Lue keskustelun säännöt.
En uskalla riidellä mieheni kanssa, pelkään hänen tapaa riidellä...
23.10.2013 |
Hei kaikki keittiöpsykologit ja muutkin ;)
Tilanne on tämä: Yhdessä ollaan mieheni kanssa oltu nyt n. 4 vuotta joista naimisissa vuosi. Mielestäni suhde toimii oikein hyvin ja rakkautta riittää. Emme ole kummatkaan kovin riitelevää sorttia, mutta tietysti meilläkin riitoja tulee aina aika-ajoin, yleensä silloin jos yhteinen aika on tosi kortilla jomman kumman ylitöiden suurudene vuoksi. Toinen pienempi riidan aiheuttaja on se, että oma aikakäsitykseni on hiukan erilainen kuin mieheni ja tästä johtuen saatan olla hyvin usein myöhässä sovituista tapaamisista.
Nyt kuitenkin viime aikoina huomasin, että emme ole riidelleet useampaan kuukauteen yhtään mistään ja oikein yritin miettimällä miettiä kaikkia pattitilanteita ja mitenkä niistä selvittiin. Huomasin, että on ollut paljon tilanteita joista olen itse pahoittanut mieleni mutta en vain uskalla sanoa niistä ääneen ja aiheutta riitaa. Viimeisten kuukausien aikana mieheni on myös loukkaantunut parista jutusta ja riitakin olisi varmasti saatu aikaiseksi ellen olisi ihan heti myöntänyt virhettäni, pyydellyt anteeksi ja ollut kovin pahoillaan koko illan.
Eilen illalla mies oli tapaamassa ystäväänsä illallisen merkeissä ja oikein kannustin häntä lähtemään kun itsekin tapailen paljon kavereita vapaa-aikanani ja tiedän kuinka tärkeää sekin on parisuhteelle joten mies lähti. Illalla takaisin tullessa kyselin, että oliko mukava ilta, miten kaveri ja hänen perheensä voi? missä ravintolassa kävivät syömässa ja oliko hyvä ruoka? (meille nämä on ainakin hyvn normaaleita kysymyksiä joita miehenikin usein kysyy kun minä olen ollut näkemässä kavereitani)
Mieheni tiuski, ihmetteli miksi "tenttaan" häntä ja ilmoitti menevänsä nukkumaan. Itse pahoitan tällaisesta käytöksestä mielen, mutta en vain uskalla sanoa mitään. Tänä aamuna mies ei sanonut eilisestä käytöksestään mitään mutta oli tavallista hellemmällä tuulella ennen työhön lähtöä.
Nyt kun mietin enemmän että mitä pelkään eniten niin tiedän itsekin vastauksen. Hänen tapansa on, että aina kun riitatilanne tulee niin hän lähtee ulos ovesta, on hänen sanojensa mukaan tehnty tätä jo pienestä pitäen niin kuin oma isänsä. Olen kysellyt että miksi ei voi riidellä, miksi pitää välittömästi juosta pihalle? Kuulemma ei halua sanoa mitään loukkaavaa mitä riidassa voisi sanoa ja miettiä ja harkita sanojaan kauan ulkona ja sitten tulla takas sisään?
Itse suoraan sanottuna ahdistun tästä ulos juoksemisesta ihan niin paljon etten edes ymmärrä :( Tiedän ettei hän minua jätä vaikka ulos nyt riidan aikana juoksisikin mutta siltä se joka kerta tuntuu. Ahdistun tästä niin ja kun hän vihdoin tulee takaisin sisälle, olen kauhean anteeksi pyytelelvä maan matonen ja mieheni ei yleensä ole leppynyt ollenkaan ulkona ollessaan, ehkä jopa enemmän vihainen. Jokainen riita siis alkaa nopeasti, joko minä tai mies aiheuttajana mutta joka kerta mies livahtaa ulos, tulee takaisin ja riita päättyy siihen että minä olen kaiken syypää ja pyytelen anteeksi koko illan ja riidasta ei enää puhuta...
