Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelisit jos anoppi sanoisi sinulle näin?
13.09.2013 |
Taustaa: olen aivan tavallinen ihminen, en riidanhaluinen vaan joustava, huumorintajuinenkin, auttavainen ja kaikin puolin ihan normaali. En ole käyttäytynyt anoppiani kohtaan mitenkään väärin, enkä puhunut pahaa sanaa koskaan enkä kenellekään. Meillä on asialliset välit, ystävälliset jopa.
Kun kuopuksemme syntyi kaksi vuotta sitten, hän alusta asti oli vaativa lapsi. Meille osui muutto syntymän aikoihin, mies vaihtoi työpaikkaa parempaan mutta siinä paloi lomat, joten miehellä oli tasan ne kolme viikkoa ja vähän päälle isyyslomaa, eikä vuoteen mitään muuta. Kuopus oli paljon tissillä, valvotti öisin ja vaati huomiota päivisin. Esikoisella todettiin silmissä ongelmia ja ramppasin hänen ja vauvan kanssa sairaalassa monet kerrat, pelkäsin pahinta ja itkin.
Me pyysimme muutaman kerran miehen vanhempie lastenhoitajiksi, mutta he eivät päässeet. Kävimme kyllä heidän luonaan silloin tällöin että esikoinen näkisi rakkaita isovanhempiaan ja mies sukuaan. Olimme ihan rehellisiä tilanteesta, mutta kuitenkin molemmat jotenkin varoi valittamasta liikaa, siis minä ja mies. Koko tämän vauvavuoden kun olimme univelkaisia ja välillä aivan poikki, anoppi auttoi tytärtään tämän lapsen kanssa.
Ja miehen siskolla oli muitakin apureita, hän pystyi käymään harrastuksessaan vauvan syntymästä lähtien, hänen lapsensa oli yökylässä jne. Olin asiasta suoraan sanottuna katkera, mutta pidin suuni kiinni. Syytin itseäni ja ajattelin että ehkä anoppi ei vain huomaa että mekin voisimme ottaa joskus apua vastaan.
Nyt sitten eilen tuli jotenkin puhetta kuopuksen vauvavuodesta, ja anopin sanat oli seuraavat: kyllä minä huomasin ja tiesin että teillä oli rankkaa. Kyllä oli rankkaa!
Jos hän huomasi ja tiesi, miksi hän ei auttanut? Ja älkää sanoko, että miksi pitäisikään auttaa. Se ei auta. Onko muita, keillä sama tilanne, että miniänä et apua saa?
Kommentit (53)
Minuakaan ei anoppi koskaan auttanut, mieheni veljen perhettä kyllä. Joskus hän jopa syytti minua varkaaksi.
Nyt on anopin kanssa hyvät välit: pari kertaa vuodessa tavataan pari tuntia kerrallaan. Se kestetään.
Minkähänlainen anoppi minusta tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vielä edelliseen: kannattaa antaa anopille sellainen arvo / osuus elämästä minkä hän ansaitsee. mitä sitä riitelemään. Viileät välit ja tarpeeksi harvoin tapaamisia. Ei kukaan tarvitse oikeasti anopin hyväksyntää.
Neuvot koskevat vain huonoa anoppia, hyviäkin on olemassa.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:38"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:33"]
Kyllä on ihmisillä vaikeaa. Jos olisi auttanut, olisit valittanut siitä kun hän puuttuu teidän asioihin.
Kaikkea sitä pitää märehtiä. Katse eteenpäin ja kohti uusia pettymyksiä ;)
[/quote]
Siis me pari kertaa suoraan pyydettiin hoitoapua, ja monet kerrat sanottiin sitten jotain sen tapaista että meillekin se hoitoapu kelpaisi. Emme siis valittamalla valittaneet, mutta johan kirjoitin että olimme rehellisiä tilanteen suhteen. Että vauva valvottaa, väsyttää jne.
