Ei-toivottu yllätysraskaus ja miehen reaktio

Kulunut viikko on ollut yhtä kaaosta. Minä, järkevä 3-kymppinen sinkkulikka koin järkytyksen tajutessani menkkojen olevan myöhässä 5pv. Seuraavana päivänä plussasin ja tästä kerroin tulevalle isälle.
Tästä se kaaos sitten alkoikin.
Emme ole tämän miehen kanssa seurustelleet missään vaiheessa, mutta "suhde" on kestänyt vuodenpäivät ja mennyt vaikka minkämoisia karikoita ja myräköitä läpi. Mies luonteeltaan pahempi kuin laumallinen PMS-naisia ja miä tulisieluinen ajattelija..aikamoinen sekasorto siis jo siinäkin!

Itse en ole missään vaiheessa uskaltanutkaan haaveilla perheestä, saati lapsesta (paitsi ehkä joskus oikein pimeänä kuutamoyönä, kun on ajatukset rullaillut muutenkin tuhatta ja sataa) - mies on tahtonut perheen 'sitten joskus kun ura on valmis' (ikää hänellä jo likempänä 4-kymmentä) eli tuskin koskaan. Nyt tämä sitten tapahtui meille - ehkäisystä huolimatta plussasin ja kuten arvata saattaa, molemmille tilanne on aikamoinen shokki.

Alkuun mies tahtoi keskustella asiasta kanssani, ja pohti jopa meidän mahdollisuuksia parisuhteeseen - olin otettu, että keskusteltiin asiallisesti, mutta mitään perhettä en ole vielä tässäkään hetkessä hänen kanssaan ajatellut perustavani. Nyt muutama päivä järkytyksen jälkeen, hän vaatii keskeytystä koska hänen elämänsä loppuu mikäli lapsi syntyy. En hänen mielestään saisi jutella ammattilaisten kanssa ilman häntä, etteivät vaan ympäripuhu pitämään lasta. Hän tuntuu panikoivan tilannetta huomattavasti pahemmin kuin minä. Tuntuu, että olen itsekseni aikuisena tilanteessa, vaikka kuitenkin koko ajan on sanonut olevansa tukena, oli ratkaisu mikä hyvänsä.
Onko muita, jotka ovat tällaisessa sekamelskassa olleet ja siitä vielä jollain tapaa selvinneet kunnialla? Itse en ole tehnyt päätöstä suuntaan enkä toiseen asian suhteen, mutta onhan tämä jollain tavalla jo ehkä jopa ihme että tämä 'elämä' on ylipäätään alkanut.. Eniten mietitytää, että voiko tuo miehen käytös tosiaan olla vain alkushokkia ja mikäli päätyisin pitämään lapsen, mies "tottuisi" ajatukseen ja tahtoisikin olla osa lapsensa elämää? En siis kuvittele, että lapsi liittäisi meistä parin, eheii. Jos niin käy, hienoa, mutta..:)