Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muilla noin nelikymppisillä kuolemanpelko/ läheisten menettämisen pelko
09.09.2020 |
En tiedä mistä tämä on saanut alkunsa, koepalojen otosta ja syöpäepäilystä noin 5 vuotta sitten, vai yleisesti elämän rajallisuuden tajuamisesta ja ymmärtämisestä
Mutta siis huomaan ajattelevani paljon sitä, ettei elämä eikä terveys ole itsestäänselvää. Lähes sentimentaalisesti koitan painaa mieleeni esim. kaikki rauhaisat, ihanat arkiset hetket lasteni kanssa, sisarusteni kanssa tapaamiset, vanhempieni kanssa kahvittelut..
...mietin, että nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä. Voin kuolla huomenna, tai kuka tahansa läheisistäni voi. Tai sairastua vakavasti. Tirauttelen myös itsekseni, kun mietin että lapset kasvavat eikä mene enää kuin ehkä vuosi, kun kuopuskaan ei enää _ikinä_ tule syliini istumaan. Yritän iskostaa mieleeni, miltä tuntuu kun lapsi nukahtaa kainalooni. Että voin muistella sitä läheisyyttä joskus sitten, kun se on iäksi menneisyyttä.
Välillä tirauttelen itsekseni kyyneliä, kun kuvittelen itseni jonkun läheisen hautajaisiin, tai kuvittelen itse kuolevani.
Eriryisesti itkettää ajatus siitä, että varsin todennäköistä ja väustämätöntä on se, että tulee päivä kun seison vanhempieni haudalla. Ellen itse kuole jostain syystä ensin.
Pelkään sairastuvani syöpiin, asia tulee aina mieleen kun lehdissä/netissä on juttua vaikkapa julkkisten vakavista sairauksusta tai "näin tunnistat ihosyövän" tms. Js näitä juttujahan on usein.
Onkohan tämä jokin ikään liittyvä vaihe, vai olisko mun kenties aihetta tilata aika kallonkutistajalle...
Pystyn siis toimimaan arjessa normaalisti, käyn töissä, olen iloinen ja aikaansaava, harrastan, nauran jne. Eli en ole jatkuvasti rääkymässä ja suremassa, enkä tee sitä kenenkään nähden. eivätkä läheiseni varmasti edes arvaa, mitä mielessäni pyöriikään kaiken arkisen ohella.
Niin, tunnistatteko muut itsessänne tällaista?
Kommentit (34)
Ei ole. Se oli nuorempana kun lapsetkin oli vielä pieniä. Nyt ei tarvi enää huolehtia vaikka lähtö tulisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitte tehdä asialle, jotain.
https://www.longecity.org/forum/page/index.html
https://investingnews.com/daily/life-science-investing/genetics-investi…
Voisitte tehdä oman osuutenne pelkän voivottelun sijaan.
Läheisten kuolemisen pelkoa minulla ei enää ole sillä pahin on jo tapahtunut,he ovat kuolleet. Minulle on tullut pelko sairastumisesta sillä jos sairastun olen yksin,minulla ei ole ketään auttamassa.
Ei. Olen jo hyväksynyt, että ollaan jo elämän jälkimmäisellä puoliskolla.
En pelkää omaa kuolemaa, mutta lasten menetys olisi kauheaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä ole huolissasi ap. Tuo mitä koet on 40v kriisi eli olet ymmärtänyt elämäsi rajallisuuden. Olen kokenut ihan saman. Tosin olen sinkku eikä mulla ole lapsia niin näkökulmani on itsekeskeinen. Mutta kuitenkin mulle tuli kuolemanpelko tai ajatus etten hyväksy kuolemaani osana elää kun olin lähestymässä 40v.