Minä ainakin olen ihan vain ihminen, jota harmittaa ja ihmetyttää asiat, siksi tätä mietin täällä, josko jollain olisi ollut samanlaisia tuntemuksia. Minulla ei ole paljoa ystäviä, ehkä se on sitten oma mokani. Ne ystäväpariskunnat joita meillä on, ovat samassa elämäntilanteessa. Mikä on toki ollut iso henkireikä, mutta eipä silloin toinen vauvansa kanssa valvoja jaksanut ottaa toisen kitisevää lasta hoitoonsa.
ap
[/quote]
Ja anopin pitäisi jaksaa sinun kitisevää lastasi? Miksi ihmeessä pitäisi? Jos haluat nukkua yösi, voit koska tahansa maksaa lastenhoitajalle, joka huolehtii vauvasta. Ei siihen tarvita anoppia. Hän on aikoinaan yönsä valvonut, ei samaa voi enää vaatia vain siksi, että sinä haluat nukkua.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:37"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:24"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:17"]
Anoppi oli varmaan ihmetellyt, miksi oma äitisi ei auta tai oma turvaverkkosi. Hänen tyttärensä oli osannut hankkia itselleen kavereita, lapsilleen kivoja kummeja jne. (tai ainakin kerroit, että siellä turvaverkko kunnossa). Ei ole anopin vika, jos sinun sukusi ei auta sinua. Eikä ole anopin vika, jos miehesi ei saa töissä suutaan auki ja pyydä palkatonta vapaata. Eikä ole anopin vika, että muutitte. Eikä ole anopin vika, että esikoisella ongelmia.
[/quote]
No eikös se anopin poika ole anopin sukua? Miksei hän auta poikaansa? Oma anoppini kyllä auttaa minua, koska hänen lastenlapsensa (=poikansa lapset) ovat hänelle tärkeitä ja hän haluaa että näillä pienillä olisi asiat mahdollisimman hyvin. Ja tietysti poikansakin on tärkeä.
[/quote]
Ap kyllä kysyi, että miksi anoppi ei auta miniää. Poikansa oli käsittääkseni töissä, olisiko hän siellä jotain apua tarvinnut, siitä ap ei kerro.
[/quote]
Meinaatko, että auttamalla miniää, anoppi ei olisi samalla auttanut poikaansakin? Saati sitten poikansa lapsia?
No jos et pyytänyt apua kunnolla?
Meillä on meneillään rankka vaihe, mutten vain itse kehtaa pyytää apua, koska minä olen lapseni mieheni kanssa tehnyt ja me ne myös hoidamme. Mies koittaa ylipuhua minua, että minäkin kävisin joskus ulkona ihan yksinkin, enkä vain aina lasten kanssa, mutta en jaksa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:50"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:38"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:33"]
Kyllä on ihmisillä vaikeaa. Jos olisi auttanut, olisit valittanut siitä kun hän puuttuu teidän asioihin.
Kaikkea sitä pitää märehtiä. Katse eteenpäin ja kohti uusia pettymyksiä ;)
[/quote]
Siis me pari kertaa suoraan pyydettiin hoitoapua, ja monet kerrat sanottiin sitten jotain sen tapaista että meillekin se hoitoapu kelpaisi. Emme siis valittamalla valittaneet, mutta johan kirjoitin että olimme rehellisiä tilanteen suhteen. Että vauva valvottaa, väsyttää jne.
Minä ainakin olen ihan vain ihminen, jota harmittaa ja ihmetyttää asiat, siksi tätä mietin täällä, josko jollain olisi ollut samanlaisia tuntemuksia. Minulla ei ole paljoa ystäviä, ehkä se on sitten oma mokani. Ne ystäväpariskunnat joita meillä on, ovat samassa elämäntilanteessa. Mikä on toki ollut iso henkireikä, mutta eipä silloin toinen vauvansa kanssa valvoja jaksanut ottaa toisen kitisevää lasta hoitoonsa.
ap
[/quote]
Ja anopin pitäisi jaksaa sinun kitisevää lastasi? Miksi ihmeessä pitäisi? Jos haluat nukkua yösi, voit koska tahansa maksaa lastenhoitajalle, joka huolehtii vauvasta. Ei siihen tarvita anoppia. Hän on aikoinaan yönsä valvonut, ei samaa voi enää vaatia vain siksi, että sinä haluat nukkua.
