Anopin kanssa asuminen saman katon alla

Appivanhempien kanssa asumisessa vaikuttaa niin paljon se talo, sen koko, onko erilliset asunnot ja millaisia ihmisiä talossa asuu. Onko yhteistä jutunjuurta ja säveltä vai ei. Annetaanko toisille tilaa, ollaanko hienotunteisia, vai kyttäysmentaliteetilla liikkeellä puolin ja toisin.

Noin yleisesti ottaen on aina haasteellista asua useamman sukupolven voimin yhdessä. Se voi olla ihanaa tai ihan kamalaa. Jokaisella osapuolella on paljon oppimista joustamisesta ja toisen huomioonottamisesta, ihan jokaisella. Ei ole yhtä syyllistä eikä myöskään syytöntä, jos asiat eivät suju.

Tällaiseen tilanteeseen ei olisi hyvä "ajautua", vaan tehdä se harkiten ja yhdessä avoimesti pelisäännöt miettien ja tietoisena mahdollisista ongelmista, ei vaan ruveta asumaan ja sitten kohta onkin hupsista keikkaa täysi rähäkkä päällä.

Tämä ei nyt varsinaisesti kuulu tähän mutta mahdollisesti tulevana anoppina en voisi ikinä kuvitella asuvani saman katon alla miniäni ( ja siis poikani ja heidän lastensa) kanssa. Minusta erilliset asunnot kuuluvat asiaan ilman muuta vaikka samassa pihapiirissä sitten kuitenkin asuttaisinkin.

Mä en varsinaisesti ole asunut anopin kanssa samassa taloudessa, mutta toissa kesänä anopilla oli kesän ajan kämppä kotikaupungissamme. Kuopuksemme oli vasta syntynyt, ja anoppi halusi lomansa (reilu 2kk) olla lähellä, auttamassa. Ja olikin, paljon, oli ihanaa kun oli lisää käsipareja kun mies oli töissä ja kaikki lapset kesän lomalla kotona. Toisinaan anoppi hoiti öitä ja me menimme hänen asunnolleen yöksi, sekin teki hyvää.

Mutta oli siinä hankaluutensa, joista on nykyäänkin seurauksia. Anoppi oppi, että on kuin kotonaan, ja tiskaili, hoiti pyykkejä ja laittoi ruokaa. Mukavaa, mutta kaikki astiat, vaatteet, tavarat, ruokatarpeet ja paperit oli ja on vieläkin aina hukassa hänen käyntinsä jälkeen, koska hän ei tiedä niiden paikkoja eikä erota esim. minun ja 9v tyttäreni vaatteita toisistaan, saati kahden poikamme vaatteita. Hän myös katsoo asiakseen neuvoa minua lasten kasvatuksen suhteen, eikä siinäkään mitään, jos neuvot olisi hyviä. Mutta kun ne on silkkaa välinpitämättömyyttä, kun ei jaksa johdonmukaisesti opettaa lapsille esim. käytöstapoja... Vetoaa siihen, että sehän on vasta lapsi, eikä ymmärrä mun näkemystä, vaikka sanonkin, että toki on, muttei kuitenkaan tyhmä lapsi, vaan fiksu ja taitava, joka osaa käyttäytyä ja esimerkiksi puhua kunnioittavasti ja kohteliaasti, kun häntä siihen johdonmukaisesti kannustetaan. Tilanteet eivät tosiaan ole sellaisia, että minä huutaisin naama punaisena lapselle ja anoppi huomauttaisi sen takia, vaan sellaisia, että lapsi vinkuu ja märisee (joka ei ole meillä ikinä ollut se tapa jolla lasta kannustetaan puhumaan), anoppi vääntelehtii ja mielistelee lasta, ja kun minä sanon lapselle, että korjaa äänensävynsä, noin ei puhuta kellekään koska se on epäkohteliasta ja lapsi kyllä osaa sanoa asiansa myös kohteliaasti ja ystävällisesti. No, anoppi alkaa siinä lasten kuullen selittää, ettei voi vaatia niin paljon, sehän on vasta lapsi... Viimeksi sanoin, että jos hän haluaa kuunnella tuollaista puhetta, voi mennä naapuriin kuuntelemaan, mutta mun lapseni osaavat puhua kauniisti, ystävällisesti ja kohteliaasti kuten ihmisten kuuluukin, joten heitä kannustetaan jatkossakin puhumaan niin.

Ylipäänsä anoppi tunkee toisinaan liikaa mun reviirille, kiitos tuon kesän, mutta silti olen iloinen, että hänellä on lapsiin niin läheinen suhde. Minun äitini ei koskaan ollut mukana lasten elämässä, ja meni vielä kuolemaankin jokin aika sitten. Meillä ei siis ole sitä asetelmaa, että anoppi tulisi vieraana taloon mutta oma äitini kuuluisi perheeseen. Minä olen jo ensimmäisen lapseni raskausaikana ajatellut asian niin, että minä (ja mieheni) kasvatamme lapsemme, anopin ja muiden ei ole tarpeen osallistua siihen.

Lähes 20 vuotta jaoin marttyyrianopin kanssa saman pihan, en sentään taloa.

Vaikeaa oli ja sairastuin henkisesti. 10 vuotta sitten lähetin anopin kaupunkiin ja syytingin takia hän asui meidän varoillamme ilmaiseksi meidän hankkimassamme kaksiossa. 

Nyt häntä ei enää ole, mutta jäljet minuun ovat jääneet pysyvästi.

Avioliitossamme anoppi oli kolmas pyörä melkein 30 vuotta ja ihmettelen, mihin kaivoon vuodet ovat oikein menneet. Olin 20 v. , kun taloon tulin.

En tiennyt silloin, mitä valitsin. Taistelen katkeruutta vastaan ja haluan todella olla toisenlainen anoppi lasteni valituille. 

On kokemusta..valitettavasti.meinasin seota! Mies kulki äiteensä talutusnuorassa..aikani kestin.onneksi meillä ei ollut tenavia! Jätin miehen jä äiteen kahdestaan ja Se oli elämäni paras päätös.nyt mulla on aviomies,kolme lasta ja ihana omakotitalo! Anoppi on kunnon välimatkan päässä ja homma toimii..mummoni sanoi,että jos olisin jäänyt entiseen elämään,olisin pimahtanut! Se vain ei toimi!

Minä asun. Paritalossa, joissa molemmilla on oma puoli, mutta sisäkautta pääsee asunnosta toiseen. Anoppi on ihana, mutta kyllä meillä on taloudet sekaisin. Mies ja lapset eivät ymmärrä, että haluan pitää "oman alueeni" ja oman perheen rytmit vaan juoksevat mummilla syömässä yms. koko ajan. Anoppi ei puutu asioihimme juurikaan. Silti en suosittele tällaista kommuunia kellekään. Joku hajurako kannattaa olla.

Ampuisin itseni jos tälläiseen tilanteeseen joutuisin. Sama täällä että anopilla vain kourallinen ihmisiä elämässään joita ei ole vielä karkoittanut käytöksellään. Näyttelee marttyyria.

Minä ja mieheni jouduimme myös olosuhteiden pakosta asumaan miehen vanhemmilla. En tekisi samaa uudestaan, ja harkitsisin kyllä todella tarkkaan, eikö tosiaankaan olisi mitään vaihtoehtoa selvitä jollakin muulla tavoin. Jouduin tuona aikana todistamaan niin sairasta kommunikaatiota anoppini ja mieheni välillä, että valitettavasti minulta meni luotto anoppiin jossain määrin lopullisesti. Olen kuitenkin miettinyt, olisivatko tuollaiset asiat koskaan paljastuneet, jos emme olisi asuneet samassa asunnossa - todennäköisesti eivät. Normaali, satunnainen yhteydenpito sukulaisiin ei yleensä nosta pintaan niin syviä ja kipeitä teemoja, ja uskonkin ettei anoppini välttämättä ole mitenkään poikkeuksellisen sairas. Se, että miniä/vävy ei yleensä joudu appivanhempiaan näkemään noin kielteisessä valossa, johtuu vain siitä että välit ovat etäisemmät koko elämän ajan.

Asuimme samassa talossa anopin ja apen kanssa lähes 20 vuotta. Ensin taloudet oli erilliset, mutta vähitellen appivanhempien sairastellessa "rajat" katosivat ja elettiin samaa huushollia. Onnistuu, jos kaikki ovat aikuisia ihmisiä. Minulla on vain hyvää sanottavaa anopista, jota lopulta hoidin kotona lähes vuoden verran. Vaihtoehtona olisi ollut laitos. Monelle tekisi hyvää toimia samoin: anoppi hoiti lapsia, kun nämä olivat pieniä ja minä anoppia, kun hän sairasti.

[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 13:11"]

Otan osaa. Itsellä ei kokemusta, mutta olen 0-17-vuotiaana asunut kolmen sukupolven taloudessa. Meitä oli minä, 6v nuorempi siskoni, äiti, isä ja isän vanhemmat. Äidin elämä oli helvettiä ja myös me lapset saimme osamme mummun kiukusta. Jatkuvaa huutoa kuinka akka ja penikat oli tuotu hänen taloonsa lupaa kysymättä. Toistuvasti myös muistutti, että hänen  poikansa olisi saanut paremmankin vaimon kuin tuon kouluja käymättömän pöljän. Ihmiset olivat kuulemma sanoneet hänelle, ettei antaisi isän naida äitiä ja hän tyhmä ei uskonut. Siskoni sai myös huutia, koska sattui olemaan äidin näköinen.

