Nuoret ensisynnyttäjät (alle 30v)

Mä olin 29 vuotta ja 46 viikkoa. Mun on vaikea vastata tähän kysymykseen. Ainakaan mä en ollut liian nuori.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 23:46"]

ap tässä

Ei liity mitenkään baareihin. Ja todellakaan ei mikään lutkailu myöskään ole koskaan kiinnostanut.

Mutta oma aktiivinen elämä siinä loppuu.

[/quote]

Mitenniin loppuu? Ei itselläni ainakaan. Joo, Himalajan vaellusreissut piti jättää muutaman vuoden tauolle, samoin kuukausien omatoimimatkat maailmalle, mutta on sitä aktiivista elämää muuallakin, ja lastenkin kanssa voi tehdä yllättävän paljon asioita. Lapset voi myös joskus jättää yöksi tai kahdeksi hoitoon, ja tehdä niitä entisen elämän asioita.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 23:18"]

Kyllä yli 30-vuotias kykenee olemaan lapselle täysipainoinen äiti ihan eri tavalla kuin 20-25-vuotias. Parikymppinen on usein liian itsekäs äidiksi. Sanoisin jopa, että lapsiäiti. 

[/quote]

Itse luotan kyllä luontoäitiin. Miksi kuukautiset alkaa jo niin aikaisin ja sukukypsyys siis kehittyy viimeistään 15 vuotiaana? En sano että kenenkään pitäisi 12 vuotiaana lapsia hankkia, en tietenkään! Mutta tarkoitan sanoa sitä että jos nyt ei huomioida koulutus/työ/raha-asioita vaan juurikin tuota "hyvyyttä" ja mainitsemaasi täysipainoisuutta, niin kyllähän luonto on tarkoittanut että lapsia saadaan jo alle 20 vuotiaina. Tietenkin pitää ottaa huomioon nyky-yhteiskunta joka suosii iäkkäämpiä ja tekee äitiydestä vaikeaa nuorille.

T:18-v ensimmäisen, 20-v toisen saanut täysipainoinen äiti ;)

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 22:50"]

Alle 25-vuotias on liian nuori äidiksi. On äärimmäisen rankkaa yhdistää kypsyminen äitiyteen ja oma aikuiseksi kasvaminen. Siinä on nuori henkisesti kovilla. 

[/quote]

Pakko tähän kommentoida, että en ole kokenut mitenkään erityisen rankaksi arkea kahden lapsen kanssa, vaikka olen vasta 24 vuotias.

Muutin porukoilta eksavomieheni luokse 17 vuotiaana ja olin 19 kun erottiin. Asuin lähes vuoden yksin kunnes tapasin nykyisen mieheni muutettiin yhteen ja alettiin suunnittelemaan perhettä. Mieheni on 3 vuotta itseäni vanhempi ja hän on ollut nuorena lastenkodissa ja sieltä muuttanut täysi-ikäisenä omilleen ja ehtinyt olla avoliitossa hänkin kun seurusteli 5 vuotta saman naisen kanssa ennen minua. 

Olin 22 kun meidän esikoinen syntyi ja 23 kun syntyi toinen lapsi. Molemmat on ollut suunniteltuja. Minulla ja miehelläni on myös vakituiset työpaikat, mies on ollut omassaan 4 vuotta ja minä omassani 6 vuotta.

Koen antavani lapsilleni aivan hyvän lapsuuden. Meillä on miehen kanssa tasapainoinen suhde, säännölliset tulot ja joka päivä ulkoilen lasten kanssa vähintään tunnin puistossa tai metsäretkellä. Meillä askarrellaan usein ja esikoista käytän myös puistossa askartelemassa ja muissa lasten puuhissa. Joka viikko me käydään muskarissa, sisarusuinnissa ja perhekahvilassa.

Kukaan äiti ei ole täydellinen, mutta parhaani yritän ja uskon, ettei ikäni tee minusta sen huonompaa äitiä kuin kukaan itseäni vanhempikaan äiti on.

Ja vaikka mun arkeni on erilaista kun monien kavereideni jotka viellä etsivät sitä parisuhdetta ja opiskelevat, niin en vois kuvitella nauttivani toisenlaisesta arjesta näin paljon.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 22:50"]

Alle 25-vuotias on liian nuori äidiksi. On äärimmäisen rankkaa yhdistää kypsyminen äitiyteen ja oma aikuiseksi kasvaminen. Siinä on nuori henkisesti kovilla. 