[/quote]
Mitään yökyläilyjä kyllä ei pyydetty.
ap
Nää on vaikeita ja herkkiä asioita. Kuinka monta kertaa täällä on valitettu sitä, kun anoppi tulisi auttamaan vauvan kanssa ja on jo raskauden aikana sanonut, että tulen sitten pariksi viikoksi auttelemaan?
Jos anoppi ei tarjoa apua, hän on hankala. Jos tarjoaa apua, tuppautuu ja yrittää määräillä.
Toki on oikeastikin hankalia ja v-mäisiä anoppeja. Mutta on myös hankalia ja v-mäisiä miniöitä.
Suhteita on erilaisia. Joillekin on normaalia ja päivänselvää, että vähintään joka toinen päivä nähdään, joku kauhistuu, jos pitää jo kolmannen kerran samana vuonna vierailla anopin luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:17"]
Anoppi oli varmaan ihmetellyt, miksi oma äitisi ei auta tai oma turvaverkkosi. Hänen tyttärensä oli osannut hankkia itselleen kavereita, lapsilleen kivoja kummeja jne. (tai ainakin kerroit, että siellä turvaverkko kunnossa). Ei ole anopin vika, jos sinun sukusi ei auta sinua. Eikä ole anopin vika, jos miehesi ei saa töissä suutaan auki ja pyydä palkatonta vapaata. Eikä ole anopin vika, että muutitte. Eikä ole anopin vika, että esikoisella ongelmia.
[/quote]
Minulla on kaksi poikaa ja tytär. Ja tasan varmasti olen heille kaikille se turvaverkko, nyt ja sitten kun ovat aikuisia. Nuo pojat ovat MINUN poikiani, minun lapsiani ja heidän lapsensa minun lapsenlapsiani. Kaikkeni teen heidän eteensä, enkä oleta jonkun muun olevan heidän turvaverkkonsa.
Käsittämätöntä kuinka joku voi lajitella omat lapsensa autettaviin ja ei-autettaviin. Omat lapsensa. Olla toisen turvaverkkona ja hylätä toisen. Äidissä on silloin jotain pahasti vialla, jotenkin tunnevammainen ihminen.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:24"]
No eikös se anopin poika ole anopin sukua? Miksei hän auta poikaansa? Oma anoppini kyllä auttaa minua, koska hänen lastenlapsensa (=poikansa lapset) ovat hänelle tärkeitä ja hän haluaa että näillä pienillä olisi asiat mahdollisimman hyvin. Ja tietysti poikansakin on tärkeä.
[/quote]
Aivan, ainakin meillä on niin, että vaikka anoppi on rakas ja aina valmis auttamaan, niin kyllä se on kuitenkin meillä mies joka äidiltään apua pyytää. Varmaan asiaan vaikuttaa se, että anopilla itsellään on ollut sellainen anoppi, jonka mukaan nuorempi polvi ei ole osannut oikein mitään, ja joka on omien lastensakin kertoman mukaan päällepäsmäröinyt perhe-elämässä urakalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika erikoista, jos oikein näkee että toisilla on rankkaa, mutta ei tarjoudu auttamaan. Sama kuin ajaisi autolla sellaisen ohi, jolla on hätävilkut päällä. Kyllähän sen huomasi, mutta mitään ei tehty.
Ottaa päähän tuollainen todella paljon ja tulee aina hieman katkeria ajatuksia mieleen kuten kitisköön sitten vanhuuttaan ja sille voi kommentoida "kyllä me nähtiin että sulla oli yksinäistä ja vaikeaa. Niin vaikeaa, voi voi".
