No niin kuka tunnustaa hyljeksineensä leikkipuistossa erilaista lasta???

Tuotakaan tilannetta ei syntyisi, jos äidillä olisi vähän älliä. Menisi vaikka sinne puistoon niin, että joku lapsen kaveri - joka tietää lapsen tyylin - olisi mukana ja leikkisi iloisesti. Siihen leikkiin olisi helppo muiden yhtyä.

Tai sitten voisi ihan vaan rohkeasti kertoa suoraan, miksi lapsi on tuollainen kuin on. Eli sanoa ihan reippaasti sen toisen lapsen äidille, että lapsi on kuulovammainen ja kommunikoi siksi poikkeavasti.

Sen sijaan että kököttää umpimielisenä ja vihaisena kyttäämässä muiden reaktioita.

Itse myönnän vältteleväni tuttua vammaista lasta. Hänen vanhempiensa suhtautuminen on niin nurjaa, että en jaksa enää edes yrittää. Vanhemmat näkevät vamman elämää suurempana, lapsi ei.

Niin, ja oma kuopukseni oli käytännössä mykkä reilusti yli kolmevuotiaaksi.

Voisko joku kopioida sen tekstin tähän?

[quote author="Vierailija" time="29.10.2013 klo 08:26"]

Tuotakaan tilannetta ei syntyisi, jos äidillä olisi vähän älliä. Menisi vaikka sinne puistoon niin, että joku lapsen kaveri - joka tietää lapsen tyylin - olisi mukana ja leikkisi iloisesti. Siihen leikkiin olisi helppo muiden yhtyä.

Tai sitten voisi ihan vaan rohkeasti kertoa suoraan, miksi lapsi on tuollainen kuin on. Eli sanoa ihan reippaasti sen toisen lapsen äidille, että lapsi on kuulovammainen ja kommunikoi siksi poikkeavasti.

Sen sijaan että kököttää umpimielisenä ja vihaisena kyttäämässä muiden reaktioita.

Itse myönnän vältteleväni tuttua vammaista lasta. Hänen vanhempiensa suhtautuminen on niin nurjaa, että en jaksa enää edes yrittää. Vanhemmat näkevät vamman elämää suurempana, lapsi ei.

Niin, ja oma kuopukseni oli käytännössä mykkä reilusti yli kolmevuotiaaksi.

[/quote]

Eikö vammaisen lapsen vanhemmilla ole ihan tarpeeksi omassa tilanteessaan, pitääkö vielä pitää huolta että muut sopeutuvat?  Tarkoitan että ei tule sinullekaan sitten mieleen, että tehtäväsi olisi helpottaa sen tuntemasi perheen tilannetta? Ei empatiaa vanhempia kohtaan?

 Joo tiedän, että käytännössä järkevintä vammaisen vanhempana on olla supervahva, aina iloinen ja muille asiat rautalangasta vääntävä, mutta kohtuutonta se silti on.

Kommenteissa äiti kertoi selittäneensä mikä on pojan tilanne.

[quote author="Vierailija" time="29.10.2013 klo 08:31"]

Voisko joku kopioida sen tekstin tähän?

