Tunnustan teille nyt, millainen oikeasti olen

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:20"]

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 14:29"]

Olen ilkeä ja kateellinen nainen. Ulospäin hymyilen kyllä ja osaan olla seurassa, mutta en osaa ystävystyä kehenkään enkä ole kiintynyt koskaan muihin kuin omiin lapsiini. 

Olen ihan äärettömän kateellinen ihminen. Viime syksynä tunsin helpotusta kun yksi tuttu ei päässytkään haluamaansa kouluun, suorastaan hymyilin matkalla kotiin että elää sitä risukasassa muutkin. Kun hän sitten pääsi muuta kautta opiskelemaan samaa alaa, olin niin raivoissani siitä että toisen unelma toteutui, että tiuskin miehelleni koko sen illan ja itkin yön. Joskus kun on oikein paha olo, haukun kaikki miehen läheiset luusereiksi ja siskot huoriksi, vaikka todellisuudessa en voi sietää sitä, että toinen sisko on elänyt juuri sellaisen elämän josta minä ennen haaveilin mutta jota en koskaan omien mielenterveysongelmien takia uskaltanut lähteä yrittämäänkään.

Minä haluaisin kaikkea kivaa ja ihanaa itselleni: haluaisin käydä kampaajalla, haluaisin ihania kalliita laukkuja ja olen aina halunnut Burberryn trenssin itselleni. Olisin todella pinnallinen, jos minulla vain olisi rahaa. Haluaisin myös matkustaa ja opiskella yliopistossa ja asua talossa jonka olisimme itse rakentaneet. Mutta totuus on, että asumme kamalassa lähiössä keskeneräisen remontin keskellä, rivarissa jossa on todennäköisesti hometta. Olen edelleen masentunut ja kouluttamaton ja jokainen päiväni alkaa ahdistuksesta ja loppuu itkuun.

Huonon oloni puran tänne. 

Anteeksi siitä, mutta en voi itselleni mitään.

[/quote]

Kaikesta päätellen tarvitsisit psykiatrista apua. Sinusta kuultaa läpi epätasapaino ja jotenkin häiriintynyt persoonallisuus. Olet jäänyt lapsena vajaaksi rakkaudesta, hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin kykysi rakastaa on jäänyt kokonaan uupumaan. Onko teitä enemmänkin, kun peukkuja noin paljon?

Lapset kasvatettu siten, että lapsi yksin ja äiti koneella, vai?

[/quote]

Syysloma, koko perhe kotona tänään. 

ap

Voi voi ap! Sun pitäis nyt olla onnellinen siitä, että olette terveitä ja että sinulla on lapset ja mies!!! Ihan naurettavaa tuollainen oikeesti!

Tässä sen taas näkee, missä iässä niitä lapsia kannattaisi hankkia, vaikka ikä ei olekaan vain numero - mutta jos materia vaan merkkaa ja kateus rulaa, niin äiti ei voi olla hyvä äiti lapsilleen!!!

Toivottavasti Jumala napauttaa sinua tai perhettäsi, jotta heräät näkemään, mikä tässä elämässä ap. oikeasti on tärkeää!

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:25"]

Voi voi ap! Sun pitäis nyt olla onnellinen siitä, että olette terveitä ja että sinulla on lapset ja mies!!! Ihan naurettavaa tuollainen oikeesti!

Tässä sen taas näkee, missä iässä niitä lapsia kannattaisi hankkia, vaikka ikä ei olekaan vain numero - mutta jos materia vaan merkkaa ja kateus rulaa, niin äiti ei voi olla hyvä äiti lapsilleen!!!

Toivottavasti Jumala napauttaa sinua tai perhettäsi, jotta heräät näkemään, mikä tässä elämässä ap. oikeasti on tärkeää!

[/quote]

Onko tämä jumalan napauttamisen toivominen jotenkin minun kateuttani parempaa henkistä hyvinvointia, häh? No, toivon sinulle SITÄ SAMAA! 

ap

Ootko ap osallistunut noihin bloggarien haukkumisketjuihin? Vaikutat sellaiselta.