Ihan junttei se anoppisi, kun vielä oikein kommentoi tuollaista ja ramppaa hoitamassa vain yhtä lastenlasta.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:11"]
Taustaa: olen aivan tavallinen ihminen, en riidanhaluinen vaan joustava, huumorintajuinenkin, auttavainen ja kaikin puolin ihan normaali. En ole käyttäytynyt anoppiani kohtaan mitenkään väärin, enkä puhunut pahaa sanaa koskaan enkä kenellekään. Meillä on asialliset välit, ystävälliset jopa.
Kun kuopuksemme syntyi kaksi vuotta sitten, hän alusta asti oli vaativa lapsi. Meille osui muutto syntymän aikoihin, mies vaihtoi työpaikkaa parempaan mutta siinä paloi lomat, joten miehellä oli tasan ne kolme viikkoa ja vähän päälle isyyslomaa, eikä vuoteen mitään muuta. Kuopus oli paljon tissillä, valvotti öisin ja vaati huomiota päivisin. Esikoisella todettiin silmissä ongelmia ja ramppasin hänen ja vauvan kanssa sairaalassa monet kerrat, pelkäsin pahinta ja itkin.
Me pyysimme muutaman kerran miehen vanhempie lastenhoitajiksi, mutta he eivät päässeet. Kävimme kyllä heidän luonaan silloin tällöin että esikoinen näkisi rakkaita isovanhempiaan ja mies sukuaan. Olimme ihan rehellisiä tilanteesta, mutta kuitenkin molemmat jotenkin varoi valittamasta liikaa, siis minä ja mies. Koko tämän vauvavuoden kun olimme univelkaisia ja välillä aivan poikki, anoppi auttoi tytärtään tämän lapsen kanssa.
Ja miehen siskolla oli muitakin apureita, hän pystyi käymään harrastuksessaan vauvan syntymästä lähtien, hänen lapsensa oli yökylässä jne. Olin asiasta suoraan sanottuna katkera, mutta pidin suuni kiinni. Syytin itseäni ja ajattelin että ehkä anoppi ei vain huomaa että mekin voisimme ottaa joskus apua vastaan.
Nyt sitten eilen tuli jotenkin puhetta kuopuksen vauvavuodesta, ja anopin sanat oli seuraavat: kyllä minä huomasin ja tiesin että teillä oli rankkaa. Kyllä oli rankkaa!
Jos hän huomasi ja tiesi, miksi hän ei auttanut? Ja älkää sanoko, että miksi pitäisikään auttaa. Se ei auta. Onko muita, keillä sama tilanne, että miniänä et apua saa?
[/quote]
Minä olen ihminen, joka en jaksa jäädä märehtimään asioita turhaan. Olen sen verran rankkoja asioita elämässäni kokenut, että en tuollaisesta viitsisi ajatella mitään.
Koska katkeruus ja kateus ja sanoihin takertuminen yms. satuttaa ja kuluttaa vain sinua itseäsi.
Voit jauhaa ja jauhamisen jälkeen jauhaa toisten sanomisia ja olla katkera, mutta sillä kulutat vain itseäsi.
Maailma ei kulje aina sinun tahtosi mukaan. Ja elämässä on pahempiakin asioita, kuin että joutuu hoitamaan itse omat lapsensa.
Älä takerru toisten sanomisiin ja mieti niiden merkitystä. Mitä niillä on väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:16"]
Eihän poikien lapsia tarvitse miettiä. Sillä miehellä on se vaimo ja sen vaimon vanhemmat sitä hoitamista varten.. Eli miksi sun vanhemmat ei auttanut teitä?
[/quote]
Juuri näin. Vaimon äiti on se ainoa oikea mummo. Miehen äiti on välttämätön paha, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Jos anoppi olisi auttanut, ap kirjoittaisi tänne, että anoppi pilaa elämän ja tunkee hänen elämäänsä.
