Vauvan kanssa eläminen yhtä tuskaa

Mulla oli varsinkin esikoisen kanssa tuollaista, lapsi nukkuikin tosi huonosti, joten ei koskaan ollut hetkeä, että olisi tiennyt voivansa olla vaikka vain 5 minuuttia rauhassa. Isä lapsella toki oli, mutta en mä osannut rentoutua, jos lapsi alkoi huutamaan ja sitä ei useinkaan saanut hyssyteltyä hiljaiseksi. (Oli refluksia ja allergioita.) Sitten se sama lapsi kasvoi ja oli niin vilkas, että piti kirjaimellisesti olla vieressä, ettei loukkaa itseään. Hankittiin vielä toinenkin, joka ei tosin ollut yhtä haastava kuin esikoinen, mutta ei siinä omaa rauhaa ollut tai ainakaan osannut rentoutua. Sitten jossain 3-4 ikävuoden paikkeilla tajusin, että aika useinkin sain istua aina enenevissä määrin ihan omissa oloissani tai tehdä asioita rauhassa.

Tiedän, ettei tämä lohduta. Pienen vauvan kanssa useampi vuosi on ikuisuuden päässä, mutta kyllä se aika tulee kun saat rauhoittua. Harva lapsi on myöskään yhtä hoidettava ja vahdittava kuin meidän esikoinen, joten todennäköisesti sulla se aika tulee jo aiemmin. Tsemppiä!

On ollut. Hyvä tiedostaa missä mennään, niin sen kestää. Onneksi tuota ei jatku kauaa. Se on ehkä hormonaalistakin, kun oikein ahdistaa. Vauvaan kiintyy ja vastuu pelottaa. Ymmärtää, että elämä ei palaa enää entiselleen. Ei sen lopulta tarvitsekaan.

Minulle oli vaikeinta esikoisen kolme ensimmäistä kuukautta ja melkein yhtä vaikeaa koko vuosi. Seuraavat lapset eivät tuoneet lisää vaikeuskerrointa. Oli helpompaa olla äiti kahdella kuin yhdelle vauvalle.  Vauvan kanssa on niin kaksin eli yksin, mutta myöhemmin alkaa löytämään myös aikuista seuraa ja lapsille seuraa toisistaan.

Vauvan kanssa ollaan koko ajan. Jos saa joskus leikata itseltään kynnet, se tuntuu ruhtinaalliselta omalta ajalta.

Se on sellainen opettelemisen arvoinen asia antaa itselleen mielenrauha kun pääsee sinne saunaan, suihkuun, nukkumaan jne.

Tosin helpommin sanottu kuin tehty. Itse opin vasta 4 lapsen kohdalla rentoutumaan.

Se aika kun vauva ei vielä juurikaan liiku on vielä suht helppoa, kun ei tarvitse koko ajan olla hereillä silmät selässä jne.

Mies kyllä auttaa, mutta jos vauva itkee hänellä ollessaan niin stressaan silti :( En jotenkin osaa rauhoittua/rentoutua vauvan kanssa saman katon alla. Aina kun vauva ääntelee, alkaa stressikäyrä nousta ja pelkään että kohta se huutaa kunnolla ja siinä sitä onkin työmaa, että sen saa hiljenee.

Vierailija kirjoitti:

Missä mies?

Miten se mies liittyy koko asiaan kun ongelmana on se ettei ap pysty rentoutumaan?

Toki se on aina parempi jos on kaksi vauvasta huolehtivaa aikuista ja helpottaa paljon. Naisille se on monesti vaan vaikeampaa rentoutua, vaikka vauvan ympärillä hääräisi koko suku.

Sitähän se äitiys on. Mutta kyllä ne kasvavat. Sitten on uudet murheet.

Tuo vauvan tarpeille ylivirittyminen kesti minulla muutaman kuukauden. En halunnut olla vauvasta erossa, tuntui ettei kukaan muu miehen lisäksi osaa hoitaa ja vauvan itku tuntui kamalalta, olin varma että vauvalla on asiat todella huonosti.

Sitten vauva kasvoi, ei tuntunut enää niin hauraalta ja omatkin hormonit tasaantuivat. Lisäksi päivärytmit ja rutiinit alkoivat vakiintua, mikä teki päivistä paremmin ennakoitavia ja muutenkin helpotti elämää.

Kyllä se siitä, pikkuhiljaa asiat lähtevät palautumaan kohti normaalia olotilaa.

Kyllä se siitä kasvaa. Maltti on valttia.

Täällä sama kokemus, ylivirittyminen kesti aikansa (ehkä 4-6 klo) ja alkoi helpottaa. Itselleni oli vähän apua siitä, että aina huomatessani olevani jännittynyt yritin tietoisesti rauhoittua hengittämällä syvään ja "ravistelemalla" jännitystä itsestäni.

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama kokemus, ylivirittyminen kesti aikansa (ehkä 4-6 klo) ja alkoi helpottaa. Itselleni oli vähän apua siitä, että aina huomatessani olevani jännittynyt yritin tietoisesti rauhoittua hengittämällä syvään ja "ravistelemalla" jännitystä itsestäni.

