii.

Vierailija kirjoitti:

Tietty on ihan normaalia. Lapsi oppii, etta kyllä vihankin tunteen saa näyttää. Hyödyllistä olisi, jos lapsi näkisi myös sitten sopimisen. Anteeksipyynnöt ja halauksen tms.

Tästä samaa mieltä. Lapsen olisi hyvä nähdä, miten ristiriitatilanteet ratkotaan - mutta ei jatkuvana riitelynä; jos toisinaan on riitelyä, on se luonnollista mutta silloin olisi myös hyvä näyttää lapselle, että tilanne sovitaan ja iänmukaisesti kertoa lapselle, ettei hän ole vastuussa asiasta.

Lapsen ei kuuluisi joutua kantamaan aikuisten asioita ja lapset ovat mestareita kääntämään kaiken negatiivisen itseensä.

Riidellä voi myös raivoamatta. Juurikin holtiton raivoaminen toinen toiselle ja huutokilpailut, saatika fyysinen väkivalta voivat ihan vakavasti otettaen traumatisoida lasta. Henkinen väkivalta on väkivaltaa.

T.psykologian opiskelija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riitely on normaalia. Kunhan ei ole jatkuvaa ja fyysistä.

Että ihan on hyvä jokaisen irmapetterin tottua siihen, että välillä saattaa jopa ääni nousta myös vanhemmilla.

Jos asiat on perheessä kunnossa, ei kenenkään lapsen pitäisi asiasta traumatisoitua. Asiat sovitaan ja niistä puhutaan ja elämä jatkuu.

En ihmettele miksei porukka tee lapsia kun tuntuu että ihmisen normaalit rektiotkin on kielletty sen jälkeen kun lapsi syntyy.

Ei ole normaalia huutaa. Kaikki henkinenkin ilkeys ja paha ilmapiiri on lapsille vahingollista.

Ei ole normaalia huutaa? Silti lapset, varsinkin pienet, tekee sitä jatkuvasti.

Kyllä, lapset huutavat usein, koska heillä ei ole vielä tarvittavia itsesäätelytaitoja.

Aikuisen tulisi yleensä (poikkeuksia tapahtuu varmasti kaikissa perheissä) osata näyttää lapselle, että ristiriidat voidaan ratkoa ilman huutamista & henkistä väkivaltaa ja kuinka asiat myös sovitaan. 

Pointissasi ei ole järkeä, koska lasta ei voi verrata aikuiseen millään tasolla.

Alhaista.

Erimielisyydet kuuluu hoitaa rasittamatta lapsia aikuisten asioilla, koska lapset aina keksivät syyn syyttää itseään tilanteesta. Toisinsanoen, riidellä voi huutamatta ja mennä vaikka autoon raivoamaan, jos tuntuu mutta antaa lapsien olla lapsia. Toki lapsille tulee opettaa ristiriitatilanteiden ratkaisua mutta ei vanhempien riitelyn kautta - koska se antaa lapselle surullisen väärän mallin.

Vierailija kirjoitti:

Tietty on ihan normaalia. Lapsi oppii, etta kyllä vihankin tunteen saa näyttää. Hyödyllistä olisi, jos lapsi näkisi myös sitten sopimisen. Anteeksipyynnöt ja halauksen tms.

Juuri noin. Ei riitely yksin ole paha jos lapsi näkee ja kuulee, mutta ehdottomasti lapsen pitää nähdä myös sopiminen.

Muuten ei opi. Eikä riitely saa olla koskaan fyysistä. Ei koskaan pahoinpitelyä lapsen nähden.

Riippuu siitä mikä koetaan riidaksi ja mistä aiheesta. Jotkut asiat eivät kuulu lasten korville. Erimielisyyksiä voi hyvin puida kiivaastikkin lasten edessä, tämä ei tarkoita huutamista, raivoamista tai tavaroiden heittelyä. Näitä ei saisi tapahtua lasten edessä. Silti hermon menettäminen on normaalia ja pitää pystyä näyttämään tunteitaan lapsille ja opettamaan heitä aitä kautta.

Esim. lapsi joka itse saa "raivokohtauksia" tai itkupotkuraivareita (kuitenkin suurin osa saa). Hänellekin on hyvä välillä nähdä että aikuisetkin menettävät malttinsa mutta osaavat nopeasti rauhoittua. Jos lapsi aina luulee että on ainoa joka raivoaa ja aikuiset ei ikinä, voi lapselle tulla turhaa itsesyyttelyä.

Vierailija kirjoitti:

En pidä riitelystä enkä erimielisyydestä, koska asiat voi keskustella läpi aikuismaisesti ilman huutamista, mykkäkoulua ja nälvimistä. Puhumattakaan tavaroiden heittelystä. En ymmärrä niitä, jotka haukkuvat exäänsä lapsille tai muille aikuisille.

Riitely ei tarkoita huutamista, mykkäkoulua (jota kyllä taitavat eniten käyttää ne jotka "eivät koskaan riitele", nälvimistä tai väkivaltaa.

Riita on suullisesti selvitettävä erimielisyys, joka herättää tunteita molemmissa osapuolissa. Tunteita saa ja kuuluu näyttää niin, että tapa näyttää ne ei satuta muita. Äänen korottaminenkin on normaalia vihaisena, tästä on kuitenkin matkaa huutamiseen. Se mitä sinä kuvaat on väkivaltaa, ei pelkkää riitelyä.

Tiedoksi nyt sille psykologiankin opiskelijalle, että erityislapsikaan ei normaalista riitelystä traumatisoidu. Normaali riitely tarkoittaa juuri sitä mitä tämän viestin alkuun kirjoitin. Elämässä tulee riitoja, ne käydään läpi ja sovitaan. Näitä erimielisyyksien selvittelyjä ei ole tarkoitus tehdä lapsilta piilossa, vaan antaa malli miten asiat selvitetään toista kunnioittaen, vaikka mukana olisi vaikeita tunteita.