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 15:12"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:11"]
Taustaa: olen aivan tavallinen ihminen, en riidanhaluinen vaan joustava, huumorintajuinenkin, auttavainen ja kaikin puolin ihan normaali. En ole käyttäytynyt anoppiani kohtaan mitenkään väärin, enkä puhunut pahaa sanaa koskaan enkä kenellekään. Meillä on asialliset välit, ystävälliset jopa.
Kun kuopuksemme syntyi kaksi vuotta sitten, hän alusta asti oli vaativa lapsi. Meille osui muutto syntymän aikoihin, mies vaihtoi työpaikkaa parempaan mutta siinä paloi lomat, joten miehellä oli tasan ne kolme viikkoa ja vähän päälle isyyslomaa, eikä vuoteen mitään muuta. Kuopus oli paljon tissillä, valvotti öisin ja vaati huomiota päivisin. Esikoisella todettiin silmissä ongelmia ja ramppasin hänen ja vauvan kanssa sairaalassa monet kerrat, pelkäsin pahinta ja itkin.
Me pyysimme muutaman kerran miehen vanhempie lastenhoitajiksi, mutta he eivät päässeet. Kävimme kyllä heidän luonaan silloin tällöin että esikoinen näkisi rakkaita isovanhempiaan ja mies sukuaan. Olimme ihan rehellisiä tilanteesta, mutta kuitenkin molemmat jotenkin varoi valittamasta liikaa, siis minä ja mies. Koko tämän vauvavuoden kun olimme univelkaisia ja välillä aivan poikki, anoppi auttoi tytärtään tämän lapsen kanssa.
Ja miehen siskolla oli muitakin apureita, hän pystyi käymään harrastuksessaan vauvan syntymästä lähtien, hänen lapsensa oli yökylässä jne. Olin asiasta suoraan sanottuna katkera, mutta pidin suuni kiinni. Syytin itseäni ja ajattelin että ehkä anoppi ei vain huomaa että mekin voisimme ottaa joskus apua vastaan.
Nyt sitten eilen tuli jotenkin puhetta kuopuksen vauvavuodesta, ja anopin sanat oli seuraavat: kyllä minä huomasin ja tiesin että teillä oli rankkaa. Kyllä oli rankkaa!
Jos hän huomasi ja tiesi, miksi hän ei auttanut? Ja älkää sanoko, että miksi pitäisikään auttaa. Se ei auta. Onko muita, keillä sama tilanne, että miniänä et apua saa?
[/quote]
Minä olen ihminen, joka en jaksa jäädä märehtimään asioita turhaan. Olen sen verran rankkoja asioita elämässäni kokenut, että en tuollaisesta viitsisi ajatella mitään.
Koska katkeruus ja kateus ja sanoihin takertuminen yms. satuttaa ja kuluttaa vain sinua itseäsi.
Voit jauhaa ja jauhamisen jälkeen jauhaa toisten sanomisia ja olla katkera, mutta sillä kulutat vain itseäsi.
Maailma ei kulje aina sinun tahtosi mukaan. Ja elämässä on pahempiakin asioita, kuin että joutuu hoitamaan itse omat lapsensa.
Älä takerru toisten sanomisiin ja mieti niiden merkitystä. Mitä niillä on väliä.
[/quote]
Anteeksi, mutta en minä ajattele että jouduin hoitamaan omat lapseni. Olin silloin ihan sairaan väsynyt, ilman omaa äitiä ja kyllä huomasin, että toinen saa apua ja itse en. Luuletko, että olet ainoa joka on kokenut paljon? Kaikista ei tule tuollaisia kylmiä ja empatiakyvyttömiä ihmisiä kuten sinä näytät olevan.
En aio pyydellä anteeksi pahaa mieltäni, vaikka asia on sinänsä jo mennyttä. Mutta tulevaisuuden varalle, jos edessä on uusia rankkoja aikoja, tiedän sitten mitä tehdä ja sanoa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 15:14"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:16"]
Eihän poikien lapsia tarvitse miettiä. Sillä miehellä on se vaimo ja sen vaimon vanhemmat sitä hoitamista varten.. Eli miksi sun vanhemmat ei auttanut teitä?
