Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olikohan minulla normaali lapsuus?
30.08.2020 |
Suurelta osin meillä oli kotona aika normaalia; asuttiin omakotitalossa maalla ja myös isovanhemmat oli maajusseja tai perusduunareita, jotka jäivät eläkkeelle nuorena ja elivät tasaista elämää huolehtien hyvin myös meistä lapsista.
Varhaisemmasta lapsuudesta en muista mitään epätavallista tai ikävää. Muistan kuitenkin, että jossain vaiheessa isäni alkoi puhua minulle erosta koulun jälkeen ja vanhemmilla oli aika myrskyisiäkin riitoja; muistan joskus katsoneeni oven takaa ja nähneen isän kävelleen äitiä kohti, jolloin äiti potkaisi isää kohti ja sitten he vain jatkoivat puhumista. Tuohon aikaan oli lähinnä niin, että isäni haukkui äitiäni joskus aika rumillakin nimillä, kun taas näin minun aikuisuudessani haukut kohdistuu melkein aina äidiltä isälle. Isäni lapsuus oli turvaton ja hän kuulemma nukkui puukko tyynyn alla. Olen miettinyt, että tuon takia isäni ei ehkä oppinut riitelemään kovin hyvin ja joskus teininä tai varhaisaikuisena muistan, kun isäni joskus turhautuessaan tai suuttuessaan sanoi jotain sen suuntaista, että "mitä jos tapan meidät kaikki?" kun ei jaksanut äidin moitteita.
Lisäksi minun ollessa lapsi isä kertoi joskus todella omituisia juttuja esim.jostain kamalasta onnettomuudesta, missä pieni tyttö vahingoitti veljeä tai kaveria siten, että tämä kuoli verenvuotoon ja sen jälkeen tyttö juoksi vahingossa auton alle ja kuoli. Silloin lapsena nuo asiat eivät jääneet tietoisesti kummittelemaan mieleen, mutta nyt yli kolmekymppisenä olen joskus tuntenut katkeruutta ja vastenmielisyyttä noiden juttujen tullessa mieleen, koska en näe mitä järkeä niiden kertomisessa lapselle oli.
Lisäksi isäni suhtautui minuun joskus kylmästi esim.alkaen ärjymään, kun satutin itseni pelatessa jalkapalloa kaverin kanssa ja itkin. Kerran taas kaaduin pyörällä ja polveni meni veriseksi, mutta isää ei kiinnostanut tulla olohuoneesta asti katsomaan, kun kerroin mitä tapahtui.
Kommentit (3)
Olet jäänyt paitsi vanhemman tuomaa hyväksyntää, kannustusta ja rakkautta. Tämä jättää aukon kehitykseesi, valitettavasti. Olet joutunut kokemaan asioita, jotka jättää jälkiä ja et ole tullut hyväksytyksi sellaisena kuin olet. Hyvä merkki on, että pikku hiljaa olet alkanut miettiä sitä, kuka oikeasti olet ja mitä haluat elämältäsi, vaikka vastoin isän oppeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin monella on samantyyppisiä kokemuksia, ja vaikka suht yleisiäkin ovat, eivät kuitenkaan ns. normaaleja. Sinulle voisi olla hyvä keskustella enemmän kokemuksistasi jonkun psykologin tai terapeutin kanssa, tai vaihtoehtoisesti alkaa itse lukemaan psykologiaa ja lapsuusajan kokemusten vaikutuksista siihen, miksi sinusta tuli sellainen kuin olet. Muiden kokemusten lukeminen ja omien jakaminen auttaa usein myös ymmärtämään asioita paremmin.
Alue: Aihe vapaa
Koen, että isäni jollain tavalla ihannoi omien taustojensa ja traumojensa takia 'perinteistä' karskia maskuliinisuutta ja toi tätä omalla tavallaan esiin vielä murrosikäisenä ollessani hoitokokouksissa, jotka olivat seurausta siitä, kun sairastuin psyykkisesti noita aikoja, menetin kaverini ja koin myös koulukiusaamista. Tuo oli myös ainut hetki alaikäisessä elämässäni, kun lastensuojelun viranomaiset kävivät meidän kotona ollessani 13. Rupesin itkemään sos.työntekijöiden nähden jostain syystä, vaikka en muista pelänneeni tilannetta tai vanhempia. Tuohon aikaan kuitenkin itkin paljon ja olin hyvin ahdistunut enkä osannut sanoa tarkkaan mistä se johtui. Myös koulukiusaaminen tuntui 'normaalilta' tai en osannut valittaa siitä, koska 'väkivalta' yms. ei varsinaisesti kuulunut aktiiviseen sanavarastooni.
Olen nyt yli 30 vuotias, työkyvyttömyyseläkkeellä oleva opiskelija ja haaveilen keskiluokkaisesta elämästä, jossa uskaltaa nauraa, iloita ja olla sellainen kuin haluaa. Minun kohdalla se tarkoittaa mm.sitä, että näin miehenä saan toimia jollain sellaisellakin alalla, mikä ainakin ennen olisi isäni mielestä ollut naisten hommaa. Muistan kun vasta kävelin ostoskeskuksen läpi ja katselin lapsia ja nuoria ja minua alkoi hävettää se, että tunsin jonkinlaista ammatillista vastuuta ja kiinnostusta näitä lapsia kohtaan, koska jokin osa minusta edelleen kamppailee sen ajatuksen kanssa, että esim.sosiaalialan työ voisi olla minulle oikea valinta eikä joku heikomman ihmisen kakkosvalinta.