muita jotka kokee vetäneensä lyhyen korren elämässä?

up

Sama täällä. Tyhmä, ruma, ylikiltti ja äärimmäisen hukassa. Tuntuu kuin vanhenisin ennen aikojani. Taas aloitin uudessa työpaikassa, sydän itkee verta kun nielen sen alentavan kohtelun ja kun minulle puhutaan kuin vajakille. 

Elämässäni olen saanut paljon, enemmän kuin moni muu. Jutun salaisuus onkin siinä, että sitä mitä tarvitsisin, en ole saanut. Ja se seuraa minua aina ja kaikkialle. 

Aika lyhyt korsi on ollut. Suurimman osan vaikeuksistani ovat aiheuttaneet rumuuteni, "omituinen" luonne ja älykkyyden puute.

Rumuus on tehnyt sen, etten ole koskaan saanut miesten huomiota. Olen saanut seksiä kahdesti elämässäni, ne yhden yön seksiä erittäin humalaisten miesten kanssa. Ikää minulla on 39 v. Kukaan selväpäinen ja kunnollinen ei ole ollut minusta kiinnostunut edes seksimielessä, saati muuten. Niinpä en ole koskaan seurustellut ja olen lapseton vanhapiika. Haaveeni olisi ollut perinteinen lapsiperhe, mies ja pari lasta.

Asiaa ei auta omituinen luonne. Jotain vikaa siinäkin on, koska lapsena jouduin heti kouluun mennessä kiusatuksi, ja olen ollut kiusattu  myös aikuisena useammassakin työpaikassa. Ihmiset vieroksuvat ja syrjivät minua, meninpä minne vaan. Olen siis ollut miehettömyyden lisäksi äärimmäisen yksinäinen muutenkin. Ystäviä tai kavereita minulla ei ole, ja se aiheutti nuorempana valtavaa ahdistusta, jota lievitin juomalla viinaa yksinäisyyteen. Nyt olen jo tottunut yksinäisyyteen sentään vähän paremmin, alistunut kohtalooni.

Näiden lisäksi olen siis tyhmähkö. En nyt mikään heikkolahjainen, mutta esim. akateemisista opinnoista en selvinnyt ja jätin kesken. Hankin itselleni AMK-tutkinnon ja teen alan hommia, mutta koko ajan koen ahdistusta koska työ on minulle liian vaativaa. Tiedän olevani tiimini huonoin, sellainen jota muut joutuvat jatkuvasti auttelemaan. 

mulla on sellainen tunne, että olen saanut elämässä paljon hyvää, mutta en missään asiassa mitään täydellistä. Siis tarkoitan, että unelmani eivät ole totetuneet missään mitä olen yrittänyt. olen sitten saanut tavallaan lohdutuspalkinnon kaikessa. Valittaa ei voi, mutta olo on silti pettynyt.

Niin, en tiedä millanen elämäntilanne sulla on, mutta sen tiedän että aika paljon on asenteesta kiinni. Se että kokee jotain, on oman pään sisällä ja siihen pystyy vaikuttaa.

Kyllä näin sanoisin omalla kohdallani myös. Kohdalleni tullut korsi ei todellakaan ole ollut helpoimmasta päästä eikä se paras mahdollinen. Mulla on ollut välillä ihan älyttömän vaikeaa tässä elämässä. Mutta... minä olen vahva, olen herkän vahva nainen.

Jep olen pienikaluinen.

Sama fiilis. Olen tosi ahkera, mutta myös tyhmä. Huomaan töissä, että ehkä 99 % on minua fiksumpi, se lannistaa ja vituttaa. Oikeasti teen töitä oman älykkyysrajani yläpäässä... Vituttaa ja nolottaa tilanne. Huono muisti yhdistettynä huonoon älykkyyteen ei pitkälle vie. Olen kateellinen ihmisille, jotka oppivat asioita tuosta vain, ja muistavat oppimansa, minä en. Älykkäät ja ahkerat ja motivoituneet pääsevät töissä etenemään, olen itse ahkera ja motivoitunut, mutta kaikki tyssää aina siihen älykkyyteen. Ja se oikeasti vituttaa ja hävettää.

