Kuinka valmistella 2,5v lasta tulevaan avioeroon?

Mitä keinoja olette kokeilleet suhteenne korjaamiseksi?

- olemme käyneet pariterapiassa kaksi eri kertaa

- sopineet kahden kesken, että tietyt asiat unohdetaan ja annetaan anteeksi ja jatketaan puhtaalta pöydältä elämää (ei onnistunut miehen osalta)

- yritetty järjestää kahden keskistä aikaa (todella harvoin vain siinä onnistuttu)

ap

[quote author="Vierailija" time="15.09.2013 klo 11:36"]

- olemme käyneet pariterapiassa kaksi eri kertaa

- sopineet kahden kesken, että tietyt asiat unohdetaan ja annetaan anteeksi ja jatketaan puhtaalta pöydältä elämää (ei onnistunut miehen osalta)

- yritetty järjestää kahden keskistä aikaa (todella harvoin vain siinä onnistuttu)

ap

[/quote]

Pariterapiassa ei riitä 2 kertaa, se on pitkä prosessi. Lapsen takia olisi yritettävä kovemmin. 

Ongelmat läpi juurta jaksaen, ellei suhteessa ole mitään oikeasti vakavaa vialla niin tuntuu rajulta hajottaa 2,5 vuotiaalta perhe. Joka kovasti rakastaa molempia vanhempia ja sitten näkeekin vain toista. 

Kuinka hyvin lapsi ymmärtää puhetta? Ei välttämättä voi valmistella mitenkään tai tulevasta puhuminen saattaa vain stressata lasta, jos hän koko ajan miettii koska isä lähtee (olettaen että lapsi jää sinulle). Itse varmaan vaan sanoisin sitten kun isä on poissa että hän on "töissä" tai mitä teillä onkaan tapana sanoa ja kertoisin että tapaa isän vielä. Lapsi tottuu sitten ajan kanssa.

T: äiti jolla myös oli hyvin huonosti puhuva 2,5-vuotias

Siitähän on itseasiassa paljon tutkimuksia että lapset on riiraisessakin ydinperheessä onnellisempia kuin yksinhuoltajaperheissä. 

Eli Sen takia ei kannata erota 'ettei lapsen tarvisi kuunnella riitelyä'. Mutta varmasti teillä on muitakin syitä eroonne.

"Näkeekin vai toista" lause jäi kesken. Eli näkeekin vain toista vanhempaa arjessaan, toista vanhempaa harvoin ja välit haalenee.

Siis tarkoitin, että olemme käyneet pari jaksoa pariterapiaa, yhteensä ehkä n. 15 tapaamista. Suhteessamme ei ole periaatteessa mitään muuta vikaa kuin, että kaikki lähti menemään päin helvettiä lapsen syntymän jälkeen. Mä sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja kun tajusin hakea apua ja elämään alkoi tulla jotain positiivista, lapsi täytti vuoden ja sen jälkeen hän itkikin seuraavan vuotensa. Lääkäriin meni seuraavan vuoden aikana 2000e rahaa ja mitään syytä ei löytynyt. "Tällaisia on joskus" oli allergialääkärin vastaus. Siinä rytäkässä mies jäi työttömäksi ja olimme kaikki kotona yhtäaikaa. Minä jo masennuksesta ja masennuslääkkeista eoron päässeenä, mutta mies hajalla työttömyydestään. Nyt olen jo takaisin työelämässä, mutta mies ei tunnu antavan minulle anteeksi sitä, että sain masennuksen. Hän muistuttaa siitä viikottain. Viittaa esim. niihin asioihin mitä silloin masentuune kerroin miltä minusta tuntuu yms. Meiltä puuttuu keskinäinen arvostus ja kunnioitus. Nuo kaikki suhteenparannuskeinot, ovat minun aloitteestani ja mies on suostunut pitkihampain esim. terapiaan ja vain jos minä maksan sen. Mieheni tuskin tulee muuttumaan, joten vaihtoehtoa on, että minä kestän kaiken kohtelun tai sitten eroamme. 

Ei ne ap riidat siihen lopu, jos miehesi aloittaa vuosikausien kiusaamisen ja huoltajuusriidan.

