Nelikymppinen! Miten elämäsi on mennyt?

Olen 43 v. Aloin seurustella tosi nuorena ja olen nyt naimisissa saman miehen kanssa. Avio-onni on ollut vaihtelevaa, mutta nuoruuden kiivaus on jäänyt taka-alalle ja olemme ihan onnellisia. Sain haaveilemani ammatin ja kolmekymppisenä vakituisen työpaikan. Suurin haaste elämässäni oli lapsettomuus, josta kärsin valtavasti. Saimme kuitenkin lopulta vuosien hoitojen jälkeen kaksoset, jotka ovat nyt jo teinejä. Omat ja läheisten sairaudet ovat varjostaneet elämää. Olen menettänyt kaikki isovanhempani ja isäni. Nyt pelkään äidin menettämistä vaikka hän on vasta 7-kymppinen ja hyväkuntoinen.

No ei ollenkaan . Eka turpatälli tuli jo 20-vuotiaana, kun lapseni isä kuoli.

Ei tuossa iässä juuri kuvittele, että lapsen isä kuolee. ( toisaalta kuvitteleeko jossain iässä) Mutta se on mennyt kuten ajattelin, että minulla on rakas lähipiiri

En mä kuvitellut mitään tulevaisuutta parikymppisenä.

Ei ole mennyt,luulin 20-vuotiaana että tässä iässä minulla olisi mies ja lapsia. Oletin elämäni menevän kuten muillakin mutta en tiennyt olevani se ainoa poikkeus. Minulla ei ole muuta kuin työ ja koti,läheiseni ovat kuolleet eikä minulla ole ketään.

Enpä oikeastaan ole koskaan kuvitellut tulevaisuudeltani mitään. Tällä hetkellä tosin haaveilen että saan kartutettua varallisuutta sen verran, että voisi heittäytyä pois oravanpyörästä tekemään ei-mitään.

Aivan älyttömän paljon paremmin kuin tuolloin luulin.

Haaveilemani koulutus jäi hankkimatta (olematon akateeminen itsetunto, verkostoja nolla ja vanhemmat lähinnä lyttäsivät läpi nuoruuden), mutta olen edennyt toisella alalla osaamisella ilman tutkintoa. En ois koskaan laman keskellä nuorena voinut kuvitella tätä.

Työttömänä en oo ollut koskaan. Terveyden kanssa on ollut todella isoja haasteita, pari varsin hankalaa sairautta selätetty pitkän kaavan mukaan.

Erosin, mutta ihanan lapsen kasvattaminen ystävinä on ollut hieno kokemus.

Yritän elää satavuotiaaksi, uteliaisuus ja elämänjano eivät oo ainakaan tähän mennessä vähentyneet.

Lyhyesti: olen onnellinen.

N45

Mulla meni alku tosi lupaavasti. Koulu sujui loistavasti, koti oli hyvä keskiluokkainen koti, vaikka rahaa ei liikoja ollutkaan. Jouduin tekemään monta vuotta töitä asian eteen, mutta pääsin lopulta unelma-alalleni yliopistoon ja valmistuin ammattiin, jossa työtä riittää. Koko opiskeluajan olin ahkerasti töissä kaikenlaisissa hanttihommissa. Kavereita oli riittävästi ja nuoruusajasta on pääasiassa kivoja muistoja.

Sitten tuli kuitenkin pari muuttujaa: Muutama erittäin rumasti kariutunut parisuhde ja onneton psyykkisesti väkivaltainen työpaikka samaan aikaan. Uuvuin ja nyt olen ollut pitkään sairauslomalla. Uutta puolisoa en ole enää löytänyt. Lapsia olisin halunnut kovasti, ja suren ettei niitä nyt tainnut tulla. Yksineläjänä talous on jatkuvasti tiukoilla ja tuntuu, että elämä on ollut jo vuosia ihan pysähdyksissä, eikä ole keinoa päästä eteenpäin. Alani ei valitettavasti ole hyväpalkkainen, joten edes vaativassa työssä raatamalla en tule pääsemään koskaan mitenkään taloudellisesti mukavaan olotilaan, jos maksan jatkossakin kaikki kuluni yksin.