Nyt tilanne on se, että toivoisimme pian saavamme perheenlisäystä, molemmat siis kärsitään vauvakuumesta. Nyt kun olen miettinyt niin en tiedä haluanko tuoda lasta tällaiseen perheeseen missä saa mallin, että voit joko jokaisne pattitilanteen ja riidan sijaan lähteä ulos vihaisesti ja tulla takaisin ja saada sylin täydeltä anteeksi pyyntöjä lepyttelyjä, oli tilanne mikä tahansa tai sitten voit joko tyytyä roolisii ja olla se ikuinen syypää ja lepyttelijä :(
Toisin sanoen, haluaisin opetella riitelemään kunnolla ja rakentavasti tai edes saada jotain parempaa muutosta aikaan meidän kohdalla ennen kuin alamme lasta suunnittelemaan.
Onko kellään mitään auttavia sanoja jakaa?
Kommentit (55)
Anna sille miehelle kynä ja paperia mukaan ja sano, että takaisin saa tulla siinä vaiheessa kun paperilla on oma mielipide ja ratkaisuehdotus tapahtumaan/riitaan kirjoitettuna sen verran rauhassa, että "ei tule sanotuksi mitään väärää". Muutenkin tuollaisten asioiden käsittely voisi toimia kirjallisesti, molemmat voisivat rauhassa pohtia ja tiivistää oman näkökulmansa ja tunteensa asiaan ja sitten taas miettiä reaktiota toisen vastaaviin. Seuraavan kerran kun mies häipyy riidan alussa, voisitko sinä sillä välin kirjoittaa ajatuksesi paperille ja käskeä miehen se lukea palattuaan/seuraavalla reissulla jonne painuu kun riita ei olekaan ohi? Kirjoittaisit siis rehellisesti omat tunteesi ja sen, miten miehen käytös sinuun vaikuttaa. Nykymenohan kuulostaa asioiden peittelyltä enemmän kuin ratkaisemiselta tai riitelyltä, eihän ne kiistanalaiset asiat sillä ratkea että ollaan vaan hiljaa ja unohdetaan.
Kyllä parisuhteessa pitää kyetä myös kuulemaan rakentavaa negatiivista palautetta itsestään. Jos myöhästelet usein, on aivan oikein miehesi sanoa siitä että se raivostuttaa ja toisaalta miehelläsi on lupa näin tuntea. Toisaalta jos sinä rakastat miestäsi, yrität huomioida kyseisen asian ja tulevaisuudessa olla paikalla ajoissa. Ei tuollaiset tunteet ja niiden ääneen sanominen parisuhdetta kaada ja suhteessa oleminen on hyvin raskasta, jos kokee että tuollaisista asioista ei saisi puhua tai pahimmassa tapauksessa niitä ei saisi ollenkaan tuntea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riitelykin on kommunikaatiota ja sitäkin voi ja pitää kaikkien opetella ( pariterapia, kirjallisuus ) tiellä itsetuntemukseen ja kykyyn kohdata vaikeita asioita.
Miehesi ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä tuntemuksia hänen ulos häipyminen aiheuttaa sinulle. Hänen mielestään niin on hyvä tehdä, ettei tule sanottua pahasti, mikä on toisaalta ihan hyvin ajateltu. Mutta kesken riidan lähteminen ei edesauta mitään, jos kumpikaan ei saa sanottua asiaansa loppuun, eikä niin että kummatkin ymmärtävät pointin. Sinä jäät yksin ajatustesi kanssa, kun toinen lähtee happihypylle. Sitten joudut mielessäsi sovittelemaan asian ja lopulta päädyt anteeksipyyntökannalle. Tuo on vähän sama, kuin löisi puhelimessa luurin korvaan kesken kaiken. Hän ikäänkuin sanoo sinun lauseellesi pisteen.
