Mikä on oikea tapa surra?

Ota pari viikkoa lomaa, lähde jonnekin mökille ja kohtaa itsesi.

Toi ois muuten hyvä, mutta tuntuu, että mä olen oikeasti niin väsynyt jollakin oudolla tavalla, että en halua kohdata itseäni ja suunnitella taas tulevaisuuttani uusiksi.

Tai ehkä mä en sit olekaan oikeasti edes surullinen vaan kuvittelen ja suurentelen asiaa päässäni.

ap

Sitä suuremmalla syyllä tarvitset jonkinlaista irtiottoa, että saat tunteesi selviksi. Sitä lykkäämällä olosi ei parane, päin vastoin.

Vähintäänkin osta perjantai-illaksi muutama viinipullo, siideriä tai mistä nyt tykkäätkin. Ota kynä ja paperia tai avaa notepad, ja siinä samalla kun tyhjentelet pullot, kirjoita mitä suinkin mieleen tulee. Anna tulla kaikki. Ja lopuksi tuhoa kirjoituksesi. Kuulostaa pöljältä mutta toimii.

Ehkä voisi olla hyvä puhua jonkun luotettavan ihmisen kanssa, itkukin voisi tulla ulos ja saisit jäsenneltyä ajatuksiasi ja pääsisit ulos oudosta olostasi. Suotta sinä surua itseesi kätket, tuskin asia puhumalla pahenee.

Voi kun kuulostaa tutulta, kaikkinensa. En siis tiedä minäkään onko tuo oikea tapa, mutta ei se ainakaan ainutlaatuinen ole. Ehkä jo se tieto auttaa sinua? Denial on ihan lempeä tapa käsitellä (olla käsittelemättä!) asiaa tietyn aikaa, mutta kuten tiedostat, ei se pidemmän päälle toimi. Kun asia selvästi painaa sua jollain tasolla, pitäisi se nyt, sen vielä painaessa käsitellä. Ei niin, että työnnät sitä vaan syvemmälle mielesi pohjukoihin, sitten voi käydä niin, ettet oikeasti saa siihen enää luontevasti tartuntapintaa, kun haluaisit sen lopulta työstää ja kun olet tiedostanut, että se kummittelee siellä kuitenkin ennen kuin saat sen pilkottua alkutekijöihinsä. En tiedä minkä suuruusluokan kolauksesta on kyse, mutta voihan olla, että esim. juuri aiemmin mainittu yhden illan mässäily sen parissa voisi olla tarpeeksi. Haet vaikka sen viinipullon (totta kai asian voi käsitellä selväpäisenäkin, mutta ehkä viinin avulla saisit jonkunlaisen tunnelukon auki, jos sulla on tapana yhtään herkistyä hiprakassa). Kaivat mielesi sopukoista kaikki tapauksen aspektit esiin, vaikka ranskalaisin viivoin, vuodatat kaiken mitä siihen liittyy, unohdat oikeinkirjoituksen ja välimerkit jos siltä tuntuu, tai et edes kirjoita mitään. Mutta käsittelet sen, itket jos yhtään siltä tuntuu, säälit itseäsi, mässäilet siinä surun tunteessa. Mihinkään lopputulemaan sinun ei tarvitse tulla. Illan päätteeksi voit kuitenkin todeta itsellesi, että enempää et nyt sitä pysty käsittelemään, enempää ei ole ammentaa. Jos sen illan jälkeenkin haluat painaa sen unholaan, niin se voi jopa onnistuakin. Olethan nyt antanut sille kaikkesi. Jos se edelleen vaivaa, niin sitten voi olla hyvä vaikkapa puhua siitä jonkun asiantuntijan/ystävän kanssa, tai kirjoita vaikka tänne, eiköhän täältä aina löydy meitä keittiöpsykologeja. =) Mulla oli tuon tapainen olo kun erosin parisuhteesta. Jatkuva levottomuus ja sanoiksi pukematon paha olo, "järki" tolkutti että pitäishän tästä päästä yli, mutta siellä alla oli niin paljon kaikkea muuta menetystä, että järjen ääni oli aika hiljaista piipitystä siinä, vaikka sitä yritinkin kuunnella. Sydän tykytti, missään ja mitenkään ei ollut hyvä. En halunnut olla kotona, enkä halunnut olla kotoa pois. Yhden kerran vaan marssin työterveyshoitajan puheille juuri tuolla ajatuksella, että onkohan tässä nyt pato murtumassa pahemman kerran, ja kun pääsin huoneeseen, aloin vaan itkeä. Ei siinä tarvita sanoja, toisaalta, ei siinä tarvitse itkeäkään, jos ei itketä. Mutta siitä se vyyhti voi lähteä purkautumaan. Jos sulla on liian paha olla, niin ei ole mikään häpeä käydä pyytämässä apua. Eikä kukaan voi sanoa, kuinka isoja kolauksia sun "pitäisi" kestää ehjänä, jos tämä viimeisin oli se mikä katkaisi kamelin selän, niin kuuntele tuntemuksiasi ja ole itsellesi armollinen. Voimia tulevaan!