Kaikkeen muuhun olin varautunut, mutta en perheettömyyteen. Olisin todellakin luullut, että tässä vaiheessa minulla olisi jo useampi alakouluikäinen muksu, mutta hankalahan niitä on yksin tehdä.

Tällä hetkellä haaveilen vaihtamisesta johonkin helppoon suorittavaan työhön, koska työelämä on vienyt mehut niin tyystin, etten jaksa enää paineita. Osaamiseni valuisi hukkaan, mutta voimavaroja vaativaan ja paneiseen työhön ei vain ole enää, ja kun en vaativalla asiantuntijatyöllä kuitenkaan rikastukaan, niin miksipä hajottaa itseään.

Toivottavasti viisikymppisenä on mukavampaa.

Paljon koettu. Hyvillä mielin katson taaksepäin elämääni. Vaikka nyt ei ole sellaista kuin haluan. Olen ylpeä esiitä mitä olen saanut sekä niistä kaikista kokemuksista joita olen saanut.

Mutta ei olisi tullut mieleenkään että voisin olla vielä lapseton tässä iässä.

Ei mennyt odotusten mukaan. Luulin eteneväni uralla ongelmitta ja saavuttavi ok aseman tähän mennessä. Toisin kävi, musta tuli työpaikan hylkiö, jolle kaadetaan kaikki asiat hoidettavaksi, jota kukaan muu ei suostu tekemään. Toivoisin meillä olevan riittävästi taloudellisia varoja, jotta voisin jäädä töistä pois. Perhe on kyllä ihana ja lapset erityisen mahtavia. Parasta elämässä!

Mielenkiintoisia vastauksia. Kiitos vastanneille. Olisi kiva lukea lisää!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei mennyt odotusten mukaan. Luulin eteneväni uralla ongelmitta ja saavuttavi ok aseman tähän mennessä. Toisin kävi, musta tuli työpaikan hylkiö, jolle kaadetaan kaikki asiat hoidettavaksi, jota kukaan muu ei suostu tekemään. Toivoisin meillä olevan riittävästi taloudellisia varoja, jotta voisin jäädä töistä pois. Perhe on kyllä ihana ja lapset erityisen mahtavia. Parasta elämässä!

Mä kans luulin, että kun opiskelee ja tekee töitä ahkerasti ja on rehti ja reilu toisille, pärjää ja pääsee pitkälle :D. Toki varmaan sillä tavalla onkin paremmat edellytykset pärjätä, mutta olisin ehkä toivonut vanhempieni opettavan mulle hieman realistisemmin, että elämä ei ihan aina ole niin suoraviivaista.

Riippuu päivästä, miltä tuntuu. Joskus oon, et hei, kaikki on ihan fine, vaikka olenkin psyykkisesti sairastunut kahden teinin yh, köyhä ja vailla työkykyä. Välillä sitten tunnen itseni maailman pahimmaksi läskiksi luuseriksi, joka ei ansaitse elää. Nappia naamaan vaan, niin jaksan tätä.

Oikeastaan on mennyt paremmin kuin kuvittelin.

Parikymppisenä sain opiskelupaikan, joten jo tuolloin sain tietää, että pääsen opiskelemaan omalle alalleni.

Opinnot sujuivat paremmin kuin kuvittelin. Ihana puoliso ja tuleva lasteni äiti löytyi heti opiskelujen alkuvaiheessa. Työelämään siirtymisessä oli muutama ylimääräinen mutka, mutta niin vain vakituinen työsuhde löytyi omalta alalta. Samoin vaimolleni.

Saimme kaksi ihanaa lasta melko vaivattomasti. Synnytykset tai raskaudet eivät olleet ongelmallisia. Lapset ovat terveitä. Olemme itse terveitä.

Ainoa synkkä pilvi on tulevaisuuden työtilanne; muuttaako korona kaiken.

Täytän ensi vuonna 40, ja uskon, että ikävuodet 40-60 tulevat olemaan vaikeampia tavalla tai toisella kuin ikävuodet 20-40. No, pessimisti ei pety.