[quote author="Vierailija" time="23.10.2013 klo 13:22"]Ap kiltti, huomaatko, kuinka nöyristelet täälläkin... Sulle sanotaan suorastaan ikävään äänensävyyn käytöksestäsi, ja sinä vaan kiittelet ja matelet näiden kritisoijien edessä, "niin niin, minussa se vika on"... Ymmärrän miehesi kannan, että ulos lähteminen SAATTAA olla se toimenpide, joka edesauttaa rauhoittumista, mutta kertomasi mukaan hänhän on samanlainen, ellei pahempikin sieltä palatessaan, ellet sinä ole jo valmiiksi kynnysmattona häntä vastaanottamassa. Jos hän sieltä palatessaan olisi oikeasti tyyntynyt, niin kyllähän hänen pitäisi pystyä jo rauhallisesti keskustelemaan alkuperäisestä aiheesta. Näin ei tapahdu, ennen kuin pyytelet anteeksi. Henkistä väkivaltaa, mää sanon![/quote]
Aivan samaa mieltä!
Ap hyvä - sinäkin tarvitset apua ristiriitatilanteittenne selvittämisen taidoissa. Kuten sanoin, sinä todennäköisesti alitajuisesti koet olevasi vastuussa siitä, että teillä pysyy kotona "hyvä fiilis", et kestä riitaa ja mököttämistä. Ehkä ilmaiset eri mieltä olosi ja kritiikkisi huonosti myöskin.
Mutta olennaisinta on, että VAIKKA miehesi on kiltti ja mukava, hän osaa myös käyttää psyykkistä väkivaltaa sinuun saadakseen tahtonsa lävitse. Mitäpä muutakaan tuo on, että hän väistää kaikki ristiriitatilanteet livistämällä paikalta. Rankaisee siis sinua siitä, että olet kehdannut olla "ikävä" ja eri mieltä.
Ja sitten tosiaan tuo, että eihän hän rauhoitu siellä poissaollessaan, vaan päinvastoin generoi LISÄÄ suuttumusta, ja jos sinä - auta armias - et kotona olekaan sillä välin ymmärtänyt nöyrtyä pyytelemään anteeksi ja hyvittelemään, hän ottaa hatkat uudelleen.
Se on toinen asia, tiedostaako hän itse tekevänsä noin vai ei, lopputulema on kuitenkin tuo. JOS hän tekee tuota tiedostamattaan, voisi olla hyvä antaa hänen vaikkapa lukea tämä ketju. Hän voi opetella pysymään paikalla ja kohtaamaan eri mieltä olosi siten, kuten muutkin eli perustelemalla oman kantansa, harkitsemalla sinun mielipiteesi ja tulemalla vastaan.
Kompromissien teko ja anteeksi pyytämisen kyky ovat aikuisen ihmisen taitoja. Paikalta livistäminen ei todellakaan ole.
Edelleen suosittelen vakavasti teille parisuhdeterapiaa. Se, että ette vielä ole avioeron partaalla on hyvä asia, mutta eikös sitä liittoa nimenomaan olekin syytä yrittää korjata silloin, kun se ei ole vielä täysin pirstaleina? Ja ennen kuin hankkii lapsia liittoon, jossa ristiriitoja ei kyetä käsittelemään kunnolla, vaan mies edellyttää vaimolta alistumista.
9
[quote author="Vierailija" time="27.10.2013 klo 20:20"]
Ap, toivottavasti läksit happihyppelylle. Ahdistuksesi on niin kova, ettet pysty opiskelemaan, joten olisi ihan hyvä, jos kävisit tuulettamassa omaa päätäsi.
Luin koko ketjun alusta loppuun ja muutamia ajatuksia heräsi.
Olen ihan samanlainen anteeksipyytelijä kuin sinäkin. En aina uskalla sanoa ihmisille suoraan, jos jokin mättää. Sen sijaan että puhuisin asian halki, poikki ja pinoon, saatankin riidellä pääni sisällä asian loppuun ja kaiken lisäksi vielä sopiakin asian. Aika usein olen löytänyt syyn itsestäni ja siitä olen ollut kovin pahoillani. Ongelmahan ei tietenkään häviä sillä, vaan asia pitäisi puhua selväksi sen toisen ihmisen kanssa.
Noinhan sinäkin teet. Riitelet pääsi sisällä sen ajan, kun miehesi on happihyppelyllä ja sitten pyytelet anteeksi mieheltä, kun haluat hyvitellä häntä.
