Miten teidän kiltit ja rauhalliset tytöt on pärjänneet?

Aika monella kiltillä tytöllä on yhteisenä piirteenä juuri tämä, että eivät ole oikeastaan koskaan siellä luokkansa suosituimpien joukossa. He ovat kuitenkin sen verran älykkäitä, etä hyväksyvät sen ja sopeutuvat olemaan ei niin suosittuja. Usein ovat kuitenkin ihan pidettyjä. Heidän aikansa ei mene näissä kuka on suosituin kisoissa ja aikaa jää koulunläyntiin ja muuhun mukavaan toimintaan. Monet kiltit tytöt ovat kohtuullisen hyviä koulussa, ei tietenkään kaikki. Huono koulumenestys ei myöskään kiltistä vähemmän kilttiä. Itse liputan näiden tyttöjen puolesta, heissä lepää monen akateemisen alan tulevaisuus.

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 00:53"]

Ps. Olin todellakin hiiri! Juurikin hiljainen ja epämuodikas, ujo lapsi. Mutta eikö hiirilläkin ole oikeus olla olemassa?? Eikö tässä ole se haaste, mikä elämässä olisi opittavana; että erilaisuus voidaan hyväksyä. Että jokainen on arvokas, katsomatta vaatemerkkejä.

Terveisin 13.

[/quote]

Voisitko selittää minkä takia olit hiirulainen?? Tiedän kyllä että jotkut hakee kavereikseen jopa hiiret ja kovasti ylipainoiset. Heidän pitää saada näyttää selvästi paremmalta mitä muut ja nämä muut myös palvelevat ja kehuvat heitä jatkuvasti. Selän takana he kuitenkin arvostelevat tämän älykkyyttä. 

Suosittelen lukemaan: http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=405

Kirjassa selvennetään ettei sovi liikaa takertua kirjan nimeen vaan toimii myös tyttöjen vanhemmille. TästäKIN aiheesta on kappale; siis vanhemman ja lapsen luonteen eroista.

Mutta oma huomio on että lapsesi koulupärjäämiseen ei vaikuta se että onko rauhallinen lapsi vaan taidot jotka omaa ja osaako olla koulussa, koulukypsyys jne.

On eri asia onko lapsi vain hiljainen vai onko lapsi niin epäsosiaalinen että tulisi vaikka kiusatuksi tai jää porukan ulkopuolelle vaikka opettajakin koittaisi huomioida. Pitäisikö jopa saada lisätukea, ehkä kouluavustajan?

Meidän lapsien koulussa opettajat katsoo että kaikki on kavereita keskenään. Ei niin että lihavat on keskenään ja pissikset erikseen.

En tiedä onko nrolla 19 kokenut jotain traumaa kun pitää nostaa oma älykkyytensä "seläntakana puhujia" korkeammalle. Kaikki ihmiset on samanarvoisia.. Älä sinäkään sorsi muita. :(

[quote author="Vierailija" time="10.10.2013 klo 00:39"]

Mitäs nämä "hiiret" sitten ovat? Hiljaisia ja epämuodikkaita, vai mitä ihmettä? On kyllä aika törkeä ilmaisu, vähän niin kuin kana, lehmä, sika yms.

[/quote]

Ihan tavallinen nimitys on hiiret. Hiiret osaavat olla myös ärsyttäviä ja kierojakin. Eivät tappele suoraan vastaan vaan heittäytyvät hankaliksi ja alkavat haittaamaan ihme passiivisuudellaan kaikkia. 

[quote author="Vierailija" time="09.10.2013 klo 23:16"]

Kasi on nyt taivaallisen pihalla. Kiltti tyttö ei ole synonyymi hiirelle, ei todellakaan. Usein kiltit tytöt ovat fiksuja ja pidettyjä, monesti koulutetuista perheistä tulevia lapsia. He ovat ymmärtäneet jo varhain sanonnan"taistelunsa kannattaa valita".