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:23"]

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:20"]

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 14:29"]

Olen ilkeä ja kateellinen nainen. Ulospäin hymyilen kyllä ja osaan olla seurassa, mutta en osaa ystävystyä kehenkään enkä ole kiintynyt koskaan muihin kuin omiin lapsiini. 

Olen ihan äärettömän kateellinen ihminen. Viime syksynä tunsin helpotusta kun yksi tuttu ei päässytkään haluamaansa kouluun, suorastaan hymyilin matkalla kotiin että elää sitä risukasassa muutkin. Kun hän sitten pääsi muuta kautta opiskelemaan samaa alaa, olin niin raivoissani siitä että toisen unelma toteutui, että tiuskin miehelleni koko sen illan ja itkin yön. Joskus kun on oikein paha olo, haukun kaikki miehen läheiset luusereiksi ja siskot huoriksi, vaikka todellisuudessa en voi sietää sitä, että toinen sisko on elänyt juuri sellaisen elämän josta minä ennen haaveilin mutta jota en koskaan omien mielenterveysongelmien takia uskaltanut lähteä yrittämäänkään.

Minä haluaisin kaikkea kivaa ja ihanaa itselleni: haluaisin käydä kampaajalla, haluaisin ihania kalliita laukkuja ja olen aina halunnut Burberryn trenssin itselleni. Olisin todella pinnallinen, jos minulla vain olisi rahaa. Haluaisin myös matkustaa ja opiskella yliopistossa ja asua talossa jonka olisimme itse rakentaneet. Mutta totuus on, että asumme kamalassa lähiössä keskeneräisen remontin keskellä, rivarissa jossa on todennäköisesti hometta. Olen edelleen masentunut ja kouluttamaton ja jokainen päiväni alkaa ahdistuksesta ja loppuu itkuun.

Huonon oloni puran tänne. 

Anteeksi siitä, mutta en voi itselleni mitään.

[/quote]

Kaikesta päätellen tarvitsisit psykiatrista apua. Sinusta kuultaa läpi epätasapaino ja jotenkin häiriintynyt persoonallisuus. Olet jäänyt lapsena vajaaksi rakkaudesta, hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin kykysi rakastaa on jäänyt kokonaan uupumaan. Onko teitä enemmänkin, kun peukkuja noin paljon?

Lapset kasvatettu siten, että lapsi yksin ja äiti koneella, vai?

[/quote]

Syysloma, koko perhe kotona tänään. 

ap

[/quote]

Aika jännä kommentti tai vastaus? :O

Hienoa, että olet uskaltanut tunnustaa itsellesi mistä kiikastaa. Se on juuri oikea ensimmäinen askel.

Et nyt oikeasti viitsi tuhlata loppuelämääsi (alku kerran mennyt jo) tuohon negatiivisuuden kehään. Kaikista asioista löytyy jotain positiivista! Keskity itseesi ja löytämään itsellesi hyvänolon fiiliksiä, niin et ehdi edes vahtia muiden tekemisiä tai saamisia, ja ehkä jonainen päivänä huomaat olevasi onnellinen omista jutuistasi, ja ehkä sitten vielä jonain päivänä jonkun toisen saavutuksestakin.

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:27"]

Ootko ap osallistunut noihin bloggarien haukkumisketjuihin? Vaikutat sellaiselta.

[/quote]

En sentään, oikeasti. En seuraa kuin yhtä täällä haukuttua blogia ja jotenkin en jaksa mennä siihen mukaan, se on aivotonta se haukkuminen.

ap

Ap, minäkin olen paskoista lähtökohdista ponnistanut. Olen ollut järkyttävän vihainen maailmalle siitä, että minua ei ole rakastettu, eikä minua ole autettu lapsena, kun olisin rakkautta ja apua tarvinnut. Nuorena aikuisena inhosin sydämeni pohjasta niitä huolettomia ja iloisia, hyvistä perheistä olevia lapsia, olin todela katkera, että joku ihan noin vain saa olla onnellinen ja tyytyväinen, elää pienien murheiden kanssa vaivatonta elämää.