Tätä kutsutaan läheisriippuvuudeksi. Netissä on enemmänkin tekstiä tähän aiheeseen liittyen, mutta laitanpa nyt linkin yhteen ihan lyhyeen juttuun:
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013102517648693_lz.shtml
Mitä sitten mieheesi tulee, olet ilmeisen tiedostamattomasti valinnut puolisoksesi ihan liian paljon isäsi kaltaisen miehen. Kirjoitat tämän sivun ylälaidassa isästäsi näin:
" -- isäni varsinkin vihasi riitelyä ja sanoi että hänen sydämensä itkee verta jos kulee meidän lasten tai aikuisten riitelevän".
Isäsi syyllisti sinua ja sisarustasi riitelemisestä. Sinun piti opetella tukahduttamaan vihan tunteitasi, jotta isäsi ei olisi pahoittanut mieltään (ettei sydän itkisi verta). Kuinka julmasti sanottu isältäsi!
Nyt sitten isäsi - ei vaan miehesi - juoksee karkuun, koska ei halua kuunnella sinun vihaisia sanojasi. Eikä hän itsekään ole ilmeisen kykeneväinen ilmaisemaan vihan tunteitaan.
Joku tuolla ylempänä ehdotti riitelemistä kirjeitse. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Kirjoittaisit oikeat tunteesi ja ajatuksesi muistiin, kuten myös miehesi tekisi. Tekisitte sen kuulakynällä, jotta ette ehtisi kummata alkuperäisia tunteitanne pois. Tai sitten rupeaisitte riitelemään tekstiviestitse. Siinäkin ehtisi miettimään tunteita ihan tarpeeksi, kun pitäisi näpytellä vastauksia.
Muuten - on ihan hyvä, ettet sano miehellesi, että kiitos opiskelujen pilaamisesta, sillä sekin on syyllistämistä. Voisit sen sijaan kertoa, että pahoitit mielesi, kun mies suuttui sinulle siitä, että halusit jatkaa opintojasi. Ja sitten sanot myös, että pahoitit mielesi niin paljon, että et pystynyt keskittymään opintotehtäviin.
Tsemppiä!
[/quote]
Kiitos viestistäsi! Oletk kyllä ihan oikeassa monessa asiassa.
Nyt kun mietin niin mieheni on kyllä hyvin paljon samantapainen ihmistyyppi kuin isäni, niin hyvässä kuin pahassa. Hän on hyvin kiltti ja empaattinen, mutta myös riitelemiseen hänellä on mun mielestä hyvin kielteinen asenne joka nyt sitten aiheuttaa sen, että parempi juosta ulos ja olla sanomatta mitään.
Mies tuli eilen jo puolen tunnin päästä takaisin kotiin, en sanonut sanaakaan, aukaisin vain oven hänelle. Olisi tehnyt mieli heti ensikättelyssä jo pyydellä anteeksi. Koko illan mieheni ei katsonut minuun päinkään, ei puhunut sanaakaan ja ilmapiiri oli suorastaan ihan hirveä. Ehkä noin tunnin yritin kestää mutta kun lukemisesta ei tullut mitään niin aukaisin suun, mies oli edelleen todella vihainen (syystä että olen stresaantunut ja käytökseni sen mukainen) ja pitkän lepyttelyn jälkeen alkoi hänen vihaisuus hellittää. myöhään illasta ja koin itsekin helpotusta ja pystyin lukemaan paremmin. Onneksi koe on tänään vasta illalla, että kerkiän tänäänkin lueskella viimehetken muistiinpanoja ;)
Mutta olen taas niin pettynyt itseeni, en koe että minun tulisi madella ja pyydellä anteeksi omaa stressaantunutta käytöstäni. En mielestäni edes ole näin stressaantunut kuin vaan silloin pari kertaa vuodessa jos on isompia deadlineja ja töitäkin pitäisi tehdä. Musta vaan tuntuu siltä että pitää miettiä omaa käytöstä ihan hirveän tarkaa nykyään. Viime viikolla mieheni kävi kaverinsa kanssa ulkona syómässä, tuli illalla väsyneenä kotiin ja tiuski minkä ehti minulle mitä kummallisimmista asioista. Aamulla sitten sanoin, että minä pahoitin tästä mieleni ja mieheni sanoi, että oli vaan väsynyt, ei pyydellyt anteeksikaan. Mutta auta armias jos itse tiuskaisen kerran stressaantuneena...saan pyydellä sitä anteeksi sen miljoona kertaa, lepytellä miestäni ja tuntea oloni ihan hirveäksi ihmiseksi.