[/quote]

Jei, onks ikis back? vai onks tä joku copycat :(

Ei tietenkään kenestäkään niin tunnu, että elämä loppuisi. Tyyli vain vaihtuu. Omat (fb)ystävät on nyt 25-27 vuotiata ja vauvoja syntynyt paljon. Ystäväpiirini äidit vaikuttavat erittäin onnellisilta ja tasapainoisilta. Ehdittiinhän sitä melkein kymmenen vuotta hillua, juosta baareissa, opiskella, matkusella.. Elämäntyyli kun on joka tapauksessa muuttunut menevästä opiskelijasta asuntovelkaiseen parisuhteelliseen työssä ahertajaan. Lapsihan siihen elämään tuo vain iloa.

Voi kiitos! En ole osannut näin 28 vuoden kypsässä ensisynnyttäjän iässä mieltää itseäni nuoreksi synnyttäjäksi, nuoreksi naiseksi enkä nuoreksi ihmiseksi. 

Mun mielestä nuoruus ei kestä kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti, ja biologian kannaltakaan se ei sinne asti kestä. Ei vaikka kuinka pukisit teinifarkut päälle ja ottaisit 15 cm:n ripsipidennykset ja juoksentelisit bilettämässä viikonloput läpeensä.

Tässä on jokin perusteellisen erilainen tapa ajatella, kun alle 30v ei näe, että oma elämä jotenkin loppuisi lasten saantiin, ja yli 30v puhuu, että oma aktiivinen elämä päättyy siiihen. Mitä se "oma aktiivinen elämä" siis oikein on? Ei baareilua ja lutkailua, se tuli selväksi, mutta mitä sitten? 

Minä sain esikoiseni 20-vuotiaana, ja elin aivan eri todellisuudessa kuin muut ikäiseni. Elin jo ennen lasta, vaikka kävinkin baareissa ja bileissä, niin huomattavasti harvemmin kuin muut, koska se ei kiinnostanut juurikaan. Minä tykkäsin hengailla kavereiden kanssa kotosalla, käydä kahvilla, laittaa ruokaa, katsoa elokuvia, käydä urheilemassa (uimassa, kävelemässä, pelaamassa sulkapalloa, vaeltamassa) ja niin päin pois. Olin ihan riittämiin nähnyt, että baari-illat ruukaa päättyä itkuun ja kyyneleihin, tappeluihin ja poliisin tapaamisiin, ja seuraavana päivänä krapulaan, jonka jälkeen piti kehua, miten oli hauskaa, vaikka mitään en muista. Kun sain lapsen, sain 9 kuukauden koliikin ja järkyttävät univelat, ja joo, aktiivisuuteni oli hyvin matalalla väsymyksen takia. Mutta ymmärsin jo silloin, että se on normaalia, ja kunhan pääsen univeloista eroon, jaksan ja haluan taas tehdä muutakin kuin nukkua. Minä palasin opiskeluiden pariin myös heti, kun uniongelmien kanssa oltiin siinä vaiheessa, että pystyin opintoja järkevästi tekemään. Kävin kahvilla kavereiden kanssa, joskus ilman lasta ja joskus lapsen kanssa, kävin lenkeillä yksin, kavereiden kanssa tai lapsen kanssa, katsoin elokuvia, laitoin ruokaa, kutsuin kavereita meille syömään ja niin edelleen. Aloitin myös uuden harrastuksen, joogaamisen. Toinen lapsi syntyi muutama päivä sen jälkeen, kun tääytin 24. Tässä vaiheessa olin jo valmistunut ja siirtynyt työelämään. Jatkoin joogaharrastustani, kun lapsi oli muutaman kuukauden, ja koska hän syntyi keväällä, kesällä oli rutkasti aikaa viettää ulkoilmaelämää. Kun oli aurinkoista ja lämmintä, saatoin aamusta sopia jonkun kaverini kanssa, että lähdetään rannalle, pakkasin eväät ja kassillisen tavaraa ja menimme. Tässä vaiheessa kaveripiiriini kuului yksi äiti, 40-vuotias ensimmäisen lapsen äiti. Kellään ikäisistäni tutuista ei ollut lapsia. Tein satunnaisesti työkeikkoja jo samana syksynä, töihin palasin osa-aikaiseksi kun lapsi oli vuoden. Edelleen tapasin kavereita ja elin omasta mielestäni ihan aktiivista elämää myös silloin. Kolmas lapseni syntyi, kun olin 27-vuotias. Vanhin oli eskari, nykyään jo koululainen, ja nuorin on reilun vuoden ikäinen. Olen kotiäiti, mutta välillä toivoisin vähän vähemmän aktiivisuutta elämääni. Siihen ns. omaan elämääni kuuluu salilla käynti 4x vko, jooga, kavereiden tapaaminen, ruuan laitto, oman työalani tutkimusten seuraaminen, järjestö- ja vapaaehtoistyötä ja sen sellaista. Joskus hiljennän esim. kavereiden tapaamisen osalta, koska en jaksa juosta jatkuvasti ympäriinsä, ja kaverini ovat tämän ymmärtäneet.

Eli mikä se oma aktiivinen elämä on, joka loppuu lapsen saamiseen?