Äitini sanoi meille, että älkää ikinä muuttako anopin kanssa saman katon alle. Saman opetuksen annan omille tytöilleni. Myös lasten näkökulmasta kolmen sukupolven talous ei ole ihanteellinen vaikka sitä 70-luvulla sellaisena pidettiin. Lapset saavat kuulemma isovanhemmilta virikkeitä. Kun isoäiti jahtaa koivuhalon kanssa niin että lapsi joutuu juoksemaan sukkasillaan keskitalvella äidin luo navettaan turvaan,  niin siinähän sitä on virikettä kerrakseen.

[/quote]

No tyhmä on äitisi ja tyhmä olet sinäkin, jos kuvittelet, että tuo on ainoa mahdollinen tapa olla ja elää kolmen sukupolven taloudessa.

Omalta osaltani lapsuuteni teki ihanaksi juuri se, että isäni äiti ja sisko asuivat samassa talossa kanssamme. Eikä mummilla ollut mitään ongelmaa äitini kanssa tai toisin päin. Minä taas istuin harva se ilta hörppimässä teetä mummin ja tädin kanssa kiireettömässä meiningissä yhdessä jutellen. Se oli ihanaa aikaa.

[quote author="Vierailija" time="24.02.2014 klo 11:05"]

Kokemusta on, sekä anopin että appiukon kanssa asumisesta, ei toimi ei. He kun ovat talossa asuneet kauemmin, vuosikymmeniä, niin heillä on tavat joita eivät voi muuttaa. Asiat on tehty näin, niin ne tehdään jatkossakin näin.

 Ja tosiaan ne anopin lapset ja lastenlapset vieraili siellä kuin kotonaan, yksikin perhe joka ikinen viikonloppu yökylässä. ei toimi, en suosittele!

[/quote]

Meillä menee niin, että kun anoppi ja appiukko ovat eläneet kauemmin kuin minä ja mieheni, niin kaikki tehdään heidän tapojensa mukaan silloinkin kun he vierailevat meidän talossamme.

Onneksi välimatkaa on yli 500 km niin eivät vieraile kovin usein.

En uskalla edes ajatella millaista elämä olisi jos he muuttaisivat meille.

Heillä vieraileminen on helpompaa. Siellä kun ollaan vieraana, niin on selvä että toimitaan heidän tapojensa mukaan. Ja välillä voi lähteä kaupungille hengähtämään ilman että se olisi loukkaavaa :)

Jos omasta kodistaan lähtee 'kaupungille hengähtämään' silloin kun vieraita on käymässä, niin se on vähintäänkin epäkohteliasta.

Vaan en jaksaisi heidän luonaankaan asumista.

Oma koti paras koti :)

Kyllä anoppi on myös ihminen!!! Sehan on kuinka haluaa tai pystyy ihmissuhteita rakenna..jos haluat irrotta vain miestä itselleen niin voin sanoa että hyvät välit on tuhon tuomittuja,joska perhe the it's life organisms jossa pitää haluta otta kaikki jäsenet huomioon..se on samaa jos maksassa on vikaa niin kärsii koko kroppa joten siitä maksakiin pitäisi saada kuntoon vaikka ruokavaliolla. Kuvittele nyt että olet anoppi ja..joku päivä joku nenäkäs narssistinen minja ehdokas valloitta sun poikaa kokonaan itselleen. Oisko se ollut kiva??? Niin äkkiseltä???!!! Ihmissuhdetaito kärsivällisyyttä ja lähimmäisrakkautta pitäisi olla enemmään. Sinä AP toimit metodilla -Hajota ja hallitse!!! Niinpä sitten oppo rakastaa lähimmäistä...vaikka minä ymmärrän että SUOMALAISELLE tää on tosi vaikea kun kaikki pitää olla mua varten.

Myös täällä on kokemusta anoppilassa asumisesta, enkä todellakaan suosittele kenellekkään sellaista asumismuotoa! Elikkä muutimme ´´tietyistä syistä´´ anoppilaan. No, aluksi kyllä pärjättiin oikein hyvin, puolin ja toisin. Mutta pikku hilljaa sainkin huomata, että varsinkin anoppi (myös appi oli kuvioissa), alkoi yhä enenevissä määrin sekaantua meidän (nuoren parin), yksityisasioihin/lapsen hoitoon liittyvissä aiheissa. Vaikka pidimme siis ihan omaa taloutta, ja asuimme myös eri-kerroksissa, kuin appi & anoppi, niin anoppi katsoi oikeudekseen tulla jopa hämmentämään meidän keittokattilaa, että onko ruoka nyt varmasti terveellistä, jota syötimme myös hänen lapsen lapselleen. T. ÄLKÄÄ MUUTTAKO ANOPPILAAN!!