https://www.facebook.com/emilia.hietaniemi1/posts/10151926820994383

Nyt hieman sapettaa. Minun pojallani on kehitysviivästymä: hän ei osaa puhua, vaikka on 3 1/2v. Hän on ehkä kuuro tai kuulovammainen, joka ehkä on syy siihen että kehitys on jäljessä. Hän ilmaisee itseään lähinnä murisemalla, kalittamalla korkealla äänellä, ja kehollisesti (silittämällä, halaamalla, ja innostuneena saattaa myös töniä ja pukkia esim. yrittäessään saada muita lapsia hippa-leikkiin mukaan).
Tässä on muutama viikko nyt vierähtänyt, jolloin olen tullut pojan kanssa itkien puistosta: Koska poikani käyttäytyy erikoisesti, muut ihmiset lähtevät usein pois seurattuaan hänen touhujaan vähän aikaa. Minulla olisi niiiiiiiiiin monta esimerkkiä kerrottavana, mutta tuorein tältä päivältä: Menimme puistoon, jossa oli äiti ja n. 2 1/2-vuotias tyttö. Poikani kiipeili jyrkkää mäkeä liukumäelle, murisi pinnistellessään ja kalitti omalla kielellään hyväntuulisena. Hän ei mitenkään "häirinnyt" toista lasta, eikä ottanut häneen kontaktia. Meillä oli pojan kanssa tosi kivaa kunnes "kummallisesti" puhuminen alkoi ilmeisesti vaivaamaan näitä muita. Ensin he tyytyivät vain seisten tuijottamaan lastani. Kun poikani alkoi oikein kunnolla röhkimään ja kimittämään omalla tavallaan, otti äiti tytärtään hihasta kiinni ja sanoi "lähdetäänpä me nyt pois tästä". Kokoajan katse kiinni pojassani. Niin he vetäytyivät puiston toiseen laitaan kiikkumaan, ja kumpikin jatkoi tuijottamistaan poikani kimittäessä ja muristessa leikkiessään kanssani.
Tämä oli nyt ties monesko kerta parin viikon sisällä tätä samaa hommaa. Eka kerrat tuntuivat tosi pahalle, kun tajusin ettei minun lapseni sovi noiden ihmisten maailmaan: He haluavat suojella lapsiaan minun pojaltani. Upealta, iloiselta, huumorintajuiselta, ihanalta pojaltani! Tätä on ollut vaikea ymmärtää. Pojan isä lohdutti minua tänään sanomalla, että se on noiden ihmisten häviö, ei meidän! He opettavat lapsilleen maailmankuvan, jossa erilaisuus ja kaikenlainen vammaisuus on kamalaa. He pelkäävät; emme me tai poikamme. He joutuvat elämään elämänsä sen kanssa, että kaikkia normista poikkeavaa on pelättävä.
En olisi uskonut, että tämmönenkin asia tulee vielä eteen... Tätä se nyt näyttää sitten olevan.
Minä halveksin tätä keskinkertaisuuden ihannointia, jossa jokaisen tulee mahtua jollekin käyrälle ja olla jonkin keskiarvon sisällä.

[quote author="Vierailija" time="29.10.2013 klo 08:31"]

Voisko joku kopioida sen tekstin tähän?

https://www.facebook.com/emilia.hietaniemi1/posts/10151926820994383

Nyt hieman sapettaa. Minun pojallani on kehitysviivästymä: hän ei osaa puhua, vaikka on 3 1/2v. Hän on ehkä kuuro tai kuulovammainen, joka ehkä on syy siihen että kehitys on jäljessä. Hän ilmaisee itseään lähinnä murisemalla, kalittamalla korkealla äänellä, ja kehollisesti (silittämällä, halaamalla, ja innostuneena saattaa myös töniä ja pukkia esim. yrittäessään saada muita lapsia hippa-leikkiin mukaan).
Tässä on muutama viikko nyt vierähtänyt, jolloin olen tullut pojan kanssa itkien puistosta: Koska poikani käyttäytyy erikoisesti, muut ihmiset lähtevät usein pois seurattuaan hänen touhujaan vähän aikaa. Minulla olisi niiiiiiiiiin monta esimerkkiä kerrottavana, mutta tuorein tältä päivältä: Menimme puistoon, jossa oli äiti ja n. 2 1/2-vuotias tyttö. Poikani kiipeili jyrkkää mäkeä liukumäelle, murisi pinnistellessään ja kalitti omalla kielellään hyväntuulisena. Hän ei mitenkään "häirinnyt" toista lasta, eikä ottanut häneen kontaktia. Meillä oli pojan kanssa tosi kivaa kunnes "kummallisesti" puhuminen alkoi ilmeisesti vaivaamaan näitä muita. Ensin he tyytyivät vain seisten tuijottamaan lastani. Kun poikani alkoi oikein kunnolla röhkimään ja kimittämään omalla tavallaan, otti äiti tytärtään hihasta kiinni ja sanoi "lähdetäänpä me nyt pois tästä". Kokoajan katse kiinni pojassani. Niin he vetäytyivät puiston toiseen laitaan kiikkumaan, ja kumpikin jatkoi tuijottamistaan poikani kimittäessä ja muristessa leikkiessään kanssani.
Tämä oli nyt ties monesko kerta parin viikon sisällä tätä samaa hommaa. Eka kerrat tuntuivat tosi pahalle, kun tajusin ettei minun lapseni sovi noiden ihmisten maailmaan: He haluavat suojella lapsiaan minun pojaltani. Upealta, iloiselta, huumorintajuiselta, ihanalta pojaltani! Tätä on ollut vaikea ymmärtää. Pojan isä lohdutti minua tänään sanomalla, että se on noiden ihmisten häviö, ei meidän! He opettavat lapsilleen maailmankuvan, jossa erilaisuus ja kaikenlainen vammaisuus on kamalaa. He pelkäävät; emme me tai poikamme. He joutuvat elämään elämänsä sen kanssa, että kaikkia normista poikkeavaa on pelättävä.
En olisi uskonut, että tämmönenkin asia tulee vielä eteen... Tätä se nyt näyttää sitten olevan.
Minä halveksin tätä keskinkertaisuuden ihannointia, jossa jokaisen tulee mahtua jollekin käyrälle ja olla jonkin keskiarvon sisällä.