En näitä asioita saanut sanottua miehelleni, taas parempi mieli ensin siitä että nielin kaikki sanat ja tunteet mutta nyt aamulla taas ärsyttää. Tuntuu että sisällä ihan kiehuu mutta samalla myös väsyttää, en jaksa tätä enää mutta en myöskään osaa tehdä muutosta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.10.2013 klo 20:31"]
Sano jos olen väärässä, mutta:
Eikö tuo opeta miehellesi, että niin tai näin niin kun hän ottaa hieman "omaa aikaa" niin sillä aikaa sinä mietit pääsi puhki miten riita sovitaan ja miten SINÄ voit pyytää anteeksi. Minäkin voisin riidellä noin (jos oikein taktikoisi) eli heti kun jtn tulee niin ulos ja sitten parin tunnin päästä takaisin katsomaa, että "jokos tällä ollaan nöyrää miestä kotona."
Ja jos ei niin osoitan mieltäni ja lähden uudelleen sitten ainakin tilanne on muuttunut.
[/quote]
siltä se mustakin on alkanut tuntumaan. Mieheni puolustelee tätä ulos lähtöään aina sillä että hän ei halua sanoa asioita, mitä ei oikeasti tarkoita ja katuisi myöhemmin riidan kuumentuessa. Toisaalta minusta se on hyvä asia, mutta siten me taas välttelemme kaikki riidat. Mikä tahansa negatiivinen tunne menee aina samalla kaavalla, mies pakenee, tulee takaisin sisälle ja sitten olen nöyrää naista ja pyytelen anteeksi :(
ap
anna miehesi sitten lähteä ulkoilemaan vaikka 10 kertaa peräkkäin, kunnes tajuaa että asia ei selviä niin. Tuohan on häneltä vallankäyttöä, "en tule ennen kuin käyttäydyt minun toivomalla tavalla". Minusta hän käyttäytyy kuin uhmaikäinen lapsi joka on päässyt tahtomisiensa kanssa niskan päälle. Olet oikeassa, teidän olisi hyvä oppia rakentava tapa riidellä ennen perheen lisäystä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puhu nuo asiat hänelle suoraaan tai näytä tämä kirjoituksesi. Olisi hyvä paikka miettiä. Kirjoitat hyvin. On aika kasvaa. Muuttaa totuttuja tapoja. Luoda uusi oma tapa toimia. Ole rohkea. Jaa huolesi ukkosi kanssa. Kuulostaa, että teillä on hyvä suhde . Tiedostat hienosti asioita.
Mieheni riitelee vähän samalla tavalla, paitsi että ei poistu paikalta vaan murjottaa useamman päivän ja "kostaa" sitten minulle jollain tavalla. Hänellä ei ole sisaruksia eivätkä vanhempansa ole koskaan riidelleet hänen edessä. Hän ei yksinkertaisesti osaa riidellä.
Kun tarpeeksi monta kertaa meni hermot tähän touhuun keksin kirjoittaa sähköpostia miehelle kun olin vihainen. Sain purettua vihani jäsennellysti ja koottua ajatukset. Miehen oli helpompi ymmärtää minua ja kertoa oman näkemyksensä.
Kävi ilmi, että jokainen riita sai alkunsa jostain väärinkäsityksestä. Nyt emme (valitettavasti?) ole riidelleet varmaan viiteen vuoteen kun osaamme olettaa, että mahdollisen riidan uhatessa kyseessä on todennäköisesti väärinkäsitys joka on helposti selvitettävissä puhumalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, oletko vielä paikalla? Saitteko asiat muuttumaan?