Hei. Etsin tässä juuri aivan samaa. Olemme samassa tilanteessa. Haluaisin vaihtaa ajatuksia esmerkiksi kirjeiden välityksellä. Olen 33v. 2 lapsen äiti.

Mulla on tilanne ehkä edessä. Miehellä melko iäkäs alkoholisoitunut isä ja ollaan puhuttu mitäs sitten kun lähtö tulee apelle...se kun voi tulla ihan vaikka huomenna hänen elämäntyylillään. Ehdotin sitten että otettaisiin anoppi meille asumaan koska mies mietti jos äitinsä lähtee takaisin kotimaahansa niin ei enää tule juuri nähtyä.. Vanhainkotiin ei halua häntä eikä anoppia sinne saisikaan, ei todellakaan halua. Oli oikein mielissään ehdotuksestani. 

Minä asun anopin kanssa samassa talossa :) hyvin tullaan toimeen :) maatilalla :) saa kysellä mitä haluaa :) vaikka spostia jos ap haluat ?:)

Tai kuka vaan muu :) apn viesti onkin vanha

Asuin kolme kuukautta, eikä ollut kivaa. Jouduin näkemään, ettei minua henkilönä arvostettukaan. Olin pitänyt anoppia hiukan kuin varaäitinä, koska tapasimme mieheni kanssa niin nuorina ja olin paljon viettänyt aikaa miehen lapsuudenkodissa. Anoppi oli ollut ystävällinen, mutta sitten sain huomata, ettei minulla ollutkaan arvoa vaan olin väline lapsenlapsen saamiseksi. Anopista paljastui aikamoinen kiukuttelija, ja hänen miehensä elää tänäkin päivänä uskossa, että anoppi on jonkinlainen enkeli. Teeskentelijä ja juonittelija hänessä kuitenkin asuu, mutta olen antanut anteeksi ja olen ihan ystävällisissä väleissä. En kuitenkaan nohda enkä luota.

Ei tuu mitään, ja syy on miniän. Talo kun on yleensä anopin, ja siksi anoppi tietää miten kaikki pitää tehdä oikein ja miniä on väärässä.

Paitsi jos jompi kumpi on täysin alistuva nössö tai niin välinpitämätön, ja toinen saa huseerata mielin määrin: säätää makuuhuoneiden lämpötilan, valita verhot, matot ja yhteiset ruuat, järjestää kaapit ja laatikot mielensä mukaan ja toinen ei voi edes puhelimessa puhua mitä mielii. Viimeksimainittua ongelmaa ei tosin enää  nykyään ole, kun voi mennä puhumaan anopin kuulemattomiin.

Meillä isoäiti oli aluksi "apuna" lastenhoidossa, mutta sittemmin hänen aseenaan olisi hiilihanko, eikä halko niin kuin 8:n tapauksessa. Anopin lapset voivat myös kulkea lapsuudenkodissaan kuin kotonaan konsanaan. Siitä meillä tulikin sanomista, kun eivät edes ymmärtäneet sitä, että minä olisin hyvinkin tarjonnut heille päivällistä kun olisin edes tiennyt, milloin ovat tulossa. Oli pikkuisen vaikeaa, kun olin valmistanut omalle porukalle x annosta ruokaa ja sitten tuli anopin lapsen perheineen samalle aterialle. Eihän siinä muuta, mutta minun vikani se tietenkin oli, kun ei ruokaa riittänyt kaikille. Siinä oli sitten konsti jos toinenkin, että riitti ensin omalle väelle, ehkä muillekin.

Te jotka tulette toimeen, onko teillä kuitenkin eri talous? On siis eri keittiö, eri sisäänkäynti ja muutenkin elätte toisten asioihin puuttumatta?

[quote author="Vierailija" time="05.10.2013 klo 13:07"]

Täällä pyörii kaunaisia ja katkeria eukkoja. Minulla on IHANA anoppi.

[/quote]

Taidat olla itse kaunainen ja katkera, kun puhut muista naisista noin. Et voi tietää heidän anoppikokemuksistaan. Kaikilla EI OLE ihanaa anoppia, niin kuin sinulla. Olisit voinut lyhyesti vain todeta olevasi onnekas, kun sinulla on hyvä anoppisuhde.