Sen mä ainaki tiedän, että ruoka ei maistu. En saa alas mitään. Muuten on melkein pelottavan rauhallinen olo. Toisaalta ei tekisi hetkeäkään mieli olla yksin. Tuntuu kuin tartteisin koko ajan jonkun kaverin varuilta lähelle. Vaikea olla lapselle läsnä.

Mutta kun en vaan millään haluaisin ruveta märehtimään. Jos ajattelen tarkemmin, niin taidan vähän pelätä omia reaktioita. Mulla on aiempi todella rankka ero takana enkä halua enää kokea mitään lähellekään yhtä ahdistavia tunteita. Tiedän, että pitäisi tehdä niinkuin te kirjoititte, mutta en vaan nytten pysty. Ehkä se itku ja suru tulee sitten joskus, vaikka parin kuukauden päästä. Taidan pitää mieluummin tämän denial-tilani.

Mua jotenkin vaan hämää, että olo on melko hyvä, mutta sitten kuitenkaan en pysty syömään enkä olemaan paikoillaan. :/

ap

vastaan nyt vain otsikkoon. oikea tapa minusta on surra antaa kaiken pahan olon tulla ulos. itke hysteerisenä, makaa, paisko tavaroita, huuda, hauku jos kohde on yms. noin minä pääsin erostani yli. kk ajan en tehnyt mitään muuta kuin itkenyt ja sitten asia oli käsitelty. mies ei ole toipunut vielä vuodenkaan jälkeen koska ei kohtaa suruaan ja pahaa oloaan.

Mutta kun ei tule itkua eikä mitään! Tosin en kyllä kärsi tehdä mitään, mikä herättäisi tunteita: kuunnella musiikkia, ajatella, yms. En uskalla enkä edes HALUA yrittää nostaa tunteita pintaan. Onkohan niitä edes...

No, nyt mua alkaa tympimään tämä tänne kirjoittaminenkin. Tekisi mieli poistaa facebook, tämä palsta, kaikki.

ap, heippa.

N. 5min. ennen kuin avasin koneen ja luin ap.kirjoituksesi mietin surua/suremista. Mielessäni mietin, että suru on todella henkilökohtainen juttu. Laskimme tänään äitimme uurnan hautaan. Minä en myöskään jaksa jauhaa asiaa kenenkään kanssa, pelkään, että joku kysyy tai kommentoi jotain, en jaksa mennä ammattiauttajalle, koska siellä lähdetään taas purkamaan asiaa lapsuudesta lähtien. Toinen päivä on parempi,kuin toinen.  En minäkään jaksa enää itkeä, vaikka tuntuu, että se kyynel on puristettava silmästä toisten vuoksi.

Olosi on luultavasti sama kuin itsellä,tyhjä, niin saatanan tyhjä.

Askel kerrallaan, enempää sinunhan ei tarvitsekaan. Sure tavallasi,älä edes hae jotain oikeaa tapaa, ei sellaista ole. Niinkuin alussa kirjoitin tämä on todella henkilökohtaista, enkä edes halua "antaa" tästä surustani osaakaan muille, kahlaan tämän läpi tunteen viemänä,itkien,nauraen tai en kumpaakaan.