Traumoja lapsena hyväksikäytetylle?

Täällä näköjään saa kommentteja vaan paskanjauhantajutut... uskon, että teitä ikävä kyllä on muitakin...

Lähetit ekan viestin klo 1.13 ja 7 minuuttia myöhemmin ihmettelet kun et ole saanut vastausta... Keskellä yötä vastauksia ei tule niin nopeasti kuin päivällä, varsinkaan tällaiseen aiheeseen.

Nuorena en pystynyt muutamaan vuoteen antaa kenenkään tutun miehen koskea itseeni. Iän myötä on voimistunut tarve pyrkiä pois olosuhteista tai tilasta, jossa ei itse halua olla. Ahdistus tulee muuten. En oikein siedä nykyisin jos ihminen, johon ei ole lämmintä suhdetta, koskee minuun. Persoonallisuushäiriö on tietysti suurin haittani hyväksikäytön seurauksista. Olo on helposti turvaton, ja tunnistan narsistin piirteitä itsestäni. Suojelen itseäni viimeiseen asti toisten ihmisten kustannuksella. Toisaalta haen turvaa toisista niin innokkaasti, että se menee jo dominoinnin puolelle. Osasyy tähän on, että vanhempani tiesivät asiasta, mutteivät tehneet mitään. Olen etsinyt sitä tahoa, joka suojelee minua maailman pahuudelta. Viime vuosina olen löytänyt sen jossain määrin itsestäni.

Vähän sama mulla kun sulla nelonen.tosin omalla kohalla se rajoittuu aika pitkälti siihen että en pidä naisellisia istuvia vaatteita vaan aina vähän väljempiä.lisäksi kun oma kroppa on häpäisty niin vihaan sitä yli kaiken,pelkkä näkeminenkin saa voimaa pahoin.

Kannan sitä aina sisälläni, vaikka haluaisin jättää sen taakseni. Nykyisin olen asiasta surullinen, jos sitä ajattelen ja surullinen siitä ettei minua voitu suojella siltä. En halua olla vihainen perheelleni, mutta heillä olisi ollut mahdollisuus estää tapahtumat. Hyväksikäyttö jatkui vuosia, alkoi kun olin viisi tai kuusi, kuitenkin  ennen kouluikää ja olin silloin niin pieni etten ymmärtänyt mitä tapahtui. Se kuinka paljon asia vaikutti minuun ihmisenä, tajusin vasta paljon myöhemmin. Se aiheutti paljon pelkoa, häpeää  ja tuhosi seksuaalisuuteni. En voi koskaan unohtaa asiaa, mutta voin elää sen kanssa. Kun luen uutisia hyväksikäytöistä, koen surua, minun traumani on elinikäinen ja joku selviää oikeudenpäätöksellä vaikka kahdella vuodella. Se sotii oikeustajuani vastaan, vaikka mikään raha tai tuomio ei voisi koskaan korvata kokemaani vääryyttä.

En siedä että mies koskettaa rintojani. Tulee oksettava olo.

Pystyn imettämään, mutta siinä kohtaa kun vauva ei enää juo vaan vain leikkii rinnalla oksettaa ja kuvottaa.

Mulla ei ole muistikuvia mitta epäilen. En pysty antamaan kenenkään katsoa tai koskea alapäähäni, ajatus aiheuttaa paniikin tunteen. En ole koskaan käynyt gynekologilla. Nuorena nukuin käsi alapään suojana. Yritykset muistella tai miettiä asiaa saa aikaan kiputiloja. Muun muassa.

Juu, seurauksena persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio.