Kukaan ei usko että oon 28v

Asun vanhemmilla ja se hävettää itseäni paljon. Mulla on kokemusta kiusaamisesta kokoiän ja yksinäisyydestä. Ei ole koskaan ollut aikuisiällä kaveria edes lenkille seuraksi.

Mulla on lääkeaddiktio juuri nyt ja masennus sekä paniikkihäiriö. En saa mitään yhteyttä sukulaisiin kun kukaan ei haluu seurata takaisin ig tai ottaa kaveriksi fbssä. Toisin kuin veljeni josta kaikki pitävät.

Olen työtön ja hoidan asioitani te toimiston kanssa ja sosiaaliohjaajan. Onneksi heitä edes kiinnostaa ammatin takia elämäntilanteeni. Viimeisin ja ainoa 'kaverini' ei ole pitänyt yli vuoteen mitään yhteyttä ja nyt unohti mun numeronkin. Hän poisti minut fb listalta viime vuonna.

Mulla on vähän ongelmia mielenterveyden kanssa, kun olen niin paljon yksin ja omien ajatusten kanssa. En pääse käyttämään ääntäni ja kuuntelemaan muiden juttuja, niin saisi uutta näkökulmaa asioihin. Kuin omat pinttyneet ajattelumallin.

Koska mua on kiusattu niin en saa omalta paikkakunnalta kavereita ja kukaan ei edes tervehdi lenkkipolulla. Vaikka ovat ns perhetuttuja. Kävelevät vaan nokka pystyssä ohi.

Tää on aika surullista kun yritän räpiköidä täällä avuttomana ja häpeän asioitani.