Vuosin todella syvän suon jälkeen pienin askelin sain elämästä kiinni, psykoterapiaa, koulutuksen, lopulta työnkin, perheen ja lapsia. Elän nyt sitä ihan taviselämää, ei luksusta, mutta varaa on pieniin mukavuuksiin (kiva auto, vähän parempia vaatteita, mukava koti vaikka ei nyt se unelmien linna kuitenkaan). On ihanaa saada hemmotella itseään. Parasta on kuitenkin se, että olen kasvattanut myötätunnon kanssaihmisiä kohtaan. Ehkä myötätunto on tullut siitä, että olen surrut omaa kohtaloani, päättänyt selviytyä ja olla pilaamatta loppuelämääni paskan alkuelämän vuoksi, ja omien lasteni myötä myös. En halua että omat lapseni kärsivät, enkä halua että kenenkään muunkaan lapsi kärsii, ei se ketään jalosta. On ihanaa, kun nuorilla on pieniä murheitä mitä valittaa, silloin on perusasiat kunnossa.

Hyvä ap että kirjoitit tänne tuntemuksistasi, olen varma että se on ensimmäinen askel tielläsi suruun ja myötätuntoon itseäsi kohtaan ja sitä kautta negatiivisesta irti pääsemiseen. Ehkä hyötyisit terapiasta?

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 22:51"]

Ap, minäkin olen paskoista lähtökohdista ponnistanut. Olen ollut järkyttävän vihainen maailmalle siitä, että minua ei ole rakastettu, eikä minua ole autettu lapsena, kun olisin rakkautta ja apua tarvinnut. Nuorena aikuisena inhosin sydämeni pohjasta niitä huolettomia ja iloisia, hyvistä perheistä olevia lapsia, olin todela katkera, että joku ihan noin vain saa olla onnellinen ja tyytyväinen, elää pienien murheiden kanssa vaivatonta elämää.

Vuosin todella syvän suon jälkeen pienin askelin sain elämästä kiinni, psykoterapiaa, koulutuksen, lopulta työnkin, perheen ja lapsia. Elän nyt sitä ihan taviselämää, ei luksusta, mutta varaa on pieniin mukavuuksiin (kiva auto, vähän parempia vaatteita, mukava koti vaikka ei nyt se unelmien linna kuitenkaan). On ihanaa saada hemmotella itseään. Parasta on kuitenkin se, että olen kasvattanut myötätunnon kanssaihmisiä kohtaan. Ehkä myötätunto on tullut siitä, että olen surrut omaa kohtaloani, päättänyt selviytyä ja olla pilaamatta loppuelämääni paskan alkuelämän vuoksi, ja omien lasteni myötä myös. En halua että omat lapseni kärsivät, enkä halua että kenenkään muunkaan lapsi kärsii, ei se ketään jalosta. On ihanaa, kun nuorilla on pieniä murheitä mitä valittaa, silloin on perusasiat kunnossa.

Hyvä ap että kirjoitit tänne tuntemuksistasi, olen varma että se on ensimmäinen askel tielläsi suruun ja myötätuntoon itseäsi kohtaan ja sitä kautta negatiivisesta irti pääsemiseen. Ehkä hyötyisit terapiasta?

[/quote]

Kiitos tästä vastauksesta, se oli aito. Iso kiitos :) Olen jo terapiassa, mutta en ehkä tarpeeksi pitkällä.

ap

[quote author="Vierailija" time="25.10.2013 klo 23:14"]

Jos vaikka AP tappaisit itsesi. Sillä se helpottuu.

[/quote]

En, jään tänne teidän kiusaksi. Sinulle on kyllä pakko toivoa hyvää jatkoa, itse en ole noin alas vajonnut vielä edes täällä.

ap

Musta on hyvä että tietää että on kateellinen ja myöntää sen. Mulla meni aikaa että tajusin sen. Sitä suuremmalla syyllä menen kohti omaa unelmaelämääni. Terapiassa olen käynyt ja siellä tuli esiin se että jos lapsena tavallaan mikään ei ole riittänyt vanhemmille tai päinvastoin kaikki riittää ja mitään ei vaadita, ei tiedä itsekään mikä on riittävän hyvä. Vaikka olisin maisteri, riittäisikö se minulle...? tuskin.. Olisin kateellinen tohtoreille...

up