[/quote]
Juuri näin. Vaimon äiti on se ainoa oikea mummo. Miehen äiti on välttämätön paha, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Jos anoppi olisi auttanut, ap kirjoittaisi tänne, että anoppi pilaa elämän ja tunkee hänen elämäänsä.
[/quote]
En olisi kirjoittanut, mikä teitä oikein vaivaa?!
ap
Ikävää, että anoppi ei auttanut poikansa perhettä, ap. Mielestäni sinun kannattaisi puhua asiasta miehesi kanssa. Hän äitinsä parhaiten tuntee.
Ei täältä etänä oikein voi asiaan mitään sanoa anoppia näkemättä ja kokematta. Ymmärrän kyllä, että oman äitisi menettäneenä kaipaisit tukea miehesi äidiltä. Harmillista, että hän ei ole sitä sinulle voinut antaa. Ehkä miehesi lapsuudenkodissa on ollut aina asetelma, että sisar on autettava ja vähän avuton, veli pärjää omillaan..? Onko miehesi isoveli ja sisarensa kuopus?
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:59"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:17"]
Anoppi oli varmaan ihmetellyt, miksi oma äitisi ei auta tai oma turvaverkkosi. Hänen tyttärensä oli osannut hankkia itselleen kavereita, lapsilleen kivoja kummeja jne. (tai ainakin kerroit, että siellä turvaverkko kunnossa). Ei ole anopin vika, jos sinun sukusi ei auta sinua. Eikä ole anopin vika, jos miehesi ei saa töissä suutaan auki ja pyydä palkatonta vapaata. Eikä ole anopin vika, että muutitte. Eikä ole anopin vika, että esikoisella ongelmia.
[/quote]
Minulla on kaksi poikaa ja tytär. Ja tasan varmasti olen heille kaikille se turvaverkko, nyt ja sitten kun ovat aikuisia. Nuo pojat ovat MINUN poikiani, minun lapsiani ja heidän lapsensa minun lapsenlapsiani. Kaikkeni teen heidän eteensä, enkä oleta jonkun muun olevan heidän turvaverkkonsa.
Käsittämätöntä kuinka joku voi lajitella omat lapsensa autettaviin ja ei-autettaviin. Omat lapsensa. Olla toisen turvaverkkona ja hylätä toisen. Äidissä on silloin jotain pahasti vialla, jotenkin tunnevammainen ihminen.
[/quote]
Niin sinä tässä vaiheessa sanot.
Meitä on 2 veljeä ja minä.
Toisella veljellä on ihana vaimo ja äitini on kelvannut avuksi. Ovat todella läheisiä nyt 25 vuoden jälkeenkin. Toisen veljeni vaimo on toista maata. Sitä vaatimista ja valittamista ja nälvimistä ei kukaan jaksa. Ei ole äitinikään pakko jaksaa. Siksi ei ole heidän kanssaan missään tekemisissä, koska ei vanhan ihmisen ole pakko ottaa haukkumisia koko aikaa vastaan.
Sitten minä. Me olemme äidin kanssa hyvissä väleissä ja mieheni tykkää äidistäni, joten äitini on helppo tulla meille kylään
Meillä miehen vanhemmat ovat kuolleet jo ennen lasten syntymää ja omat vanhempani ovat tosi vanhoja ja asuvat viiden tunnin ajomatkan päässä. Joten apua ei ole tullut, eikä tule.
Mutta tulee ap mieleen, että vaikka anoppi on nähnyt teillä olevan rankkaa, hän ei ehkä silti jostain syystä USKALTANUT tarjota apua. En tiedä, miksi, mutta väistämättä sellainen tulee mieleen. Moni tietää miniöiden olevan herkkiä reviireistään, ehkä sen vuoksi on helpompaa auttaa omaa tytärtä kuin miniää.
