Nelikymppinen! Miten elämäsi on mennyt?

Parikymppisenä perheen 13. lapsena kuvittelin pelonsekaisin tuntein olevani nelikymppisenä yli kymmenen lapsen kotiäiti maaseudulla työssäkäyvän miehen kanssa avioliitossa. Omakotitalo, asuntolaina, koira, auto ja uskonnollinen yhteisö sosiaalisena piirinä ja vapaa-ajan täyttäjänä ympärillä. Hoitoalan opinnot takana. Näin, jos kaikki menee hyvin, ajattelin silloin.

Nyt nelikymppisenä asun kaupungissa vuokra-asunnossa avoliitossa miehen kanssa ilman lapsia, lemmikkejä ja muita sitoumuksia. Molemmat töissä, velattomia ja kummallakin mieluisa harrastus sekä vapaa-ajalla matkustelua. Uskonnollisuus rasittaa lähinnä suhteita sukulaisiini, ei muutoin. Olen onnellinen ja kiitollinen siitä miten elämä minua kuljetti tähän tilanteeseen.

Kirjoitin ylioppilaaksi ja kävin armeijan. Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Vuosikaudet vain istunut yksiössäni yksin ja katsellut maailman menoa likaisen ikkunan takaa. En tiedä miten olen näinkin pitkään tätä jaksanut, mutta kai tähänkin turtuu aivan kuin mihin muuhun asiaan tahansa. Mitään muutosta ei ole tulosta ja voikin sanoa, että elämäni pysähtyi 20 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin ylioppilaaksi ja kävin armeijan. Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Vuosikaudet vain istunut yksiössäni yksin ja katsellut maailman menoa likaisen ikkunan takaa. En tiedä miten olen näinkin pitkään tätä jaksanut, mutta kai tähänkin turtuu aivan kuin mihin muuhun asiaan tahansa. Mitään muutosta ei ole tulosta ja voikin sanoa, että elämäni pysähtyi 20 vuotta sitten.

Onks sulla mitään haaveita tai toiveita tulevaisuuden suhteen?

Parikymppisenä suurin huoleni oli, jäänkö ikuisesti yksin eli löydänkö parisuhdetta. Taustalla oli vaikeuksia luottaa ihmisiin koulukiusaamiskokemusten takia. Ja itsetunto-ongelmia. Nyt, kun katson kuvia silloisesta itsestäni, näen nätin ja lahjakkaan nuoren naisen. En nähnyt silloin.

Elämästäni on tullut vaan parempaa koko ajan. Tapasin nykyisen mieheni vajaa kolmikymppisenä ja saimme aika nopsaan kaksi lasta. 10 vuoden kohdalla oli paha aviokriisi, mutta siitä selvittiin. Meillä on nykyään onnellinen avioliitto.

Olin pitkään pätkätöissä ja välillä työttömänä. Sain kuitenkin yli nelikymppisenä vihdoin koulutustani vastaavan vakityön.

Lapset on jo lähes aikuisia, omat vanhempani ovat vielä hyväkuntoisia. Kaikki on nyt tosi hyvin.

Tuskin parikymppisenä osasin kuvitella elämääni nelikymppisenä. Mutta varmaankin minulla on nyt kaikki se, mistä silloin haaveilin.

Ihan mukavasti. Paskan lapsuuden jälkeen löysin miehen joka on tasoittanut pienimmätkin möykyt tielläni. Elän pumpulissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin ylioppilaaksi ja kävin armeijan. Sen jälkeen en ole tehnyt mitään. Vuosikaudet vain istunut yksiössäni yksin ja katsellut maailman menoa likaisen ikkunan takaa. En tiedä miten olen näinkin pitkään tätä jaksanut, mutta kai tähänkin turtuu aivan kuin mihin muuhun asiaan tahansa. Mitään muutosta ei ole tulosta ja voikin sanoa, että elämäni pysähtyi 20 vuotta sitten.

Onks sulla mitään haaveita tai toiveita tulevaisuuden suhteen?

Ei oikeastaan enää. Olen lopettanut haaveilun, koska kun haaveet eivät toteudu satuttaa se vain enemmän.