Rumuus, tyhmyys ja ylikiltteys ja tunnollisuus ovat yhdistelmä, joilla ei pääse eteenpäin elämässä. Ja minulla on kaikki ne ominaisuudet. Otin aviomieheksikin sen ainoan tarjokkaan (onneksi on ihana ihminen, hyvä mies ja lasten isä), sitä ennen olin ikisinkku, aviomieheni on ainoa mies, kenenkanssa olen seurustellut, ja elämäni 2. seksikumppani. "pääsin" siis ensimmäisen kerran seurustelemaan 29-vuotiaana! Sellaista se on, jos on riittävän ruma!

Jos olisin kaunis ja älykäs niin olisin saavuttanut omalla ahkeruustasollani paljon. Voisin luoda uraa ja palkkakin olisi aivan toista kun nyt. Nyt pienipalkkaisena asun vuokralla, ja kaikki rahat menee pakolliseen elämiseen. Säästöön saan kuitenkin laitettua jonkin verran, kun nuukailen kovasti (en osta mitään uutta ja kaikessa säästetään), ja niillä sitten kerran vuodessa päästään perheen kanssa etelänlomalle talvisin. Miehenikin on pienipalkkainen duunari, minä itse valkokaulustyöläinen.

Minun elämän saavutukseni on vakityö, ihana aviomies ja lapset. Ja se kerran vuodessa oleva lomamatka kun oikein eletään säästeliäästi.

T luuseri

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 21:21"]

Sama fiilis. Olen tosi ahkera, mutta myös tyhmä. Huomaan töissä, että ehkä 99 % on minua fiksumpi, se lannistaa ja vituttaa. Oikeasti teen töitä oman älykkyysrajani yläpäässä... Vituttaa ja nolottaa tilanne. Huono muisti yhdistettynä huonoon älykkyyteen ei pitkälle vie. Olen kateellinen ihmisille, jotka oppivat asioita tuosta vain, ja muistavat oppimansa, minä en. Älykkäät ja ahkerat ja motivoituneet pääsevät töissä etenemään, olen itse ahkera ja motivoitunut, mutta kaikki tyssää aina siihen älykkyyteen. Ja se oikeasti vituttaa ja hävettää.

Rumuus, tyhmyys ja ylikiltteys ja tunnollisuus ovat yhdistelmä, joilla ei pääse eteenpäin elämässä. Ja minulla on kaikki ne ominaisuudet. Otin aviomieheksikin sen ainoan tarjokkaan (onneksi on ihana ihminen, hyvä mies ja lasten isä), sitä ennen olin ikisinkku, aviomieheni on ainoa mies, kenenkanssa olen seurustellut, ja elämäni 2. seksikumppani. "pääsin" siis ensimmäisen kerran seurustelemaan 29-vuotiaana! Sellaista se on, jos on riittävän ruma!

Jos olisin kaunis ja älykäs niin olisin saavuttanut omalla ahkeruustasollani paljon. Voisin luoda uraa ja palkkakin olisi aivan toista kun nyt. Nyt pienipalkkaisena asun vuokralla, ja kaikki rahat menee pakolliseen elämiseen. Säästöön saan kuitenkin laitettua jonkin verran, kun nuukailen kovasti (en osta mitään uutta ja kaikessa säästetään), ja niillä sitten kerran vuodessa päästään perheen kanssa etelänlomalle talvisin. Miehenikin on pienipalkkainen duunari, minä itse valkokaulustyöläinen.

Minun elämän saavutukseni on vakityö, ihana aviomies ja lapset. Ja se kerran vuodessa oleva lomamatka kun oikein eletään säästeliäästi.

T luuseri

[/quote]

Sä et ole tyhmä! Ne jotka pääsevät etenemään eivät edes ole aina niitä älykkäimpiä. Johtoasemiin pääsevät yleensä keskinkertaisella älykkyydellä varustetut.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 21:10"]

Kyllä näin sanoisin omalla kohdallani myös. Kohdalleni tullut korsi ei todellakaan ole ollut helpoimmasta päästä eikä se paras mahdollinen. Mulla on ollut välillä ihan älyttömän vaikeaa tässä elämässä. Mutta... minä olen vahva, olen herkän vahva nainen.

[/quote]

Mä koen samoin. Toisaalta en voi valittaa että elämäni olisi ollut tavanomainen. Olen aika monessa liemessä keitetty ja kestän jo aika paljon.