4, no nämä minun tuttuni tekevät itse omasta elämästään helvettiä. Mikään ei käy, kaikki on pielessä, eikä kukaan auta.

Heillä on yksi lapsi, isot tukijoukot ja rahaa.

Tällä yhdellä lapsella on lievä liikuntavamma. Ei muuta.

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että mitään ei voi tehdä ilman että se vamma on koko ajan fokuksessa. Oltiin samaa ystäväpiiriä, mutta nykyään en enää heitä jaksa. Esimerkiksi parinsadan metrin metsäretki tyssäsi siihen, että lapsi ei muka voi kävellä tasaista polkua tuon vertaa - mikä on ihan vale, koska seuraavana päivänä lapsi juoksi paljon pidemmän matkan, kun isä ei ollut kyttäämässä. Lapselle ei voi edes puhua ilman että vanhemmat ryntää kyyläämään.

Kaikki on samanlaista.

Olen samaa mieltä kuin lapsen isä, enkä kyllä ikinä ole syrjinyt ketään lasta leikkipuistossa tai missään muaallakaan. Väkivaltaisesti tai kiroillen toimivia on vältelty. 

aika herkkänahkainen tuo äiti. ei voi tietää toisen syytä lähteä puistosta, jos tuli ruoka-aika tms. useimmiten vieraat ihmiset sietää ihan viimeiseen asti koska suomalainen on todella kohtelias eikä tuijota tai osoita sormella. ei kyllä myöskään kysele tai ota kontaktia! lapset sensijaan on uteliaita ja kysyy mikä tolla on ja sitten he ovat että aijaa ja jatkavat leikkiä. joistain oli tosi kiva tulla seisomaan pyörätuolin jalkatuelle ja olla kyytsässä :D tai yrittivät kilpaa antaa poitsulle lelua käteen ja se voitti kenen lelu pysyi kädessä. vanhemmat oli ehkä vähän hämmentyneitä ja yrittivät "jättää meitä rauhaan" kuten suomalaisessa kulttuurissa kuuluu tehdä :) mutta rauhoittuivat kun tutustuivat paremmin. 

tässäkin on äiti pahoittanut mielensä, lapsi luultavasti ei - korkeintaan sen jälkeen kun äiti vollottaa..

terveisin monivammaisen, kehitysvammaisen lapsen äiti. 

Tekstitä ja kommenteista käy ilmi että ei ole ensimmäinen  kerta. Usein noin on käynyt. Ystävälläni on liikuntavammainen lapsi ja tiedän että he ovat kokeneet juuri tuoga. Vaikka äiti on selittänyt päiväkodissa ja koulussa aina tilanteen. Eikä se perheelle ole ongelma eikä ahdistus niin luokkakavereilta ja vanhemmilta tulee tätä sulkemista ja väistämistä ihan ääneenkin. Kuvaan kuuluu että syrjijät AINA selittävät että eivät syrji paitsi tätä yh kun juuri sitä tai sen vanhempia ei  jaksa kun juuri se lapsi tai vanhemmat niin rasittavia ...

Jokainen teinityttö kuvittelee, että koko maailma mittailee katseellaan hänen navanseutuaan. Tuo äiti vaikuttaa vähintään yhtä vainoharhaiselta lapsensa suhteen.

Itse en syrji enkä ole lapsenakaan syrjinyt vammaisia. Molemmat vanhempani työskentelevät kehitysvamma-alalla, joten vammaiset ovat silmissäni tavallisia ihmisiä siinä missä muutkin, vähän kummallisempia vain. Ehkä jos toinen vanhemmistani olisi ollut töissä vaikka sossussa, osaisin suhtautua yhtä suopeasti esim. tapapultsareihin, uusnatseihin tai 15 vuotta yhteiskunnan tuella kotona loisiviin sarjatuotantomammoihin. Nyt en osaa.