Joten voiko olla, että syyt, miksi anoppi ja appi eivät jollain tietyllä kerralla ole ehtineet auttaa apua (kun olette pyytäneet) ovat olleet tosia esteitä, ja muina aikoina eivät ole oma-aloitteisesti tohtineet tarjota apua, koska ovat pelänneet sinun tulkitsevan sen tungetteluksi.
Miten muuten ap reagoit itse siinä tilanteessa anopin kommenttiin? Kysyitkö suoraan, että "no jos huomasit, että elämämme oli rankkaa, mikset tarjonnut apua?" Tiedän, joskus menee sanattomaksi ja keksii hyvät kommentit vasta jälkijunassa, mutta olisi ollut hyvä kysyä suoraan.
Jos tilaisuus tulee vielä, kysy jälkikäteen. Voit sanoa jotain tyyliin "menin vähän sanattomaksi silloin taannoin, kun sinä myönsit, että meillä oli lasten vauva-aikana tosi rankkaa. Piti kysyä, että kun kerran huomasit sen, miksi et tarjonnut apua, oltaisiin todella oltu sen tarpeessa ja kiitollisia siitä."
Anoppi/oma äiti ovat lähisukua, kyllä voi kysyä suoraankin. Suoruus on aina parempi vaihtoehto kuin se, että hilloaa katkeruutta sisäänsä ja purskauttaa sen sitten vuosien päästä esiin jossain toisessa yhteydessä.
PS: sanoiko anoppi tosiaan, että huomasi jo silloin aikoinaan, kuopuksenne ollessa vauva, että elonne on rankkaa? Vai tajusikohan sittenkin sen vasta jälkikäteen, kun oli jo vähän "liian myöhäistä" antaa apua siihen akuuttiin väsymykseen?
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 15:15"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 15:12"]
[quote author="Vierailija" time="13.09.2013 klo 14:11"]
Taustaa: olen aivan tavallinen ihminen, en riidanhaluinen vaan joustava, huumorintajuinenkin, auttavainen ja kaikin puolin ihan normaali. En ole käyttäytynyt anoppiani kohtaan mitenkään väärin, enkä puhunut pahaa sanaa koskaan enkä kenellekään. Meillä on asialliset välit, ystävälliset jopa.
Kun kuopuksemme syntyi kaksi vuotta sitten, hän alusta asti oli vaativa lapsi. Meille osui muutto syntymän aikoihin, mies vaihtoi työpaikkaa parempaan mutta siinä paloi lomat, joten miehellä oli tasan ne kolme viikkoa ja vähän päälle isyyslomaa, eikä vuoteen mitään muuta. Kuopus oli paljon tissillä, valvotti öisin ja vaati huomiota päivisin. Esikoisella todettiin silmissä ongelmia ja ramppasin hänen ja vauvan kanssa sairaalassa monet kerrat, pelkäsin pahinta ja itkin.
Me pyysimme muutaman kerran miehen vanhempie lastenhoitajiksi, mutta he eivät päässeet. Kävimme kyllä heidän luonaan silloin tällöin että esikoinen näkisi rakkaita isovanhempiaan ja mies sukuaan. Olimme ihan rehellisiä tilanteesta, mutta kuitenkin molemmat jotenkin varoi valittamasta liikaa, siis minä ja mies. Koko tämän vauvavuoden kun olimme univelkaisia ja välillä aivan poikki, anoppi auttoi tytärtään tämän lapsen kanssa.
Ja miehen siskolla oli muitakin apureita, hän pystyi käymään harrastuksessaan vauvan syntymästä lähtien, hänen lapsensa oli yökylässä jne. Olin asiasta suoraan sanottuna katkera, mutta pidin suuni kiinni. Syytin itseäni ja ajattelin että ehkä anoppi ei vain huomaa että mekin voisimme ottaa joskus apua vastaan.
Nyt sitten eilen tuli jotenkin puhetta kuopuksen vauvavuodesta, ja anopin sanat oli seuraavat: kyllä minä huomasin ja tiesin että teillä oli rankkaa. Kyllä oli rankkaa!