Itse olen mies ja haluaisin huutaa joskus kunnolla ja "tapella" patoutumat pois. Vaan kuin ei onnistu. Eukko ei oikein ole tappelevaa sorttia. Itseasiassa tässä 5 vuoden aikana on huutotapeltu tasan ei kertaakaan. Eipä kyllä onnistu häiritsevien asioiden puhuminenkaan. Tällä kertaa ei voi syyttää, että mies ei osaisi puhua.
Jos joskus olen korottanut ääntä ja antanut palaa oikein tunteella, alkaa heti hiljaisuus ja pillitys. Ei oikein nappaa sanoa mitään kovin poikkiteloin. Lähdenkin siis monesti ajelemaan, mökille tai kavereille. Jossakin vaiheessa kaikki on taas "normaalisti", tosin jossain kohtaa tuo taas kaivaa vuosien vanhoja asioita esille jotka olen itse unohtanu jo ajat sitten. Tuntuu, että kaikki mitä sanon jää johonkin bufferiin eikä unohdu koskaan.
Saan myös mennä ja tulla sen verran huoletta vaikka viikkojakin, että tuntuu paskalta kun ei vinguta, vonguta ja estellä mitään. Ehkä homma toimisi jollekin enemmän stabiilille kirjatoukkamiehelle, mutta ei minulle. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityisen herkkä "naapurin tyttö", asioista puhuminen vain tuntuu olevan jotenkin käsittämättöman vaikeata. Ja siis tämä koskee myös kaikkea normaalia puhumista asioiden suunnittelusta henkilökohtaisten asioiden kertomiseen ja selvittelyyn.
Noooh, eipä siinä. Olen saanut tarpeekseni ja ilmoitin lopulta, että tarttee vaihtaa osotteita. Taisipa vain mennä 5 vuotta elämästä hukkaan sitä puheosaamista odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä taas AP. En ole mieheni kanssa riidellyt enkä keskustellut vielä tähän liittyvistä asioista, kun ei ole tullut sopivaa saumaa, mutta nyt olisi kohta varmaan sellainen tulossa.
Itse teen työn ohella opiskeluja ja nyt on meneillään erittäin kriittiset kokeet ensi viikolla. Jos en niitä pääse läpi niin mun valmistuminen taas pitenee huomattavasti ja no todellakin kokeet tuottaa paljon stressia juuri tällä hetkellä minulle.
Tänään sitten olen tietysti yrittänyt lukea koko päivän ja en ole ollut kovinkaan aktiivista seuraa miehelleni. Lisäksi meillä on tällä hetkellä vain yksi läppäri jota käytetään yhteisesti ja tänään tarvitsisin sitä aika paljon opiskeluja tehden.
KÄvin tekemäs ruokaostokset ja mieheni käytti sillä aikaa tietokonetta, tulin kotiin takaisin ja kysyin konetta taas itselleni et pääsen jatkamaan koulutöitä koetta varten. Mieheni sitten kilahti ihan kunnolla ja sanoi että olen erittäin ärsyttävä ja lähti sitten nyt ulos juoksemaan...
hän tietää kuinka tämä ahdistaa mua ja nyt en edes kykene tekemään koulujuttuja, rintaa puristaa, oksettaa...ei kertonut minne menee ei mitään muutakaan.
En kerjännyt jäämään kotia, en oikeastaan sanonut mitään.
Miten minun kannattaisi nyt käyttääntyä kun mieheni tulee takaisin kotiin?
nyt suututtaa..kyllä tiedän että osaan olla töykeämmällä tuulella kun olen stresaantunut ja on ärsyttävää että en kyennyt tekemään tänään mitään muuta kuin käymään nopeesti ruokakaupassa ja muuten vain opiskelemaan... mutta onhan meillä kaikilla joskus stresaavia ajanjaksoja ja mun mielestä niistäkin pitäisi kyetä selvitä. Mutta tiedän että tässä parin tunnin sisällä musta kehkeytyy kuitenkin se säälittävä anteeksi pyyntelevä lahna jonka vika tää kaikki oli taas :( :( :(
Joku täällä ehdotti että itsekin lähtisin ulos ja kerrankin minä en olisi se joka odottaa yksin kotona mutta nyt tässä tilanteessa mun on hiukan pakko jäádä kotiin ja odottaa j yrittää opiskella. kuitenkin tuntuu ettei tästä tule enää mitään. Tekisi mieli sanoa miehelle että kiitos opiskelujeni pilaamisesta :( Mutta en tietenkäÄn tuota ääneen sano.