Mä olin parikymppisenä pelokas tulevaisuuden suhteen. Omat lähtökohdat oli heikot,tuli verkkoja ei ollut. Parikymppisenä ajelehdinkin elämässäni, biletin ja olin väärässä seurassa. Sain myös lapset nuorena, mutta niiden ansiosta jouduin pysähtymään ja aloin suunnitella tulevaisuuttani. Opinnot sujui toivealallani, olen unelmatyössäni nyt, lapset jo pian aikuisia.

Menetyksiä on ollut, mutta oma suku muutenkin ongelmista johtuen ollut etäinen. Oma mies ja perhe on ihana, vaikka paljon näihinkin vuosiin on mahtunut.

Olen oppinut arvostamaan läheisiä ihmisiä,luontoa,arkea,sitä että olen elossa ylipäätään.

En ikinä olisi uskonut, taustani huomioiden,että olisin näin vapaa, onnellinen ja hyvässä tilanteessa.

T. 40v

Olen saanut kaiken haluamani. Yliopistokoulutuksen, mukavia töitä, pari lasta, harrastuksia, matkustanut paljon, asunut ulkomailla jne. Olen onnellinen erityisesti puolisosta ja lapsista sekä hyvästä taloudellisesta tilanteestamme. Haasteitakin on matkan varrella ollut terveyden muodossa ja sukulaissuhteissa sekä läheisten kuolemat. Varjoa ja valoa melko sopivasti.

Täytän ensikuussa 40. Elämä on ollut muuten hyvää, mutta olen ehkä jollain tapaa pettynyt työelämään. Vielä pari-kolmikymppisenä nautin työnteosta, nyt tuntuu etten vain enää jaksa sitä. Liikaa painetta ja stressiä, helppoja töitä ei enää ole tavalliselle ihmiselle.

Lähes suunnitelmien mukaan. Lasten isän kanssa erottiin muutama vuosi sitten. Löysin vajaan vuoden päästä siitä uuden miehen jonka kanssa seurusteltu siitä asti. Asumme toistaiseksi kauempana, mutta toivottavasti asia korjaantuu.

Minulla hyvä ja vakaa työpaikka.

Olen huomannut että jonkinlainen pessimismi on vallannut mielen enkä enää näe tulevaisuuttani kovin valoisana. Vanhempani sairastuivat ja lapset muuttavat pian pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Täytän ensikuussa 40. Elämä on ollut muuten hyvää, mutta olen ehkä jollain tapaa pettynyt työelämään. Vielä pari-kolmikymppisenä nautin työnteosta, nyt tuntuu etten vain enää jaksa sitä. Liikaa painetta ja stressiä, helppoja töitä ei enää ole tavalliselle ihmiselle.

Tuntuu, että tää on aika monella jaettu kokemus nykyään. Työelämä muuttui jossain vaiheessa ihan mahdottomaksi. Ja näkyyhän se tilastoistakin: monet eivät jaksa. En minäkään. Omat arvot ovat niin isossa ristiriidassa työelämän kovuuden ja vaatimusten kanssa. Tuntuu, ettei mikään enää riitä ja työlle pitäisi olla valmis antamaan itsestään niin paljon, että koko vapaa-aika menee siitä toipumiseen. Ei kiitos.

Kouluikäisenä haaveilin perinteisesti, että löytäisin miehen ja hankkisimme 2 lasta. Aloitin opiskelut, mutta 25-vuotiaana olin sinkku, enkä ollut edes seurustellut. Puolison löytyminen tuntui utopialta. Sitten oikeastaan perheen perustaminen tapahtui nopeasti.

30-vuotiaana olin naimisissa ja äiti.

Työpaikan löytäminen kesti kauan.

Viime aikoina olen havahtunut siihen, ettei minulla vanhempien ja yhden sisaruksen lisäksi oikeastaan ole muita sukulaisia. Serkkuja ei ole ja vanhemmat sukulaiset ovat kuolleet. Kaukaisempia sukulaisia on, sellaisia, joihin vanhemmat pitävät jotakin yhteyttä, mutta minulla ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan. Tätä en osannut kuvitella lainkaan lapsena, kun joka viikko tavattiin sukua kahvittelun ja töiden merkeissä.

Iha jees. En ois ikinä kuvitellut että asun ulkomailla, mutta jotenki sitä tänne vaan eksyi.