Nyt olen 41v ja kriisi on hellittänyt. Jokainen ajatteleva ihminen pohtii joskus ajatusta omasta kuolemasta ja ettei sitä voi välttää. Itse löysin sen myötä taas uudelleen elämän pienet ilot, ymmärsin mikä on tärkeää, mä uskon ymmärtäneeni jotain oleellista elämästä. En tiedä mihin päätelmiin itse tulet mutta älä pelkää tai vältä kuoleman pohtimista.
Varaa sille aikaa kun olet yksin ja anna kyynelten tulla jos siltä tuntuu. Kuolema on tuntematon ja sellaisena pysyy. Ei sen pohtimiseen kannata urata paljoa ajatuksia. Kuolevaisuutensa mmärtäminen saa miettimään miten haluaa käyttää elämänsä. Ei tarvitse tehdä mitään suuria muutoksia. Rupea tekemään vaikka jotain mistä pidät tms.
Jos uskot Raamattu tarjoaa vastauksiaa. Mutta ei se poista kuoleman pelkoa joka on musta ihmisessä samanlainen pelko kuin vaikka korkeanpaikankammo.
Kiitos näistä viisaista ajatuksista, ymmärrän itseäni taas hiukan paremmin. Onnellista uutta vuotta sinulle, toivottaa yksi kuolemanpelon kanssa painija...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen jo menettänyt vanhempani ja muita läheisiä ja itselläni on syöpään altistava geenivirhe. Mitäpä tässä pelkäämään kun on jo menettänyt paljon.
Kyllä pelkään ja ajatukset pyörii koko ajan ja päivittäin päässä. Elämässäni ei ole ketään muita kuin mies ja äiti. Äiti on jo niin vanha että joka päivä pelkään että onko hän enää elossa. Sen jälkeen ei ole ketään muita kuin mies ja tämä on todella pelottavaa. Olen myös miettinyt pelkurin ratkaisua että lähtisi itse ennen rakkaimpia ettei joutuisi kokemaan ja kärsimään heidän menestystä, en selviä niistä koska minulla ei ole ketään enää heidän jälkeen. N38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli tuollainen vakavan sairastumisen pelko jo 20-vuotiaana, sitten se hävisi mutta on tullut taas uudestaan 40-vuotiaana. Aina löytyy jotain jonka takia pitää rampata lääkärissä.
Ei mulla oikein ole, enää. Parin viime vuoden aikana on sattunut kaikenlaista, jonka seurauksena ei ole kauheasti menetettävää enää tässä vaiheessa elämää. Jos olisi lapsia, niin varmaan se voisikin herättää tuollaisia tunteita. Hienoahan tuo tavallaan on. Se herättää näkemään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Kaikki eivät moiseen havahdu koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole. Isä ja äiti ovat jo kuolleet. Lähinnä mietin, mitä lapselle kävisi, jos kuolisin.
Kun toinen vanhempani oli sairas/kuoli, minulla oli sekä oman kuoleman että läheisten menettämisen pelot. Meni alle kaksi vuotta, että ne tunteet katosivat.
Nyt käy useammin mielessä, että tämä on ainoa elämä, joka vaan lyhenee päivästä toiseen.
Alue: Aihe vapaa
Ihana kirjoitus, ap!
Voi tunnen niin samoin. Välillä se tunne ihan pakahduttaa. Olen aina ollut murehtija-luonne, surrut jo etukäteen asioita ja ajatellut aina pahimman kautta. Kadehdin suorastaan kepeitä ihmisiä, joilla on taito luottaa tulevaan ja ajatella että asiat järjestyy.
Erityisesti terveyteen liittyvät uhat pelottaa. Kaikesta muusta koen että sitä selviää mutta sairauksiin liittyvä menettämisen pelko on kova.
Pelkään sekä omaa sairastumista että läheisten menettämistä. Murehdin jo etukäteen miten voin jonain päivänä hyvästellä vanhempani, miten ikinä voin siitä selvitä.. raskaita ajatuksia.
Niin ja ikää minulla on 38v. Tosin en koe että tämä on mikään vaihe.. ehkä olen aina ollut tällainen.