Ap, toivottavasti läksit happihyppelylle. Ahdistuksesi on niin kova, ettet pysty opiskelemaan, joten olisi ihan hyvä, jos kävisit tuulettamassa omaa päätäsi.
Luin koko ketjun alusta loppuun ja muutamia ajatuksia heräsi.
Olen ihan samanlainen anteeksipyytelijä kuin sinäkin. En aina uskalla sanoa ihmisille suoraan, jos jokin mättää. Sen sijaan että puhuisin asian halki, poikki ja pinoon, saatankin riidellä pääni sisällä asian loppuun ja kaiken lisäksi vielä sopiakin asian. Aika usein olen löytänyt syyn itsestäni ja siitä olen ollut kovin pahoillani. Ongelmahan ei tietenkään häviä sillä, vaan asia pitäisi puhua selväksi sen toisen ihmisen kanssa.
Noinhan sinäkin teet. Riitelet pääsi sisällä sen ajan, kun miehesi on happihyppelyllä ja sitten pyytelet anteeksi mieheltä, kun haluat hyvitellä häntä.
Tätä kutsutaan läheisriippuvuudeksi. Netissä on enemmänkin tekstiä tähän aiheeseen liittyen, mutta laitanpa nyt linkin yhteen ihan lyhyeen juttuun:
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013102517648693_lz.shtml
Mitä sitten mieheesi tulee, olet ilmeisen tiedostamattomasti valinnut puolisoksesi ihan liian paljon isäsi kaltaisen miehen. Kirjoitat tämän sivun ylälaidassa isästäsi näin:
" -- isäni varsinkin vihasi riitelyä ja sanoi että hänen sydämensä itkee verta jos kulee meidän lasten tai aikuisten riitelevän".
Isäsi syyllisti sinua ja sisarustasi riitelemisestä. Sinun piti opetella tukahduttamaan vihan tunteitasi, jotta isäsi ei olisi pahoittanut mieltään (ettei sydän itkisi verta). Kuinka julmasti sanottu isältäsi!
Nyt sitten isäsi - ei vaan miehesi - juoksee karkuun, koska ei halua kuunnella sinun vihaisia sanojasi. Eikä hän itsekään ole ilmeisen kykeneväinen ilmaisemaan vihan tunteitaan.
Joku tuolla ylempänä ehdotti riitelemistä kirjeitse. Kannatan ehdotusta lämpimästi. Kirjoittaisit oikeat tunteesi ja ajatuksesi muistiin, kuten myös miehesi tekisi. Tekisitte sen kuulakynällä, jotta ette ehtisi kummata alkuperäisia tunteitanne pois. Tai sitten rupeaisitte riitelemään tekstiviestitse. Siinäkin ehtisi miettimään tunteita ihan tarpeeksi, kun pitäisi näpytellä vastauksia.
Muuten - on ihan hyvä, ettet sano miehellesi, että kiitos opiskelujen pilaamisesta, sillä sekin on syyllistämistä. Voisit sen sijaan kertoa, että pahoitit mielesi, kun mies suuttui sinulle siitä, että halusit jatkaa opintojasi. Ja sitten sanot myös, että pahoitit mielesi niin paljon, että et pystynyt keskittymään opintotehtäviin.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sano jos olen väärässä, mutta:
Eikö tuo opeta miehellesi, että niin tai näin niin kun hän ottaa hieman "omaa aikaa" niin sillä aikaa sinä mietit pääsi puhki miten riita sovitaan ja miten SINÄ voit pyytää anteeksi. Minäkin voisin riidellä noin (jos oikein taktikoisi) eli heti kun jtn tulee niin ulos ja sitten parin tunnin päästä takaisin katsomaa, että "jokos tällä ollaan nöyrää miestä kotona."