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 21:30"]

Miten päädyitte hankkimaan lapsia niin nuorena? Eikö tunnu, että oma elämä loppuu kesken liian varhain?

t. lapset hankittu 32, 34, 35

[/quote]

Hyvä provo. Mikä hemmetin nuori on 30 vuotias?

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 22:50"]

Alle 25-vuotias on liian nuori äidiksi. On äärimmäisen rankkaa yhdistää kypsyminen äitiyteen ja oma aikuiseksi kasvaminen. Siinä on nuori henkisesti kovilla. 

[/quote]

no jaa, se taas tietysti riippu siitä milloin sitä on aikuiseksi kasvanut.. itse sain esikoisen vähän ennenkuin täytin 21 ja toisen ollessani päälle 22 ja nyt täytettyäni 23 odotan meidän perheen kolmatta muksua <3 enkä koe että  olisin ollut mitenkään "lapsi" enää siinä vaiheessa kun esikoinen syntyi. tottahan se elämä vielä tämänkin jälkeen opettaa ja kasvattaa, eihän sitä koskaan "valmis" ole :)

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 22:50"]

Alle 25-vuotias on liian nuori äidiksi. On äärimmäisen rankkaa yhdistää kypsyminen äitiyteen ja oma aikuiseksi kasvaminen. Siinä on nuori henkisesti kovilla. 

[/quote]

18 vuotias on aikuinen ihminen ja pitäisi olla täysin kykenevä huolehtimaan täysin itsestään.

ap on saanut kolme lasta melkoisen pienellä ikäerolla, joten siinä ei varmaan paljon omaa aikaa jää muutamaan vuoteen. Minä sain lapsen 24-vuotiaana ja nyt nautin siitä, että hän on jo teini-iässä. Ei tarvitse pukea, syöttää, vaihtaa vaippoja tai vahtia muutenkaan koko ajan.

Minä olen tekemisissä alle 20-vuotiaiden kanssa päivittäin, osa heistä myös äitejä tai tulossa äideiksi. Kypsä ja vastuullinenkin 18-vuotias on silti kaikin tavoin nuori. Kokemusmaailma, itsetuntemus ja minuus vielä aivan alkutekijöissä. En väitä, etteikö heistä voi kasvaa loistavia vanhempia, mutta iso prosessi se on, ja useammin ei onnistu kuin että onnistuu.

Mietin usein, miksi moni alle 20-vuotiaana äidiksi tullut suosittelee tätä omille lapsilleen, on jopa ylpeä, että oma lapsi seuraa omia jalanjälkiä. En näe mitään hienoa siinä, että asiat pitää tehdä vaikeamman kautta ja riskeerata siinä myös pienen lapsen onnellinen elämä. Riskipeliähän se nimittäin on. Tarvitsee vain katsoa, kuinka moni alle 20-vuotiaana äidiksi tullut on 10 vuoden päästä ammatissa ja lasten isän kanssa yhdessä. Voin kertoa, että prosentti on todella pieni.

Omille lapsilleni tahdon parempaa. Haluan, että seurustelevat, opiskelevat, vakiinnuttavat parisuhteen, viettävät parisuhdeaikaa, saavat taloutensa kuntoon ja kun ovat asiat miettineet huolella, ei se ikäkään ole tärkeä. Kokisin itseni epäonnistuneeksi, jos lapseni haluaisi ruveta perheleikkiin ennen kuin on elänyt nuoren aikuisen elämää.

Itse sain esikoiseni 24- vuotiaana. Oli elämä järjestyksessä, vakiintunut parisuhde, hyvät tulot eli ei mitään syytä lykätä lapsentekoa. Oma lapseni saisi ennemmin jäädä lapsettomaksi kuin pykätä lapsia väärälle miehelle, väärään aikaan ja kaikessa kiireessä vain siksi, että onpas ne lapset tehty nuorena.

Olen nyt 25-vuotias, odotan esikoista.

Miksi?
Olen opiskellut itselleni ammatin korkeakoulussa, ollut pari vuotta työelämässä ja kihlattuni kanssa parisuhde voi todella hyvin. Olemme ostaneet omakotitalon ja muutenkin elämä rullaa hienosti eteenpäin. Kaikesta tekee täydellisen tämä raskaus <3

Miksi odottaisin, että ikää tulee enemmän? Oi, miksi?

Aloin yrittämään lasta 18v ja sain lapseni 20v. Halusin vaan niin kovasti lapsen ja myös mieheni halusi. Ja ajattelin, että en halua tuhlata hedelmällisiä vuosiani esim. opiskeluun ja katua sitten 30v+ jos ei enää onnistukkaan. 

