Oletko ollut lepositeissä?

olen, mutta kuten eräs aiempikin vastaaja, olen töissä suljetulla osastolla ja sen puolesta ollut potilaan roolissa, kun uusille/opiskelijoille opetetaan lepositeiden käyttöä.

kerran kuussa mut laitetaan siihen.

Olen, olin sairaalassa todella ahdistunut ja purin kättäni ja hakkasin seinää sitä purkaakseni. Hoitajat sitten raahasivat minut leposidehuoneeseen ja tunkivat ensin diapamia sun muuta ja laittoivat sitten lepareihin. Se ei ainakaan ahdistusta auttanut, pikemminkin lamaannuin mutta hoitajille se oli se ja sama, kunhan olin näennäisesti rauhallinen. En osaa nukkua päiväunia joten se päivä/kaksi jonka vietin lepositeissä oli melko rankkaa aikaa, joskus saatoin jutella valvojana olevan hoitajani kanssa mutta yleensä olin hiljaa. Pidän aina kynsiäni pitkinä ja hoitajat leikkasivatkin ne kerran kun kuvittelivat että vahingoitan niillä itseäni. Kynsien paloja ei siivottu pois, jostain syystä se on yksi ahdistavimmista muistoistani.

Minä en ole ollut, mutta lapseni on muutaman kerran. Se tuntui järkyttävältä. Tiesimme, että lapsen tila on vakava, mutta että noin vakava.

Olen kokeeksi kun menin töihin suljetulle. Oli avartava kokemus, uskon että opin ymmärtämään lepositeissä olevaa paremmin.

up

[quote author="Vierailija" time="11.10.2013 klo 00:27"]

Miltä tuntui?

[/quote]

En vielä.

up

minä olin leikkauksessa ja heräsin heräämöstä lepositeissä jotka otettiin pois vasta osastolla. kukaan ei kertonut syytä...

Vierailija kirjoitti:

Olen, olin sairaalassa todella ahdistunut ja purin kättäni ja hakkasin seinää sitä purkaakseni. Hoitajat sitten raahasivat minut leposidehuoneeseen ja tunkivat ensin diapamia sun muuta ja laittoivat sitten lepareihin. Se ei ainakaan ahdistusta auttanut, pikemminkin lamaannuin mutta hoitajille se oli se ja sama, kunhan olin näennäisesti rauhallinen. En osaa nukkua päiväunia joten se päivä/kaksi jonka vietin lepositeissä oli melko rankkaa aikaa, joskus saatoin jutella valvojana olevan hoitajani kanssa mutta yleensä olin hiljaa. Pidän aina kynsiäni pitkinä ja hoitajat leikkasivatkin ne kerran kun kuvittelivat että vahingoitan niillä itseäni. Kynsien paloja ei siivottu pois, jostain syystä se on yksi ahdistavimmista muistoistani.

Päästettiinkö sut edes vessaan vai jouduitko laskemaan alle?

Mun isä sai aivoverenkierohäiriön ja jonkun sekavuuskohtauksen ja se sidottiin sairaalassa sänkyyn.

Toipui täysin, eikä muista mitään tai sitten ei halua puhua, mutta saattaa joskus yöllä sopertaa unissaan, että irrottakaa köydet jaloista.

Eli sai jonkinlaisen trauman siinä yhteydessä. Tekee pahaa, isä on kuitenkin jo 81v.

Itse olen joutunut olemaan lepareissa, ei ollut kivaa. Kaikki alkoi sillä kun mua vietiin sairaalaan ja poliisit joutuivat istua päälläni jotta pysyin paareissa (käsi- ja jalkaraudat oli myös) kun päästiin sairaalalle niin oli neljä poliisia, kaksi ensihoitajaa ja vartijaa, sekö kuusi hoitajaa mua pistämässä lepareille.. Itse en juuri mitään muista leparisaa olo ajasta mutta laitoksen ohjaaja on kertonut että ulvoin sen koko ajan sitä että kuinka lääkäreiden pitäisi t4pp4@ minut.. jotain rauhoittavia ne yritti muhun silloin sörkkiä mutta sen verran pystyin kyllää heiluttaa käsiä yms että jos olisivat pakolla pistäneet niin ei olisi mitään hyvää seurannut.. Ja nyt yhä monen vuoden jälkeen näen painajaisia missä painin poliisien kanssa ja yritän päästä lepareista pois.. (kun painin poliisien kanssa niin yksi kylkiluistani murtui)

Mun tapauksessa tehtiin niin että kaksi hoitajaa otti housut pois ja laittoi viltin alaraajojen päälle ja tunki "vadin" alleni johon jouduin tarpeeni tekemään...Ei ollut mukavaa ei.

Olen ollu olen riehunut tuolejen kanssa ja haukkunut lääkäriä huoraksi. So? Vallan väärinkäyttöä mielestäni koko sänkyyn sitominen taistelisi ku miehet nössöt

Aiemmille kommentoneille ihan mukaville hoitsuopiskelijoille tiedoksi, että lepareissa olon leikkiminen ja sinne oikeasti joutuminen ovat kaksi eri asiaa.

Siinä on ero leikkiä sotavankia ja olla sellainen oikeasti. Vertaus ei ole liioiteltu jos katsoo esim. minun kokemuksiani laitosväkivallasta.