Ennen ajattelin näin, mutta en enää. Ennen elin vertaillen kaikkea muihin, enkä vain nähnyt mitään arvoa sillä, mitä minulla oli. Aina muilla tuntui olevan asiat paremmin. Sitten vain jossain vaiheessa rupesinkin näkemään kaiken eri tavalla, ja tajusin, että minulla onkin kaikki, mitä onnelliseen elämään tarvitaan.

Jep. Olen keskinkertainen ihminen. Aika ruma ja tosi neuroottinen. Miesasiat menneet aina pieleen ja lapsillakun oppimisvaikeuksia. Rahat loppu, hirvee asunto, tosin oma, mutta mihinkään hienoon ei ole varaa koska olen yh. Rakastuin myös varattuun ja särjin sydämeni. Eli tyhmä ja epäonninen ihminen olen. 

Munkin korsi on ollut monesti melkeinpä katkeamispisteessä.. Koko elämäni olen huolehtinut muista, nyt vasta 26-vuotiaana olen ensimmäistä kertaa elämässä mukana omilla ehdoillani.. Koska kaikki jotka huolenpitoani ovat kaivanneet, ovat kuolleet. 

si olivia caldo court? concentrer famille de masse. vos commentaires / start-ups vous concernant. s'il vous plaît.

si olivia caldo court? concentrer famille de masse. vos commentaires / start-ups vous concernant. s'il vous plaît.

No joo, käytettiin lapsena seksuaalisesti hyväksi, eräs sukulainen lähenteli teininä, kiusattiin koulussa (koska em. asioista johtuen käyttäydyin oudosti), isä oli raivoava alkoholisti (kuollut nyt), sairastuin parikymppisenä mieleltäni. Olen 25, ehtiiköhän tässä vielä jotain hyvää tapahtumaan ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kyllä koen. Olen 23, silti kokenut elämässäni enemmän paskaa kun moni keski-ikäinen yhteensä. Kerrassaan mieltä ylentävää. Suurin osa ongelmista ja vastoinkäymisistä on vieläpä sellaisia, joihin itse en ole voinut vaikuttaa.

En toivo mitään muuta kuin sitä, että löytäisin kivan (tällä kertaa ei narsistia!) miehen ja saisin joskus lapsen. Yksikin riittäisi. En silti voi uskoa, että mulla kävisi sellainen tuuri.

Olen adoptoitu, adosuku ei pitänyt omanaan vaan kartteli. Adovanhemmat erosivat, toinen alkoholisti ja toinen nai uuden kumppanin jonka vihat sain päälleni. Lapsuus ja nuoruus ilman mitään tukea keneltäkään, alisuoriutumista koulussa, kiusaamista... ei ketään välittävää aikuista. Omilleen 16-vuotiaana, sen jälkeen ei mitään asiaa vanhempien koteihin.

Biologinen äiti ei halua tavata, voimia ei ole ottaa yhteyttä biologisiin sisaruksiin, en kestäisi hylkäystä. Ammattia ei ole, sen sijaan on pitkä historia masennusta ja muita diagnooseja. Ikää 31, ei tulevaisuutta.

Mulla on samanlaisia tuntemuksia. Ikää on jo 33 vuotta ja työura on mennyt työttömyyden sekä töissäolon vaihdellessa. Muuta omaisuutta ei ole kuin parin tonnin käytetty auto. Tuntuu kuin olisin koko elämäni tehnyt aina väärän valinnan:D Kotikaupungissani olen nähnyt työmatkani varrella leipäjonon ja jos työt loppuvat olen äkkiä siellä itsekin. Eihän se mitään jos olisi tässä tilanteessa parikymppisenä mutta nyt puolivälissä neljääkymmentä se ei enää naurata. Haaveet ovat haituneet ajat sitten ja yritän olla tyytyväinen edes siihen mitä on. Tulevaisuus pelottaa:(

Minä. Oli lupaava tulevaisuus, tein huonoja valintoja, oli runsasta päihteidenkäyttöä, seurauksena mt-ongelmia, suuria velkoja ja fyysisen terveyden menetys. Nyt kuivilla kaksi vuotta, mutta ei tästä enää palata pisteeseen, jossa olin parikymppinen, jolla oli kaikki ovet auki. Ikää nyt 42v. Omaa syytä siis kaikki.