Lue keskustelun säännöt.
En pääse varmaan koskaan kiusatuksi tulemisen tunteesta.
30.09.2013 |
Jouduin yläasteella ja lukiossa kiusatuksi. Sen jälkeen on kiusattu kyllä amk:ssa ja työpaikoissakin. Olen jaksanut käydä kyllä töissä mutta asia harmittaa. Varmaan minussakin vikaa koska olen hiljainen, vetäytyvä ja viihdyn omissa oloissani. Tietty jos kemiat kohtaavat jonkun kanssa niin pystyn juttelemaan mutta isossa porukassa olen se hiljaisin.
Yläasteella ja lukiossa minua kiusasivat pojat ja lukiossa tytöt eristivät. Oli minulla kavereita mutta ei kutsuttu mihinkään koulun jälkeen ja olin aivan yksin. Olen vasta viime vuosina käsitellyt kiusaamistani. Silloin aikoinaan en uskaltanut puhua siitä kotona.
Halusin vain kertoa tarinani miten vaikeaa minulla on nykyään elämässäni. Ulkoapäin näytän aivan tavalliselta perheen äidiltä mutta sisimmässäni olen aivan rikki. MInulla on tunne että olen turha ja en kelpaa ja että tunnen itseni ulkopuoliseksi. Hirveän huono itsetunto asian takia. En oikeastaan haluaisi edes ajatella asiaa ellei tämä kelpaamattomuuden tunne seuraisi minua työpaikasta toiseen. Aina tavallaan jään sosiaalisista kuvioista jälkeen ja vaikutan oudolta.
En kyllä yhtään ymmärrä tai sympatisoi kiusaajia. Olen antanut anteeksi ja en mieti heitä aktiivisesti mutta minun elämäni ovat kyllä pilanneet. Tämä on ollut myös lähipiirilleni valtava stressi kun sitä on puitu. Lähipiirini ei edes ole mitenkään osallinen siihen.
Yritän katsoa lapsieni perään ettei heitä kiusattaisi ja opetan heille myös että toisia ei saa kiusata.
Töissä minun on vaikea olla kuuntelemassa esim. ilkeää juoruilua tai toiselle takanapäin nauramista.
Hitsi kun pystyisi vain unohtamaan ja jatkamaan normaalia elämää.
Kommentit (8)
Kyllä minäkin vähän ihmettelen näitä vuodatuksia elämän kamaluudesta ja yksinäisyydestä kun samaan hengenvetoon kerrotaan, että on mies, lapsia jne.
Monella ei ole "niitäkään" eikä ehkä koskaan tulekaan vaikka kuinka tahtoisi :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiusattiin 9 vuotta. Samaan aikaan äitini kärsi masennuksesta. Eräänkin kerran äitini yritti itsemurhaa, ja selvittyään yrityksestä antoi syyksi: minua niin masensi se kun sua kiusataan. En enää kertonut kiusaamisesta kotona, jotta äitini ei masennu lisää ja yritä uudestaan itsemurhaa. Ja kyllä olen tästä kaikesta selvinnyt. (Tarina on tätäkin kurjempi, mutten välitä avautua enempää. Tuosta välittyy se päälinja riittävän tarkasti.)
Terapiaan vaan ap. Ja jatkat kunnes tuntuu normaalilta. Voi myös päättää jossain vaiheessa terapiaa, että tuntuu normaalilta. Mua alkoi vituttaa itseäni se, että velloin sitä samaa paskaa. Päätin, että olen nyt aikuinen ja vastuussa omista tunteistani tästä eteenpäin. Lapsena en voinut määärätä ja vaikuttaa samalla tavalla asioihin ja siihen, miltä ne minusta tuntuvat. Mutta aikuisena voin.
Olosuhteille ei voi mitään. Sille, miten päättää reagoida, voi jotain.
Harmittaa tuollaiset kommentit kuin mitä 2 ja 3 kirjoittivat. Ei kai heilläkään ole oikeutta valittaa, kun elämä on kuitenkin varmasti parempaa kuin kehitysmaiden köyhillä?
Miksi kilpailla sillä, kellä menee huonoiten? Ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Joku kärsii vuosia sellaisesta kiusaamisesta, jonka toinen unohtaa kahdessa päivässä. Mielestäni sillä on enemmän väliä, miten yksilö itse tilanteen kokee, ja ap selvästi kokee pahana, vaikka hänellä onkin perhe.
Aloitus oli 95% kuin minun elämästäni. En kylläkään ole "sisimmässä täysin rikki", enkä aktiivisesti mieti menneitä, mutta kellekään kiusaajalle en ole antanut anteeksi. Koulussa opettajat olivat kiusaajieni puolella. Se tuntuu nykyisin jopa pahemmalta kuin koululaisena. Luottamus ihmisiin on mennyt.
Minäkin olen joukossa aina se outo tyyppi. No, nykyisin tosin olen yksin melkein aina, ihan omasta tahdosta. Lapsia en ole halunnut, koska tiedän, etten kestäisi, jos heitä kiusattaisiin.
minun koulukiusaus aika ei kestänyt edes vuotta, olin ala-astelainen ja mulla oli kavereita, mutta silloin luokkakaverini joita pidin ystävinäni hylkäsivät minut ja kiusasivat aikansa ja jälki jäi, vieläkin kärsin luottamuspulasta ja pelkään että kaverini jättävät minut jne. en kuulu joukkoon.ikää kuitenkin yli 30v. mulla on sosiaalinen elämä ja lapset ja mies, moni luulee että olen aina iloinen jne.
tarkoitan vain että ymmärrän miten enempikin kiusaaminen voi vaikuttaa!
tavallaan olen käynyt läpi kaiken niin monta kertaa ja tajunnut että vika nyt ei ollu minussa, vaan sen isättömän ihottumasta ja liikalihavuudesta kärsivän lapsen eli kiusaajan.ap: oletko mahdollisesti myös ymmärtänyt väärin jos toiset ei puhu sulle ?
Jos viihdyt yksin ja olet hiljainen, miksi sinua edes pitäisi kutsua mihinkään? Jos eristäydyt itse joukosta, eivät muut sinua silloin sulje ulkopuolelle. Ja jos esim. amkissa mennään yhdessä syömään, pitäisikö muiden arvata, että haluat tulla mukaan, vaikket mitään itse sano?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole kenenkään muun vastuulla ottaa sinua erikseen mukaan. Sinun pitää ilmaista se itse. et voi nimittää muita kiusaajiksi, jos et edes halua mennä mukaan.
AP kirjoittaa, että on hiljainen, vetäytyvä ja mielellään omissa oloissaan. Ehkä sen vaistoaa, ja siksi sinua ei pydetä mukaan?
Oletko itse tehnyt mitään osoittaaksesi, että olisit mielelläsi mukana porukassa?
Ja vaikka mielelläsi olet omissa oloissasi, oletkin ihan rikki, kun sinua ei ole kutsuttu jonnekin...?
olet perheen äiti? eli sinulla on ollut sutinaa miehen kanssa...Minusta sinulla ei ole oikeutta valittaa yksinäisyyttäsi, kun et tiedä mitä se oikeasti on.
t. ei koskaan miestä, ja oikeasti kiusattu 28v nainen