Olen joutunut, lapsena. Olin 13, laitettiin ja revittiin lapsuuteni ja perheeni palasiksi. Minä eikä perheeni ja perhesuhteeni ole siitä ikinä toipuneet, vaikka aikaa on mennyt kohta 20 vuotta. Itken ja raivoan ja ajattelen muistoa yhä vaikken halua. Olen käynyt terapiassa yli kolme vuotta, se toi trauman paremmin esiin, mutta ei hoida sitä.

Ed. Jatkuu

Minut pakotettiin riisuutumaan murrosikäisenä lapsena toisten katsellessa. Muistan kivun ja nöyryytyksen, seksuaalisen väkivallan häkkiin vangittuna.

Mielisairaiden vanhempieni hylkäämänä. Ilman että yksikään aikuinen puolustaa ja suojelee. Koko aiempi elämäni ja liikkumisen vapauteni, kotini, turvani vietiin minulta pois väkivalloin aivan kuten luonnosta siepatulta eläimeltä. Poikaselta. Näin mitä on ihmisen pahuus ja välinpitämättömyys toisen elämää kohtaan.

Yritin juosta karkuun seksuaalista väkivaltaa vankeudessa, pahoinpitelijäjoukko, näitä valtion rikollisia valkoisissaan hyökkäsi kimppuuni. Muistini katkesi, enkä muista vieläkään mitä tapahtui ennen kuin heräsin lamaantuneena ja sidottuna. Olin hakattu eläin, siltä se tuntui, vastaus kysymykseen. Sitä se on, siepata, vangita, nöyryyttää, repiä, hakata lasta kuin vierasta sikaa. Tämä yhteiskunta petti luottamukseni.

Ed jatkuu

Väkivalta vie hiljaisuuden. Koska väkivalta vie turvallisuuden. Sotaveteraanit tietää. Minä tiedän myös, sillä maksan hintaa näiden ihmisten heikkoudesta.

Et sinä auta ihmisiä, koska sanot auttavasi. Et hoida koska sanot hoitavasi, hoitaja. Tekosi mittaavat sinut. 

Yhteiskunnallisen kehityksen määrän näkee siitä miten valtio kohtelee heikompiaan. Huonolta näyttää, niin rajojen sisällä kuin maailmalla. Vihaan tätä maata. Niin tuo minun kokema sieppaus ja pahoinpitely, kuin rikkaiden maiden tapaan aiheutettu ilmastotuho. Köyhien maiden ihmisten ja luonnon hyväksikäyttö kapitalistiseen tapaan. Hyvinvointivaltio veren ja ruumiiden päällä. Siellä on minunkin ruumiini, tälläkin hetkellä.

Yleensä tuhoamme vieraita, muunmaalaisia ja muunlajisia, mutta minuun osui harhaluoti. 

Ed jatkuu

Minut siepattiin outouden vuoksi. Minun vanhemmillani oli tosiaan paljon käytöshäiriöitä, hylkäämistä, raivoamista ja halveksuntaa kumppania kohtaan. Pelkäsin kotona. Minun paras ystäväni muutti kauas, hän oli minun perheeni, kannatteli minua ihan vaan seurallaan. Ala-asteen loppu, hänestä ero, masennuin. 

Ei ollut syytä puhua, kun ei ollut kenelle puhua. Huonot välit vanhempiin, olleet aina. Liki olemattomat sosiaaliset taidot, mistä ne olisin oppinut? En löytänyt uusia ystäviä, kaveriin katkoin välit, ei kysellyt perään. Lapsuuden ystävän kanssa, tunnettu 5 vuotiaasta siihen asti, kehitin riidan pahaa oloani. En osannut pyytää anteeksi ja sopia. Sinne meni, ja yhä kaduttaa. Mutta ei meidän perheessä sovittu tai anteeksipyydelty mitään, mistä olisin oppinut 

Luokkalaiset juoruaa selkäni takana, kun muutuin yhden sanoin oudoksi yksinäisyyden myötä. Äidillä persoonallisuushäiriö, joka laukeaa kun pois muuttanut ystävä ei pidä minua enää ihmisyydessä eli sosiaalisuudessa kiinni.

Sosiaalisen piirin ulkopuolella oleva ihminen on arvoton esine, jota ei tarvitse ottaa huomioon. Sen olen oppinut niin koulusta kuin aikuisten ryhmittymistä. Epätoivottua, ahdistavaa huomiota, pilkkaa koulussa. Äitin vuosikymmeniä jatkunut ahdistus ottaa hahmon huolessa minua kohtaan, aivan kuten hän oli henkisesti rikki kaksikymmentä vuotta aiemmin siskoni kanssa, kun tämän oli vaikea oppia puhumaan. Äitin huoli kasvaa persoonallisuushäiriön myötä kai paniikin tapaiseksi.

Olin ollut hiljaa perheessä, koska kukaan ei kuunnellut ja ymmärtänyt, miksi puhua vain pettyäkseen? Hiljaisuus auttoi pysymään edes hieman rauhallisessa mielentilassa kun vanhemmat sekoilivat, raivosivat, ja olivat aikalailla joka päivä pahalla päällä.