Ja jos ei niin osoitan mieltäni ja lähden uudelleen sitten ainakin tilanne on muuttunut.
[quote author="Vierailija" time="23.10.2013 klo 13:37"]
[quote author="Vierailija" time="23.10.2013 klo 13:33"]
Periaatteessa toihan on jonkinasteista henkistä väkivaltaa ja mies tiedostaa yliotteensa sinusta. Hän pystyy manipuloimaan sinua käytöksellään, koska tietää että olet joissain määrin ripustautunut häneen ja siksi matelet. Mitä jos seuraavalla kerralla et vain luovuta ja ala pyydellä anteeksi, koska sitä mies ei todellakaan odota.
[/quote]
Kun nyt olen asiaa miettinyt ja lukenut teidän vastauksia niin todellakin toivon, että pystyisin tuohon seuraavan riidan koittaessa, että en pyytelisi anteeksi vaan pitäisin pintani. Sellainen tilanne tuntuu pelottavalta, ja en oikeastaan ole sellaista kokenut koskaan mieheni kanssa ja pelottaakin että entä jos siitä seuraa jotain vielä kauheampaa :(
-ap-
[/quote]
Et voi pakoilla asioiden katsomista suoraan silmiin koko loppuelämääsi. Joten tee se nyt hyvän sään aikana. Liian monta hyvää elämää menee pilalle, jos "se kauheampi mikä siitä seuraa" tulee ilmi vasta vaikka 10 vuoden päästä :(
Pidemmän päälle tuo miehen käytös (ja omat reaktiosi siihen eli alistuminen ja hyvittely tyhjästä) vain pahenevat ja ahdistavat enemmän. Parempi katsoa kortit nyt eikä katua myöhemmin. Muuten käyttäydyt vähän kuin miehesi, joka ei käsittele negatiivisia asioita silmästä silmään vaan jättää ne kesken, leijumaan, kunnes ne on pyyhitty maton alle. Sinne maton alle ei vaan mahdu loputtomasti roinaa.
Hieman olisin huolissani juuri tuosta, että mies ei halua/suostu/pysty olemaan läsnä riita- tai erimielisyystilanteessa. Miten voit oikeastaan tietää, miten hän käyttäytyy sellaisessa viime kädessä, ison paineen ja kiukun alla.. Mitä jos hän esim tiedostaa piilevän aggression itsessään ja tähän asti on pystynyt pitämään sen poissa lähtemällä veks tilanteesta. Ei kuulosta tuollainen käytös kovin empaattiselta (joten pitäisin hyvin epäilyttävänä tiettyä lupsakan miehen roolia, joka ympäristön mielestä miehesi on, jos todellisuus kahden kesken on tämä).
Jos teillä olisi lapsi, mies ei voisi poistua ongelmatilanteesta noin vain (kun lapsi itkupotkuraivoaa, ei suostu mihinkään, on harvinaisen rasittavalla päällä). Mitä sitten tapahtuu? Miten mies reagoi, miten suhtautuu kiukkuavaan lapseen, joka ei todellakaan anna periksi, pyytele anteeksi ja matele jaloissa, jonka luota ei voi lähteä jäähdyttelemään. Ajan myötä toki tuolla menolla lapsestanne kehittyisi isäänsä pelkäävä, isän mielialoja skannaava ja varova, isää hieman mielistelevä ja hyvittelevä lapsi. Eli nyt on vain otettava härkää sarvista ja pakotettava mies seinää vasten asiassa (ja itsesi). Tee selväksi, että kaikki negatiivisetkin ja loukkaavat asiat pitää sanoa, erimielisyystilanteita ja kiistoja ei saa paeta tai lakaista piiloon. Ja päätä itse olla erilainen kuin yleensä, älä heti ala vetää omia mielipiteitäsi takaisin ja pyydellä anteeksi.
Muista että kissan pöydälle nostamisesta ei voi seurata mitään niin pahaa, etteikö se olisi vielä pahempi myöhemmin tehtynä (tai piiloteltuna)!