Siis 4-6 kk

Tuore äitiys saa sinut tuntemaan noin. Mullakin on reilu 2kk vauva, mutta tämä on jo kolmas vauva. Mun aiemmat lapset ovat myös pieniä, 2,5v ja 4v. Mutta ihmeellistä kyllä, tunnen oloni rennommaksi ja vähemmän väsyneeksi kuin silloin aikoinaan vain esikoisen kanssa. Kyse tuskin on siitä, että nyt olisi jotenkin helpompi vauva, vaan olen vain tottunut tähän. Enää ei niin stressaa ja ole niin yliherkkä kaikille vauvan tai muiden lasten ääntelyille. Voi kun olisinkin osannut olla yhtä rento sen ainoan vauvan kanssa, mutta kai se vain menee niin, koska silloin ekan kanssa kaikki on uutta ja ihmeellistä, sekä hormonit taitaa saada pään sekaisin. Kyllä se siitä helpottaa ap.

Kiitos rohkaisusta! Toivottavasti päästään joskus siihen pisteeseen että helpottaa! On niin ikävä entistä elämää. Surullista että se on lopullisesti historiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos rohkaisusta! Toivottavasti päästään joskus siihen pisteeseen että helpottaa! On niin ikävä entistä elämää. Surullista että se on lopullisesti historiaa.

Ei se lopullisesti ole ohi, mikäli sinulla on terve ja normaali lapsi, jonka asioita et joudu loppuikääsi hoitamaan tai olemaan omaishoitajana hänelle. Lapsi kasvaa ja muuttaa jossain vaiheessa omilleen. Sitä ennen hän on pitkään omatoiminen, pystyy kulkemaan koulussa ja harrastuksissa itse tai kuskattuna. Joka tapauksessa ei ole hoidettava niin kuin pieni lapsi on. Voit jättää lapsen myös joksikin ajaksi yksin kotiin jne.

Vauva-arjen alkushokki ja elämänmuutos on iso, mutta vähitellen tosiaan elämä alkaa rullata. Meillä on nyt kaksivuotias, ja elo on melko leppoisaa verrattuna siihen kun hän oli vauva. Lapsi nukkuu yöt hyvin ja lisäksi vielä päiväunet, leikkii ja touhuaa välillä itsekseen, syö itsenäisesti jne. Eniten on helpottanut se, kun lapsi aloitti hoidossa, nyt päivisin voi tehdä töitä ja elää ns. aikuisen elämää, jolloin lapsen kanssa jaksaa touhuta iltaisin ja viikonloppuisin paljon paremmin. Uhmaa on, mutta se kuuluu asiaan ja sen kanssa pärjää.

Hormonit oli itselle se suurin tekijä, tuntui vaikealta ja raskaalta jaksaa kun raskauden ja synnytyksen jälkeiset ja imetyksen aikaiset hormonit jylläsivät kropassa ja sumensivat aivot ja mielialan ihan eri tavalla. Tuntui etten ole oma itseni ja olin alakuloinen. Nykyään elämä on mukavaa.

Oma lapsi on kuitenkin asia, jonka vuoksi olen valmis käymään läpi mitä tahansa, ainakin itse koen että olen saanut paljon enemmän kuin menettänyt. Lapseen kiintyy koko ajan enemmän, enkä vaihtaisi häntä mistään hinnasta entiseen elämään, vaikka se helpompaa olikin monessa suhteessa.

Aika auttaa. Vauva kasvaa ja sinä opit rentoutumaan etkä kuuntele jokaista inahdusta. Jos alkaa tosissaan olemaan pinna täys ja tarttee päästä nukkumaan niin hotelliin yöksi vaan, tai edes muutamaksi tunniksi päivällä. Vauvalle isovanhemmat tms. hoitajaksi.  

Mun vauvani on jo vuoden täyttänyt. Edelleenkään en paljon muuta pysty ajattelemaan.

Hyvin tuttua. Oli niin kauheaa aikaa, että vieläkin tulee itku kun muistelen. Mennyt jo 4 vuotta.

Kaksikuinen vauva vaatii vielä jatkuvaa huomiota, joten on varmasti rankkaa! Voin kertoa että oman esikoisen (nyt 6 kk) kohdalla on nuo fiilikset jo vähän helpottaneet kun vaavin vuorokausirytmi on asettunut ja varmaan on itsekin tottunut ja sopeutunut tähän uudenlaiseen elämänmenoon. Onko sulla miestä tai muuta läheistä apuna vauvanhoidossa? Pyydä ihmeessä apua ja tukea läheisiltä, että jaksat! Jos kotoa ei löydy tukijoukkoja, pyydä esim. äiti tai ystävä kylään vahtimaan vauvaa hetkeksi, että saat vaikka lähdettyä kävelylle tai nukuttua. Tsemppiä sulle!

Vauva on ihana. Syö ja nukkuu. Vaipan kun vaihtaa ja maitoa antaa ruoaksi ja johan taas uni maittaa.

Meilläkin oli rankka vauvavuosi, ja tosi tutulta kuulostavat ajatuksesi. Kyllä se aika vielä tulee, kun pystyt taas nauttimaan omasta rauhasta. Nyt pikkuvauva-aikana arki menee paljon ihan

pärjäämiseen, mutta yleensä jokainen kuukausi on helpompi kuin edellinen. Ja lapsi kasvaa koko ajan. Ensi vuonna tähän aikaan juokset taaperon perässä - silloin on ihan eri tunnelmat :)