Minunkin liittoni kaatui masennukseeni, mutta myös siihen, että emme edes yrittäneet tehdä mitään suhteemme eteen. lapset olivat silloin 3v ja 7v. Paljon voimia ap!!! Olet ajatuksissani.

Pikkulapsiaika on vaikeaa! Anna nyt vielä mahdollisuus, useat asiantuntijat sanovat ettei 3 ensimmäisen vuoden aikana ei kannata erota. 

Ei todellakaan tee lapselle hyvää nähdä vanhempien riitoja koko aikaa! Mä olen sitä mieltä, että erotkaa mielummin. Lapsen perusturvallisuus järkkyy, jos joutuu katsomaan kahden elämänsä tärkeimmän ihmisen riitelevän keskenään. Uskoisin, että tuo lapsen puheen viivästyskin voi johtua noista teidän riidoista.

Niin ja siis jos suoraan sanotaan, en haluaisi erota, mutta mä en näe enää mitään muuta vaihtoehtoa. Mä olisin valmis vaikka mihin, mutta mies ei. Kaikki pitäisi hänen mielestään parantua ilman mitään apua. Musta tuntuu, että mulla on mitta täysi. Säälin ja suren vain lastamme. En jaksa uskoa, että mies aloittaisi mitään suurta huoltajuusriitaa, hänen mielestään minä olisin se joka sen kuulemma aloittaisi.. Mieheni on hyvä isä lapselle, mutta hänen mielestään minä en ole hyvä äiti juuri sen takia, koska sairastuin siihen masennukseen. Hän on sitä mieltä siltikin, vaikka tosiaan parannuin ja lääkkeetkin lopetin vajaa vuosi sitten. Haluaisin, että mies alkaisi näkemään mustavalkoisuuden sijaan hieman harmaan sävyjä. Hänkin muuttui lapsen saannin jälkeen, mutta paljon ehdottomammaksi, ahdasmielisemmäksi kuin mitä oli ennen. Hän hätääntyy lapsen takia myös helposti. Esim. lapsellamme oli pari viikkoa sitten kuumetta 39 astetta ja hän oli lähes poistolaltaan ja äyski ja tiuski minulle. Kuumeen takia. Yritin siinä sitten pitää kuumeista lasta sylissä ja rauhoitella samalla miestäni, että kaikki on hyvin, tää on vaan kuume, joka menee ohi. Mitään pahaa ei ole sattunut. Mulla alkaa oleen voimat vaan lopussa. Ja neuvot. Terapiassa saimme hyviä vinkkejä, mutta en jaksa yrittää niitä noudattaa, koska mieheni ei ole noudattanut omiaa. Se on kuulemma niin vaikeaa ja mikään "lässytys" ei kuulemma auta.  

[quote author="Vierailija" time="15.09.2013 klo 11:57"]

Ei todellakaan tee lapselle hyvää nähdä vanhempien riitoja koko aikaa! Mä olen sitä mieltä, että erotkaa mielummin. Lapsen perusturvallisuus järkkyy, jos joutuu katsomaan kahden elämänsä tärkeimmän ihmisen riitelevän keskenään. Uskoisin, että tuo lapsen puheen viivästyskin voi johtua noista teidän riidoista.

[/quote]

No voi läpäläpä, puheen viivästyminen johtuu riidoista?  Tuskinpa

Mä en käsitä tätä kertakäyttökulttuuria, hetkenaikaa on kiva leikkiä perhettä ja tulla raskaaksi mutta sitten kaadetaan sen lapsen maailma kun kohtaa yhtään isomman ongelman.

Ellette nyt tosiaan huuda ja paisko tavaroita niin en jaksa uskoa että lapsi siitä kärsii jollette hänen edessään sitä tee. 

Ja siis jatkoa, että olen samaa mieltä, että en ihmettelis, vaikka lapsen puhe on viivästynyt juuri tästä meidän kireästä ilmapiiristä. En väitä, että olisin maailman helpoin ihminen elettäväksi, mutta mä olen sentäs yrittänyt tehdä asialle jotain ja se, että sairastuin, ei ollut mun käsissäni. Erossa ajattelen kyllä myös itseäni, mutta myös lastani, hän muuttuu vetäytyväksi ja pelokkaaksi kun huomaa, että äänemme nousevat. Väkivaltaa ei ole, mutta kovaa huutoa ja itkua kyllä. 

ap edelleen (jäi tuosta yhdestä pois, mutta tajusitte varmaan)

Se ero tuskin auttaa lapsen tilanteeseen aikoihin. Silloinhan hän vasta surua ja ahdistusta näkeekin. 