[/quote]

Mitä sä selität? Sillä ei ole mitään merkitystä onko vanhemmat koulutettuja, jos mietitään lapsen tempperamenttia. Ja siitähän tässä ap:n postissa oli ilmeisemmin kyse? Käytöstavat ja muiden huomioon ottaminen on sitten siitä kasvatuksesta kiinni. eikä siihenkään mielestäni liity vanhempien koulutus. Tämä ylempi kirjoittaja on nyt vaan sattunut saamaan kiltin tytön ja luulee sen olevan kasvatuksen ja oman koulutuksen tulosta. Pakko kyllä sanoa, että lapsen psykologiaa saisit ainakin opiskella vielä aika paljon lisää :)

Minäkin olen ollut kiltti. Kavereita on aina ollut mutta myös vähän kiusaamista.  Opiskellut olen ,nyt naimisissa ja lapsi. Ihan hyvin pärjännyt aina. Tyttäreni on myös aika varovainen uusien ihmisten kanssa. Harrastuksissa olen ajatellut tukea  että löytäisi oman juttunsa..Ei ehkä mitään joukkuepelaajaa hänestä tule koskaan.     Kirjoja rakastaa niin koulukin varmaan aikanaan sujuu.

Itse olin kiltti, hiljainen ja rauhallinen lapsi. En antanut kuitenkaan kenenkään kävellä ylitseni, ja tulin muiden kanssa hyvin toimeen. Satunnaisia kavereita oli jonkin verran, ystäviä alle viisi. Näiden kanssa ystävyys säilynyt. En kaivannutkaan enempää ystäviä, ja nautin paljon myös yksin olosta. OIkeastaan ainoa asia, missä luonteestani oli (näin aikuisena muistellessani) haittaa oli se, että vaikeista asioista puhuessa alkoi heti itkettämään, ja koska tiesin että jos sanon asian ääneen alan itkemään, joten monet asiat jäivät sanomatta koska häpesin/pelkäsin itkun tuloa. 

 
Luulen että yksi syy huonoon itsetuntooni oli juuri se, että en sanonut ajatuksiani ääneen, vaan velloin niitä päässäni. Jos olisin näistä asioista puhunut vaikka äidilleni, olisi hän voinut varmasti oikoa typeriä päähänpinttymiä joiden olin vakuuttunut olevan totta (esim. että en voi mennä mihinkään töihin aikuisena koska enhän voi sanoa työhaastattelussa että olen paras kun tiedän että voin mokata. Tyhmiä juttuja, mutta niin todellisia silloin itselleni).
 
Eli mielestäni kiltteys ei tarkoita että lapsi olisi vietävissä tai "kynnysmatto", hän pärjää varmasti hyvin elämässään. Ainoana neuvona antaisin tuon, että seuraa lapsen itsetunnon kehittymistä, tue sitä ja varmista että hän tietää olevansa yhtä hyvä ja tärkeä kuin muutkin vaikka ei olekaan yhtä ulospäinsuuntautunut tai muuta.

Jos äiti on kapinallinen ja räiskyvä, ei ihme että lapsesta tulee rauhallinen ja hiljainen. Äitihän hoitaa äläköiden nostamiset sun muut tarpeelliset. Jos jotakin ikävää tapahtuu, kertomaan vaan äidille, niin ei itse tarvitse kamppailla. Siis ihan hyvällä sanon tämän.

Itse rauhallinen ja hiljainen. Ala-aste meni hyvin. Ylä-asteella jouduin eristetyksi luokallamme. Muut olivat röökiä polttelevia pissiksiä, yh-lapsia, jotka kilpailivat siitä kenellä huonoin numero. Olin onnellinen kun pääsin pois sieltä.

Lukiossa aloin löytää itseäni. Huumeet tuli mukaan kuvioon ja elämässä oli jotakin järkeä, oli tavoitteita ja unelmia.

Sen jälkeen olen sairastunut masennukseen. Olin liian kiltti pojille ja yritin löytää hyväksyntää, minua vain käytettiin hyväksi ja jopa raiskattiin.

Olen ollut töissä ja opiskellut. Viimeisimmässä työpaikassa kiusattiin enkä jaksanut masennuksen takia tapella. Opiskellut alaa, joka ei kiinnosta, koska "niin on oikein ja järkevää".

Nyt vietän aikaa yksin, kavereita ei juuri ole. Eikä unelmiakaan enää. Sain monta kertaa kuulla, ettei haaveilemallani uralla elätä itseään, pitää opiskella ja tehdä järkeviä asioita. Nyt en enää unelmoi, vaan lähinnä kärsin ja mietin miksi edes jatkaa tätä turhuutta.