Jos hän huomasi ja tiesi, miksi hän ei auttanut? Ja älkää sanoko, että miksi pitäisikään auttaa. Se ei auta. Onko muita, keillä sama tilanne, että miniänä et apua saa?
[/quote]
Minä olen ihminen, joka en jaksa jäädä märehtimään asioita turhaan. Olen sen verran rankkoja asioita elämässäni kokenut, että en tuollaisesta viitsisi ajatella mitään.
Koska katkeruus ja kateus ja sanoihin takertuminen yms. satuttaa ja kuluttaa vain sinua itseäsi.
Voit jauhaa ja jauhamisen jälkeen jauhaa toisten sanomisia ja olla katkera, mutta sillä kulutat vain itseäsi.
Maailma ei kulje aina sinun tahtosi mukaan. Ja elämässä on pahempiakin asioita, kuin että joutuu hoitamaan itse omat lapsensa.
Älä takerru toisten sanomisiin ja mieti niiden merkitystä. Mitä niillä on väliä.
[/quote]
Anteeksi, mutta en minä ajattele että jouduin hoitamaan omat lapseni. Olin silloin ihan sairaan väsynyt, ilman omaa äitiä ja kyllä huomasin, että toinen saa apua ja itse en. Luuletko, että olet ainoa joka on kokenut paljon? Kaikista ei tule tuollaisia kylmiä ja empatiakyvyttömiä ihmisiä kuten sinä näytät olevan.
En aio pyydellä anteeksi pahaa mieltäni, vaikka asia on sinänsä jo mennyttä. Mutta tulevaisuuden varalle, jos edessä on uusia rankkoja aikoja, tiedän sitten mitä tehdä ja sanoa.
ap
[/quote]
Itseäsi sinä nytkin loukkaat, kun lasket katkerana, kuka muu sai apua ja sinä et. Sinulla on kuitenkin lapsesi hengissä.
Elämä on helpompaa, kun katsoo siitä valoisia asioita. Katkeruutesi tuhoaa ainoastaan itsesi. Epäempaattisuutta ei ole se, että sanoo sinulle suoraan, että märehtimällä ja lietsomalla vihaa sisälläsi tuhoat vain itsesi.
Jokainen on oman onnensa seppä. Voit märehtiä loppuelämäsi, että miksi et saanut apua ja muistaa sen joka tilanteessa ja mainita siitä kaikille ja taas jauhaa sitä katkerana illan hiljaisina tunteina.
Tai ajatella, että onneksi lapset voivat paremmin ja he selvisivät hengissä ja mitään vakavaa ei esikoisella ollut. Että elämä on hyvää ja se on antanut sinulle paljon.
Se on oma valintasi, millä tavalla elämäsi elät. Oma elämä kannattaa aina suunnitella niin, että ei laske sitä muiden varaan, vaan laskee omat voimavarat ja elää niiden mukaan. Katkeruus tekee sinusta vain vihamielisen ihmisen, kenellä on nelikymppisenä alaspäin kääntyneet suupielet ja vihamielinen suhtautuminen muihin ihmisiin.
Sinä et pysty muita ihmisiä pakottamaan toimimaan, kuten itse haluat.
Otsikkosi: Mitä ajattelisit jos anoppi sanoisi sinulle näin?
Mutta et kerro mitä se anoppi sanoi....
Te ette sitten kuitenkaan kysyneet koko ajan aktiivisesti apua, eikä anoppi puolestaan kehdannut/uskaltanut/jne. tarjota sitä, jos vaikka pelkäsi saavansa sekaantuja-anopin leiman. Ehkä hän odotti tai oletti sinun saavan apua omalta suvultasi. Nämä asiat ovat aina vaikeita, ymmärrysongelmia on puolin ja toisin, eikä niihin auta mikään muu kuin puhuminen selkeästi ja yksiselitteisesti, niin että kenellekään ei jää epäselväksi, jos häneltä odotetaan tai toivotaan jotain.
Anopin on aina helpompi auttaa tytärtään kuin poikansa perhettä.