Mitä jos kokeilette elää lapsen takia vain kämppiksinä? Mistä muusta riitelette kuin siitä masennuksesta?

Koska arvostus ja kunniotus on jostain syystä menneet, riitelemme aiheesta kuin aiheesta. Suuremmat volyymist saadaan siinä kohtaa kun mies heittää kesken riidan kommentin "äitin elämä on taas rankkaa kun se joutunut sun kanssa leikkimään pari tuntia. äiti menee kohta ottamaan lääkettä" ja tämä saattaa tulla kesken riidan, vaikka itse riidan aihe olisi ihan mikä tahansa arkipäiväinen, eikä niin ihmeellinen. Miehelläni loppuu omien sanojen mukaan vaan verbaliikka kesken ja siinä kohtaa hän kaivaa pahimman mahdollisen loukkauksen ilmoille. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta normaaliin keskusteluun. Olen yrittänyt olla noteeraamatta noita solvauksia, olen yrittänyt puhua nätisti, ettei sanoisi noin, olen huutanut, olen raivonnut. Mikään ei auta. Se kun on ainut tapa, jolla mies voi mua loukata; haukkua mua äitinä. Hän on myös sanonut, että en halua olla lapseni kanssa, vihaan lastani, ajattelen vain itseäni, saatan lapseni vaaraan (tällöin annoin lapselle 1/5 osan pienestä purkasta kokeiltavaksi) yms. Muutamia nyt mainitakseni. 

ap

Ei tuon ikäistä voi vielä oikein mitenkään valmistella. Ainoa, millä lasta voisi tilanteen sopeutumisessa auttaa, on se että yhteys myös etävanhempaan ja muihin tuttuihin ihmisiin säilyy, vaikka vanhemmat asuvatkin eri paikoissa. Avioliitto voi loppua, vanhemmuus ei.  Ja eniten lapsen tekee onnelliseksi se, että hänestä huolta pitävät voivat itse hyvin ja pystyvät vastaamaan lapsen emotionaalisiin tarpeisiin. Viis siis siitä onko ydin- vai yksinhuoltajaperhe. T. eronnut, jonka lapsi oli alle 2 eron tapahtuessa.

Terapeutti on silti sitä mieltä että parisuhteellanne on toivoa. Ottaakaa nyt viimeinen mahdollisuus ja molempien on noudatettava kaikkia vinkkejä.

Ei todellakaan tee sinun, eikä lapsenne mielenterveydelle hyvää, se että miehesi mollaa sinua. Masennus ei ollut sinun syysi, ja miehesi pitäisi se ymmärtää. Hän on kuitenkin masennuksestasi niin katkera, ettei sitä pysty näkemään. Oliko miehelläsi jo ennen lapsen syntymää taipumusta pitää sinua kannattelevana osapuolena parisuhteessanne?

Tällaisessa tapauksessa noiden ydinperhe hullujen jaarituksia on ihan turha kuunnella. Sellaisten ihmisten, jotka eivät ole koskaan ollut riitaisassa ja katkerassa parisuhteessa on todella vaikea ymmärtää, ettei sitä suhdetta välttämättä terapioillakaan saa kuntoon. Lapsi on niin pieni vielä, että nyt ero olisi sille helpompi, kuin vanhempana.

Ennen lasta olimme mielestäni tasavertaisia, hän jopa piti minua kuin kukkaa kämmenellä, vaikka toki riitoja oli silloinkin. Asiat vain jotenkin muuttui lapsen syntymän jälkeen, eikä todellakaan hyvään suuntaan. Minusta tuntuu myös siltä, että mies on jotenkin vihainen minulle siitä masennuksesta, koska joutui itse silloin myös luonnollisesti koville, sekä, että vein häneltä jotain hienoa ja mahtavaa (mielikuvan täydellisestä äidistä???). 

ap