Ei tunnu silti, että "elämä olisi loppunut kesken". Päin vastoin, nyt se elämä vasta ihanaa onkin, kun saan olla äitinä tälle mahtavalle muksulle. :) Hän on 3v. En ole koskaan ollut bilettäjätyyppiä, joten en todellakaan kaipaa sitä, että pääsisin useammin baareihin tms. Toki lapsi rajoittaa, mutta mielestäni lapsi tuo niin paljon iloa elämään, että kyllä siinä voitolle jää.

[quote author="Vierailija" time="29.09.2013 klo 22:50"]

Alle 25-vuotias on liian nuori äidiksi. On äärimmäisen rankkaa yhdistää kypsyminen äitiyteen ja oma aikuiseksi kasvaminen. Siinä on nuori henkisesti kovilla. 

[/quote]

No eikä ole :) Olet vain itse jäänyt vähän jälkeen?

t.4lasta ja 26v :)

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 17:25"]

Minä olen tekemisissä alle 20-vuotiaiden kanssa päivittäin, osa heistä myös äitejä tai tulossa äideiksi. Kypsä ja vastuullinenkin 18-vuotias on silti kaikin tavoin nuori. Kokemusmaailma, itsetuntemus ja minuus vielä aivan alkutekijöissä. En väitä, etteikö heistä voi kasvaa loistavia vanhempia, mutta iso prosessi se on, ja useammin ei onnistu kuin että onnistuu.

Mietin usein, miksi moni alle 20-vuotiaana äidiksi tullut suosittelee tätä omille lapsilleen, on jopa ylpeä, että oma lapsi seuraa omia jalanjälkiä. En näe mitään hienoa siinä, että asiat pitää tehdä vaikeamman kautta ja riskeerata siinä myös pienen lapsen onnellinen elämä. Riskipeliähän se nimittäin on. Tarvitsee vain katsoa, kuinka moni alle 20-vuotiaana äidiksi tullut on 10 vuoden päästä ammatissa ja lasten isän kanssa yhdessä. Voin kertoa, että prosentti on todella pieni.

Omille lapsilleni tahdon parempaa. Haluan, että seurustelevat, opiskelevat, vakiinnuttavat parisuhteen, viettävät parisuhdeaikaa, saavat taloutensa kuntoon ja kun ovat asiat miettineet huolella, ei se ikäkään ole tärkeä. Kokisin itseni epäonnistuneeksi, jos lapseni haluaisi ruveta perheleikkiin ennen kuin on elänyt nuoren aikuisen elämää.

Itse sain esikoiseni 24- vuotiaana. Oli elämä järjestyksessä, vakiintunut parisuhde, hyvät tulot eli ei mitään syytä lykätä lapsentekoa. Oma lapseni saisi ennemmin jäädä lapsettomaksi kuin pykätä lapsia väärälle miehelle, väärään aikaan ja kaikessa kiireessä vain siksi, että onpas ne lapset tehty nuorena.

[/quote]No mitäs mieltä olet sitten 20-23-vuotiaasta äidistä? Onko tuon ikäinen vielä lapsiäiti? Ajattelin vain, kun kerroit saaneesi lapsesi 24-vuotiaana. 

Mites sinä ap, kun hedelmällisyys alkaa laskea 25v. ja radikaalisti vielä enemmän 35v, eikö pelottanut jättää lasten tekoa niin viime tinkaan?

On täysin eri asia saada lapsi esim. 21-vuotiaana kuin 25-vuotiaana. Noina vuosina kehitys on vielä niin intensiivistä, että muutamassa vuodessa tapahtuu todella paljon. 

Nythän on tutkittu, että teini-ikä jatkuu 25-vuotiaaksi. Eli vaikka parikymppinen olisi kuinka vastuullinen ja kypsä, hän on silti nuori. Ei vielä aikuinen. Parikymppisellä ei ole vielä kykyä suunnitella tulevaisuutta ja tietämystä asioista ei yksinkertaisesti ole. 

[quote author="Vierailija" time="30.09.2013 klo 20:12"]

Nythän on tutkittu, että teini-ikä jatkuu 25-vuotiaaksi. Eli vaikka parikymppinen olisi kuinka vastuullinen ja kypsä, hän on silti nuori. Ei vielä aikuinen. Parikymppisellä ei ole vielä kykyä suunnitella tulevaisuutta ja tietämystä asioista ei yksinkertaisesti ole. 

[/quote]

No aivan tasasatavarmasti parikymppisellä on kykyä suunnitella tulevaisuutta, muutenhan kukaan ei edes hakeutuisi opiskelemaan ennen kolmeakymppiä. Omat tulevaisuudensuunnitelmani olivat ainakin 20-vuotiaana täysin selvät, ja niiden mukaan on menty. Toki sairaus tai joku muu voi suunnitelmia muuttaa, mutta ei se ainakaan kapasiteetista sitten ole ollut kiinni.

Enkä edes usko, että olen mikään poikkeus.