Olen perheeni epäonnistuja, se jolla on matalin koulutus eikä työpaikkaakaan. En perusta statussymboleista, merkkivaatteista eikä lähipiirissäni ole kehuskeltavia taustoja.

Toivon, että löytäisin uudelleen itsestäni sen lukioikäisen ihmisen, joka ei antanut kenenkään pidätellä itseään eikä välittänyt ympäristön kommenteista. Olin sentään elossa.

Ihan sama kokemus valitettavasti kuin edellisellä.

Äiti oli tälläinen kaiken tietävä päällepäsmäri joka määräsi kotona ja muutenkin. 

Pienenä oli kavereita. Ekalla jouduin koulumatkalla kiusatuksi ja muutenkin vinoiltiin hiljaisuudestani. Tai siis siitä etten puhunut poikien kanssa. Kerroin kotona ja kiusaaminen loppui. Sainkin olla aika pitkään ns. rauhassa. Eli ala-asteen. Yläasteella tuli uusia oppilaita luokkaan. Ja taas hiljaisemmat otettiin silmätikuiksi. Minut pahiten. Vaikka oli kavereita niin kukaan ei puolustanut minua. Itse en osannut kun kukaan ei ollut opettanut sitä taitoa. Naurettiin kun änkytin esitelmää jne. ulkonäköä arvosteltiin vaikka olin ihan tavallisen näköinen, en siis ruma. 

Lukiossa tilanne oli pahin. Yksi luokan suosittu poika otti minut silmätikuksi ja naureskeli minulle aina jonkun muun pojan kanssa tunneilla. 

Minulla oli kaveri mutta hän ei auttanut eikä olisi tarvinnutkaan. Itse olisi pitänyt selvitä mutta en vaan osannut. Olin liian kiltti,arka ja ujo. 

Kärsin koko kouluajan jotenkin läpi. Kukaan ei pyytänyt minua lukioaikoina mihinkään. Olin yksin aina koulun jälkeen. Vanhemmatkaan ei tehneet mitään, antoivat vaan olla. Kiusaamisesta en uskaltanut enää kotona kertoa. 

Lukion jälkeen olin 1v todella sairaana sairaalassa komplikaatioiden vuoksi. Sitten hain vaan johonkin opiskelemaan kun siihen painostettiin kotona. Jos olisin halunnut jotain taidealaa opiskella niin siihen ei kannustettu vaikka olin hyvä, koska se ei elätä oli yleensä vastaus. Hakeuduin sitten kouluun. Olin taas alusta asti liian varovainen ja jäin ilman "paria". Muilla oli kavereita koulun jälkeen, itse olin yksin. Minut pyydettiin kyllä illanviettoihin mutta ei muuten mihinkään. 

Koulun jälkeen en ole ollut yhteydessä kehenkään. 

Työpaikan sain ja tykkäsin tehdä alussa työtä. Itsetuntoni vaan oli niin murennettu että jäin taas muiden jalkoihin. En saanut tarpeeksi hyvää työpaikkaa ja palkkaa heti alussa. Jouduin myös tavallaan taas "kiusatuksi". Hirveän harvoin vanhempana on tullut kukaan suoraan päin naamaa sanomaan mitään. 

Yleensä kiertäen vittuilua on tullut mikä sekin rankkaa koska siihen hankalaa puuttua. Olen tavallaan "polttanut" itseni niin monesti jo ja saanut siipeeni, että se joka kerta satuttaa enempi. Siihen ei osaa suhtautua oikein. 

Olen työelämässä mutta aina se porukan hiljaisin ja hitain kaikessa. Tarkoitan että hitain reagoimaan. 

Kärsin myös masennuksesta edellisen tavoin. Tämä on vittumainen luonne, koska sinua ei koskaan hyväksytä sellaisena kuin olet. Ei kotona, ei koulussa tai työelämässä. Aina pitäisi reipastua tai muuttua. Mutta se muuttuminen tarkoittaisi sitä, että pitäisi olla hirveän hyvä olla siinä paikassa missä on. 

Toista graduaan aloittelee, iloinen nuori aikuinen, paljon sosiaalista elämää.

Meillä on sellainen poika. Hyvin sillä menee, kavereita on yleensä löytynyt. Koulussa pärjää hyvin. Tosin joukkupelaaja hän ei taida olla.

Meidän kiltti tyttö pärjää hyvin koulussa ja hänellä on samanlaisia kivoja ja kilttejä kavereita.